Erkki Liikanen - sateentekijä Mikkelistä (osa 1)

Hannu Leinonen on kirjoittanut Erkki Liikasen ”kevytelämäkerran”, ”Erkki Liikanen - euron herttua” (WSOY, 2015). Leinonen ei saanut apuja Liikaselta, tämä kun aikoo kirjoittaa omat ilmeisen paksut muistelmat joskus tulevaisuudessa. Kirja on entisen ammattitoimittajan sujuvasanaisesti kirjoittama kohdettaan kunnioittava työ, jossa Liikasen omin laatu tulee hyvin esille. Toki taustalta pilkottaa kirjoittajan oikeistolainen talousnäkemys.

Tavan mukaan jätän oman jälkeni elämäkertakuvaukseen, joten kyse ei ole pelkästään kirja-arviosta.

Tärkeintä minusta kuitenkin on, että kirjasta saa monipuolisen kuvan tästä politiikan ihmelapsesta. En ole aiemmin perehtynyt kovin tarkkaan Liikasen lapsuus- ja nuoruusvuosiin, mutta nyt, kun arvioin häntä aikuisuran näkökulmasta, niin hänen menneisyytensä tuntuu jotenkin odotetulta. Hän oli varhaiskypsä lahjakkuus.

Mikään helppo oppilas pikku-Liikanen ei ollut koulussa. Hän pisti hanttiin, jos katsoi opettajan olevan väärässä. Näin kävi ilmeisen usein, sillä Liikanen omaksui isänsä peruja vasemmistolaisen elämänkatsomuksen, eikä peittänyt kynttilää vakan alle. Yhdeksän keskiarvo ja viisi laudaturia yo-kisoista ovat tuon ajan - nykyistä paljon tiukemmassa - arviointikäytännössä merkkejä siitä, että koulu sujui muun toiminnan ohessa varsin hyvin.

Oma kouluaikani osui suurin piirtein samoihin aikoihin kuin Liikasen. Teiniliitto oli silloin kova juttu. Kouluolojen kohentaminen ja kouludemokratia nousivat vahvasti esille vuodesta 1966 lähtien ja agenda aktivoi perustavaa laatua olevalla tavalla myös Liikasta. Liitto vasemmistolaistui rajusti. Muistan itse, kuinka eräs kotipaikkakuntani taiteilija esitteli töitään kirjastossa ja osoitti erikseen erään työn, joka näytti vähemmän taidetta tuntevasta punaisensotkuiselta töherrykseltä. Taiteilija ilmoitti, että työlle oli annettu nimi ”Savitaipaleen kesälukio”.

Alusta lähtien Liikanen esiintyi pikkuvanhana, ikään kuin lapsipoliitikkona. Äärimmäisen seurallinen Liikanen verkostoitui nopeasti itseään vanhempien nuorisopoliitikkojen kanssa. Junttaaminen oli Liikasen erityislahjakkuus. Hän vei luokan mennessään: hiljaisia mielenosoituksia, vihellyskonsertteja aamunavauksissa….. Kiusallista opettajien kannalta oli, että häiriköijä samaan aikaan menestyi opinnoissaan.

Koulu ei riittänyt pikku-Erkille, vaan lukion toisen luokan keväällä (kai se oli silloin seitsemäs luokka) hän lähti Yhdysvaltoihin stipendiaattina saaden kosketuksen Yhdysvaltain rotulevottomuuksiin. Mieleeni tulee Olof Palmen samantyyppinen kokemus nuoruusvuosilta hänen matkustaessaan ympäri Yhdysvaltoja – köyhyyden ja rikkauden paradoksi löi silmille. Molempien osalta matkat olivat silmiä avaavia ja vaikuttivat myöhempään poliittiseen näkemykseen.

Liikasen yksi tempaus oli taksvärkkikeräys Mosambik-instituutin hyväksi. Tarkoitus oli rakentaa kirjapaino keräysrahoilla. Monien vaiheiden jälkeen, kun sankariopiskeijamme oli vieraillut – ei kerran vaan useasti - kohdemaassa hanke saatettiin päätökseen. Pitihän varmistaa, etteivät rahat valu korruptioon. Leinosen kirjan mukaan kirjapaino on vieläkin käytössä!

Liikasen opiskelut jatkuivat Helsingin yliopistossa kansantaloustiede pääaineena. Leinonen aivan oikein huomauttaa, että noina aikoina ei ollut aikaa tohtoriopinnoille: työelämä imaisi nopeasti kyvykkäät ihmiset maistereina. Liikanen siirtyi ripeästi koululais- ja opiskelijapoliitikosta (jonka huippuna Liikanen oli teiniliiton puheenjohtaja) valtakunnan poliitikoksi. Hän pääsi kansanedustajaksi ennätysnuorena, 21 vuotiaana, joka on vieläkin Suomen ennätys. Heti ensimmäisellä kerralla tuli 8 500 ääntä, ja jatkossa äänimäärä ylitti 10 000 rajan reippaasti.

Liikanen oli vasemmistodemari noihin aikoihin ja pani nimensä EEC-vastaiseen kannanottoon luopuen kuitenkin myöhemmin ehdottomuudestaan. Ajan mittaan hän siirtyi puolueessaan keskemmälle. Myös sdp kokonaisuudessaan punertui 1970-luvun puoleenväliin saakka alkaen sitten haalentua.

Keskemmälle siirtyminen oli välttämätöntä, sillä Liikasesta tuli vuonna 1980 Ulf Sundqvistin jälkeen sdp:n puoluesihteeri. Seitsemänkymmentäluku oli demareille vahvaa aikaa ja myös Liikanen oli iskussa. Välillä tuli ylilyöntejä, kun Liikanen puuttui asioihin, jotka ärsyttivät muita, varsinkin vanhempia poliitikkoja. Liikanen ei ollut kuitenkaan aktiivinen osapuoli Sorsan, Koiviston ja Sundqvistin keskinäisissä junailuissa ja ristiriidoissa. Hän keskittyi kentän tuntemuksen lisäämiseen, ja kansanedustajatyöhön, osallistuen vahvasti myös paikallispolitiikkaan.

Liikasen poliittinen aktiivisuus muuttui käytännönläheisemmäksi 1980-luvulla. Puoluesihteerinä hänellä oli mahdollisuus harjoittaa verkostoitumistaitojaan. Yleensäkin puoluesihteereiden merkitys oli tuohon aikaan vaikuttavampi kuin tänään. Jatkoa seurasi: Liikanen oli sdp:n 1980-luvun menestyksissä mukana. Vuoden 1983 eduskuntavaaleissa puolue sai 57 kansanedustajaa Manu-ilmiön seurauksena. Tulosta seurasi Sorsan ennätyspitkä neljän vuoden hallitusrupeama. Kekkosen aika lyhyine hallituskausineen oli lopullisen (?) tuntuisesti ohi.

Liikanen koki monet poliittisen ympäristön muutokset 1980-luvulla, mm. ympäristötietoisuuden nousun (Koijärvi 1979), ja Neuvostoliiton kaupan nopean vähenemisen 1980-luvun alusta lähtien öljyn hinnan halpenemisen seurauksena. Myös tulosopimukset lisukkeineen (verotus, työolot, sosiaalituet) löivät läpi kaikessa laajuudessaan vasta kahdeksankymmentäluvulla. Liikasen oma rooli ei näytä korostuvan edellä esitetyissä tapahtumissa. Hän oli Sorsan uskollinen sotilas.

Dramaattisempi oli rahamarkkinoiden vapautumista seurannut luottoekspansio. Suomen pankin pankkivaltuuston jäsenenä Liikanen oli vaikuttamassa voimakkaasti vakaan markan politiikkaan: devalvaatioista piti päästä irti.

Liikanen osoittautui nopeaksi ja nokkelaksi toimissaan, mutta aina välillä hän ylitti muiden ärsytyskynnyksen kärsimättömällä luonteenlaadullaan: hän ei jaksanut kuunnella. Leinonen nimeää Liikasen ensimmäiseksi (?), joka puhui eduskunnassa ilman papereita! Tätä taitoa hän on jalostanut niin pitkälle, että omien havaintojeni mukaan papereista puhuminen on hänelle vaikeampaa kuin vapaamuotoinen puhe.

Kahdeksankymmentäluvun jälkipuoliskolla lähestyttiin keskustan ja sdp:n valtataistelun huipentumaa. Neuvostoliiton kaupasta tuli näiden suhteiden pelinappula. Aiemmin hyljeksitty kokoomus nousi temppelinharjalle, kun sekä sdp että keskusta halusivat itselleen tukipuolueen. Näissä karkeloissa Liikanen eli täysillä mukana. Sdp:n puolelta tähän draamaan sidottiin vakaa markka, kun taas Paavo Väyrysen keskusta halusi porvarihallituksen devalvaatioineen.

Keskustan ja sdp:n välirikko oli lopulta totaalinen. Vuoden 1987 vaaleista Liikanen ennakoi tappiota puolueelleen ja kehitti viime hetken täkynä lapsilisien kolminkertaistamisen ja samanaikaisen verollepanon. Hanke oli heikosti valmisteltu ja Liikasan uran paha epäonnistuminen. Vaaleissa sdp menetti 100 000 ääntä, mutta vain yhden kansanedustajapaikan. Keskusta kärsi myös tappion, kun taas kokoomus sai melkoisen voiton. Tämä johti sitten kassakaappisopimuskiemuran kautta sinipunahallitukseen, jonka kätilöinä olivat sekä Sorsa että Liikanen. Liikasesta tuli vihdoinkin ministeri, vieläpä valtiovarainministeri.

Kahdeksankymmentäluvun lopulla luotonanto kiihtyi kuukausi kuukaudelta. Talouden ylikuumenemisen kanssa yhtaikaa Liikanen ryhtyi miettimään uraa ulkomailla. Koivisto ei sitä sallinut. Sdp:n puheenjohtajuudesta hän ei lähtenyt kilpailemaan, kun luopuva Sorsa ei antanut Liikasen pahaksi pettymykseksi yksiselitteistä tukea.

Noiden kiihkeiden vaiheiden kuvaajana Hannu Leinonen on parhaimmillaan. Hän osaa kehitellä draaman kaaren kliimaksiin. Leinosen kuvaus kasinopelin vaiheista 1980-luvun lopulla on ehkä intensiivisin lukemistani.

jatkuu seuraavassa blogikirjoituksessa…..