Jukka Tarkka: Venäjän vierestä lännen syliin

Jukka Tarkka on kirjoittanut Suomen turvallisuusympäristöstä kirjan nimeltä ”Venäjän vieressä” (Otava, 2015). Kirja on Nato-intoilun tähänastinen ennätys, mitä tulee liittoutumisintensiiviseen otteeseen.

Toki kirjassa on kokeneen historioitsijan oivalluksia asian ympäriltä, jopa niin, että analyysitasolla hän on varmaan historiantutkijoidemme kärkeä, mutta valitettavasti Tarkka heikentää kirjan arvoa täysin yksipuolisella Nato-manipuloinnilla. Kirja on yhden asian liike. Teoksensa lopussa hän kuitenkin harmistuneena tulppaa itse Nato-haaveensa!

Tarkastelen Tarkan paksua kirjaa vain joidenkin näkökulmien kautta oheisessa tekstissä. Palaan aiheeseen kirjasta esiin nousevien uusien teemojen näkövinkkelistä tulevissa kirjoituksissa.

Jos yrittäisi löytää avainkohdan kirjasta, niin se tulee vastaan sivulla 314. Tarkka toteaa, että ”Venäjä alkoi käyttää voimaa dramaattisesti uudella tavalla 1990-luvulla, ja varsinkin Halosen presidenttikauden alusta alkaen.” Sitten hän toteaa, että Suomen turvallisuuspoliittinen johto tiesi muutoksesta enemmän kuin halusi kertoa ymmärtämättömille Suomen kansalaisille. Kuitenkin Tarkka esittää varmuuden vuoksi retorisen kysymyksen: ”Vai eikö se (johto) ymmärtänyt menossa olleen muutoksen merkitystä?” Sitten hän tulee keksimäänsä villakoiran ytimeen: ”Paasikivi ja Kekkonen olivat toista maata”. Tarkka antaa ymmärtää, että samalla tavalla kuin Paasikivi ja Kekkonen paukuttivat kovapäisten suomalaisten kalloon realismia Neuvostoliitto-vetoisista suhteista, niin samalla tavalla nyt ulkopoliittisen johdon pitäisi takoa järkeä kansalaisten päähän Naton ehdottomuudesta. Viimeisten 20 vuoden aikainen ulkopoliittinen johto ei Tarkan mielestä ole ”uskaltanut johtaa”. Tässähän tämä: Nato-johtopäätökset olisi pitänyt vetää jo kauan sitten.

Tällä ”toista oli ennen” -silmänkääntötempulla – eräänlaisella Neuvostoliitto-suhteiden kanssa symmetrisellä kuviolla - hän hakee Nato-politiikkansa tueksi kaksi presidenttiä! Johtopäätös on selvä: hiukan kärjistäen Kekkonen ja Paasikivi olisivat oikeasti olleet Nato-miehiä, jos heidät siirrettäisiin tähän päivään!

Kuvitelma, että Paasikivi olisi tarkoin tiennyt kansan käännytystien reitit, on satuilua. Hän kätki todellisuuden. Paasikiven päiväkirjat ilmestyessään 30 vuotta hänen kuolemansa jälkeen hätkähdyttivät ja kertoivat miehestä, joka piilotti julkisuudelta todelliset, usein hyvin negatiiviset, tunteensa itänaapurista. Presidentti ei voinut olla varma tekemiensä ratkaisujen oikeellisuudesta, vaan hapuili etsiessään oikeaa tietä. Elimme silloin ja elämme nyt epävarmassa maailmassa. Tarkka ei näytä haluavan asemoida Suomea Venäjän viereen, vaikka se on hänen kirjansa nimessä. Naapuruus on muutakin kuin pelkoa ja ahdistusta naapurin aikeista. On se pahimmillaan sitäkin, mutta se on myös mahdollisuuksien avaaja, niin kuin olemme kokeneet.

Kertoessaan Juri Derjabinin ja Viktor Vladimirovin – ”kahden ytimeltään stalinistin” - vaikutuksesta hyväuskoisiin suomalaisiin, hän yksioikoisesti sanoo herrojen silkkihansikkaiden sisällä olleen ”teräsnyrkin”. Kyllä, sitäkin, mutta yritän olla vielä ovelampi: mielestäni Vladimirovilla oli tiedustelijan taitojensa ansioista terve järki mukana ”Suomi-ystävyydessään”. Ei voinut oikein kuvitella, että hän aidosti olisi ollut mukana suurlähettiläiden Beljakovin ja Stepanovin juonissa. Hän tunsi, että Suomi ei ollut vallankumouksellisessa tilassa. Hän oli tärkeä mies Neuvostoliitolle antaessaan suomalaisille kuvan ”hienostuneesta” neuvostoagentista, mutta hän oli tärkeä mies Suomelle, koska osasi vetää Neuvostoliiton vaikuttamismahdollisuuksien rajat. NKP:n miehiltä nämä pidäkkeet puuttuivat. Suomi oli tärkeämpi ambivalenttina ystävänä kuin - väitetysti - vallankumouskypsänä tai armeijoiden esikuntayhteistyöhön valmiina kansakuntana.

Onko Tarkalla lisää esimerkkejä suomalaisesta hyväuskoisuudesta?

Tarkka ottaa esimerkiksi ”hempeilijä” Rooseveltin, jolle Josef Stalin oli ”Joe-setä”. Suomalaiset pitivät Neuvostoliiton johtomiehistä yllä omaa Joe-setä -maneeriaan vielä 1990-luvulla, vieläpä 2010-luvulla, väittää Tarkka. Vasta Ukrainan tapahtumat avasivat silmät.

Viittasin äsken blogissani Timo Vihavaisen pohdintaan kirjassa ”Kansakunta rähmällään”, jossa esitettiin vertailu itäeurooppalaisten ja suomalaisten suhtautumisesta Neuvostoliittoon kylmän sodan aikana. Vertailu meni suurin piirtein niin, että itäeurooppalaiset suhtautuivat neukkuvallan aikana ironisesti venäläisiin, kun taas suomalaiset uskoivat oikeasti suhdepolitiikkaansa.

Kaikkien näiden esimerkkien tarkoituksena on osoittaa, että suomalaiset ovat olleet naiiveja luottaessaan Neuvostoliiton/Venäjän lauhkeuteen ja ystävyysliturgiaan.

Mutta mikä on Tarkan vaihtoehto: avataan viholliskuva täysillä ja mennään samalla Naton teräsmuurin taakse? Niinkö?

Voimme arvostella Venäjän autoritaarista hallintoa ja arvaamattomuutta demokraattisten oikeuksien näkökulmasta, mutta sama ongelma nousee esille, kun ajatellaan Lähi-Idän tapahtumia: liitymmekö läntisten liberaalidemokratian puolustajien joukkoon arvostelemalla diktatorisia hallintoja vai sovitammeko (ja nyt ei puhuta hyväksymisestä) diktaattorien/autoritääristen johtajien toiminnan reaalimaailman tapahtumaksi. Miksi olemme usein pakotettuja tekemään näin? Koska käytäntö on opettanut, että liberaalin demokratian lippua heiluttava voi aiheuttaa mitä suurimman vahingon alueella, jossa liberaalien ystävien määrä saattaa jäädä tosi pieneksi. Valitsenko kunniakkaan, mutta hyödyttömän taistelun vapauden puolesta vai taktikoinko eri vaihtoehtojen välillä?

Hyväksyn syytöksen kyynisyydestä. Sama koskee myös Venäjän tapahtumia. Liitymmekö Naton ”vapauden armadaan” vai tunnustammeko tosiasiat eli vastenmielisiksi kokemamme vapauden rajoitteet Venäjällä?

Seikka, jota Tarkka koko ajan teroittaa on, että ajat ovat muuttuneet kylmän sodan päivistä. Suurin osa poliitikoista ja kansasta elää hänen mielestään vanhaa neukkuaikaa: ei tajuta eroa ideologian läpitunkeman Neuvostoliiton ja keskiajalta ja 1800-luvulta vaikutteet hakevan nyky-Venäjän välillä. Olen näissä kirjoituksissa tuonut esille joskus aivan päinvastaisen väitteen: vuosi 1989 ei ole vedenjakaja uskotellussa laajuudessa. Lopulta ideologisen rajanylityksen (Neuvostoliiton tuhoutumisen) voittaa pitkäkestoinen suurvaltapolitiikan logiikka: eivät Neuvostoliiton toimet lopulta poikenneet 1800-luvun ja 1900-luvun alun suurvaltakilpailusta, tai poikkea nykyisestä valtapolitiikasta. Kyseessä on jatkumo. Ideologisen savuverhon alta paljastuvat ikiaikaiset etupiiriasetelmat, eikä välttämättä muuta.

Tarkka pyrkii haukankatseella erottamaan vanhojen höperöjen ummehtuneet, lämpimiksi koetut neuvostosuhteet nykyisestä täyden eliksiirin länsi-itä vastakkainasettelusta. Olisi pitänyt aikoja sitten valita puolemme John Foster Dullesin malliin: on moraalitonta olla puolueeton, olet joko meidän puolella tai meitä vastaan.

Erityisesti Tarkka haluaa korostaa turvallisuusympäristön uutta tilannetta. Ylikorostaako hän sitä aikaa, jota parhaillaan elämme, kuten me ihmiset helposti teemme? Tietenkin Venäjän käytöksessä on tapahtunut muutos, jos verrataan sitä 10-20 vuoden takaiseen Venäjään, mutta näin lyhyellä aikajänteellä en lähtisi - Tarkan tapaan - ennustamaan lopullisen oloisesti tulevaa kehitystä.

Erkki Tuomioja on Tarkalle punainen vaate. Hän antaa ymmärtää, että Tuomioja yhdessä sosiaalidemokraattisten presidenttien kanssa ei reagoinut tarpeeksi ajoissa Nato-ikkunan avoinna oloon 1990-luvulla. Nyt Ukrainan konfliktin ollessa päällä ”ei voida enää” liittyä Natoon. Tarkka jopa kääntää asian niin, että ”itse aiheutettu” liittoutumattomuus (siis se, että ei menty ajoissa Natoon 1990-luvulla) merkitsee paluuta YYA-Suomen aikaan: jos et ymmärtänyt liittoutua lännen kanssa, olet idän etupiirissä! "Menetetyn mahdollisuuden" johdosta miehestä huokuu valtava pettymys kirjan viimeisillä sivuilla.