Neuvostoliitto loi perustan Venäjän arabiyhteistyölle

Juuri nyt kun uutiset ovat täynnä Venäjän yllättäviä aloitteita Lähi-Idässä on syytä käydä läpi Venäjän (käytännössä Neuvostoliiton) ensimmäistä historiallista etenemistä alueelle.

Viisikymmentäluvun alkupuolella näytti mahdottomalta sovittaa yhteen kommunistista ideologiaa ja islamin oppeja. Heti sodan jälkeen Neuvostoliito tuki Israelia ehkä hieman mystisistäkin syistä, sillä Neuvostoliitossa vallitsi vuosina 1948-1952 antisemitistinen aalto. Vähitellen kanta muuttui ja Neuvostoliitto rupesi syyttämään Israelia siitä, ettei siitä ollut tullut ”sitä demokraattista ja riippumatonta valtiota”, jonka itsenäisyyttä Neuvostoliitto tuki vuonna 1948….

Muutos tapahtui, kun arabinationalismi Gamal Abdel Nasserin johdolla pääsi valtaan. Kuitenkin välittömästi Nasserin valtaantulon jälkeen Neuvostoliitto suhtautui kielteisesti uusiin vallanpitäjiin, nämä kun toteuttivat työläisten vastaisia toimenpiteitä ja kommunistivainoja. Nasser puolestaan epäili, että Neuvostoliitto halusi päästä kiinni Lähi-Idän öljyvaroihin. Neuvostoliiton kielteinen asenne kansallisia liikkeitä kohtaan johtui Stalinista, joka ei hyväksynyt kuin kahden leirin olemassaolon: Neuvostoliiton johtaman sosialistisen ja Yhdysvaltojen johtaman kapitalisisen leirin. Puolueettomuutta ei tunnustettu ja kansallisista ja porvarillisista liikkeistä sanottiin, että ne tyytyivät vain muodolliseen itsenäisyyteen. Sama polarisoitunut ajattelu vallitsi Yhdysvalloissa.

Ainoa Lähi-Idän valtio, johon Neuvostoliitto suhtautui positiivisesti oli Syyria(!). Ratkaiseva käänne oli vuoden 1954 vaalit, joissa kansallismieliset, Neuvostoliittoon myönteisesti suhtautuvat voimat pääsivät valtaan. Lisäksi Syyriassa oli, päinvastoin kuin muissa arabivaltioissa, voimakas kommunistinen puolue.

Vähitellen asetelma muuttui sellaiseksi, että Yhdysvallat sitoutui vanhoihin vallanpitäjiin ja Neuvostoliito tarttui hanakasti mahdollisuuteen voittaa alaa arabimaiden nousevan kansallismielisyyden avulla. Yhdysvallat näki tuon aikaisen poliittisen opin mukaisesti arabinationalismin – usein täysin liioitellusti – merkitsevän liukumista kohti kommunismia. Neuvostoliitto taas varsinkin kommunistisen puolueen 20. puoluekokouksen (helmikuussa 1956) jälkeen hyväksyi (nationalistisen) neutraliteetin lopullisesti, saihan se tilaisuuden irrottaa osan läntiseksi mielletystä leiristä ”ei-kenenkään” maaksi.

Arabinationalismi merkitsi vanhojen järjestelmään juurtuneiden uskomusten ja arvojen särkymistä. Tuolloin Neuvostoliitto pääsi iskemään henkiseen ja ideologiseen tyhjiöön. Neuvostoliiton menestyksen kautta kesti vuosia, joidenkin arabivaltiojen osalta paljon pidempäänkin. Tuskinpa Syyria on koskaan ollut kokonaan irti Venäjän vaikutuspiiristä sen jälkeen, kun suhteet lähtivät kehittymään myönteisesti 1950-luvun puolessa välissä.

Venäjän (oikeammin Neuvostoliiton) ”ensimmäisen vaiheen” vaikutusvalta alueella jäi kuitenkin lopulta rajalliseksi ja hiipui ajan mittaan. Arabisosialismi ei saanut kestävää jalansijaa. Afganistanin sodan jälkeen Neuvostotoliitto vetäytyi omaan kuoreensa, sillä ei ollut voimavaroja ylläpitää saavutettuja asemiaan.

Yhdysvallat ja länsi manifestoivat omaa demokratiaansa alueelle pyrkien hegemonistiseen asemaan. Menestys ei ole kuitenkaan lopulta ollut kaksinen: läntinen kulttuuri on koettu monilla arabitahoilla vastenmieliseksi. Yhdysvaltain läsnäolo alueella on pikemminkin lisännyt sekasortoa.

Ratkaiseva muutos tapahtui, kun Iranin islamilainen vallankumous puhkesi vuonna 1979 ja muutti Lähi-Idän asetelman. Se merkitsi nasserilaisen nationalistisen modernismin loppua ja paluuta uskontokeskeiseen elämänmuotoon. Taistelua käydään arabimaiden sisällä maltillisten ja ääriuskonnollisten liikkeiden välillä. Toiveita herättänyt demokraattinen - arabikevään (2011) mukanaan tuoma - vapaamielinen tuulahdus on ajettu alas ja vanhat ristiriidat – mm. sunnien ja shiiojen vastakkainasettelu on noussut pintaan.

Suurvaltojen suhteissa on samaan aikaan tapahtunut voimakas viileneminen, joka heijastuu nyt Lähi-Itään. Nyt Venäjä on asettumassa uudelleen Yhdysvaltain takapihanaan pitämäänsä arabimaailmaan ja hakee tukea amerikkalaisia vastaan kapinoivilta valtioilta. Kysymys on venäläisen intervention toisesta vaiheesta. Se pyrkii Neuvostoliiton aikoinaan saavuttamaan asemaan. Selvää on, että monet arabiryhmittymät ovat saaneet tarpeekseen amerikkalaisista. Amerikkalainen ylivalta on sotilasteknologian takia ollut hyvin alistavaa ja arabiylpeys on kärsinyt kovan kolauksen: vastavoimaa on haluttu.

Nyt Venäjä tuo oman sotilasteknologiansa amerikkalaisten rinnalle. Käydään pääosin taistelua ilmasta käsin sillä molemmat tietävät maajoukkojen sitomisen muodostavan vaaratekijän, jonka jälkeen jumiudutaan vuosiksi alueelle.

Lähi-Itää jaetaan siis 1950-luvun tyyliin. Näennäisesti ollaan myös yhteistyössä, mutta keskinäinen epäluulo suurvaltojen välillä on kuitenkin dominoiva piirre. Venäjä on nyt päässyt sisään alueelle Syyrian kautta. Viisikymmentäluvulla luvulla läpimurto tapahtui Syyrian lisäksi varsinkin Egyptin kautta (Suezin kriisi, Assuanin padon rakentaminen).

Yhteinen nimittäjä Yhdysvaltain ja Venäjän toimille on terrorismi - näennäisesti – mutta kummallakin osapuolella on ”omat” terroristinsa.

Tilanne on sekava ja norsut (Venäjä ja länsi) ovat alueella, jossa on vaikeaa kääntyillä tönimättä toista osapuolta. Nyt ei ole kysymys ideologisesta ahtaudesta, vaan siitä, että vanha valtapoliittinen asetelma nostaa päätään: jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan. Tämä sama ilmiö on nähtävissä Euroopassakin: pyritään luomaan uusia jakolinjoja ja liittoutumattomuus on ahtaalla.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Eräällä tavalla arabikevät edusti 50-luvun arabinationalismi toisintoa, mutta arabikevään vapauden tuulet olivat paljon hentoisempi tuulahdus, kuin mitä oli arabinationalismin rynnäkkö oli 1950-luvulla. Tietenkin erona oli myös se, että arabinationalismi yritti ja osin onnistuikin katkaisemaan siteet imperialismin aikaan, kun taas arabikevät oli taistelua arabivaltioiden sisällä vapauden puolesta taantumusta vastaan.

Yhtä kaikki oleellinen johtopäätös on, että vakiintunutta yhteiskunnallista tilaa ei ole saatu aikaiseksi. On mahdotonta ennustaa, mihin suuntaan tapahtumat kehittyvät.

Sekasortoinen pakolaisproblematiikka on vain lisännyt ongelmien määrää. Tavallinen kansa on jäänyt sodan jalkoihin ja temmannut koko Euroopan osaksi kriisiä.

Mihin Venäjä pyrkii Lähi-Idässä? Käsittääkseni oleellista on pyrkimys vaikutusvallan lisäämiseen. Se haluaa, että sillä on sanansa sanottavana kaikissa oleellisissa suurvaltapoliittisissa kysymyksissä. Mitään miehitys- tai valloitushaluun viittaavaa en näe Venäjän käytöksessä.