Erkki Liikanen – sateentekijä Mikkelistä (osa 2)

Ongelmat Suomen taloudessa lisääntyivät hallitsemattomiksi: Neuvostoliiton kaupan vaikeudet, vaihtotaseen vaje, työmarkkinakierroksen ongelmat, kaikki rahamarkkinoiden vapauttamisesta johtuvat hirveydet, vahvan/vakaan markan problematiikka ja lukemattomat muut vaikeudet kaatuivat päälle ”Tapahtui yhtaikaa liian paljon ja liian nopeasti”, kuten Leinonen summaa. Kovimmalla hetkellä Liikasen hermot dramaattisesti pettivät vuoden 1988 budjettiriihen yhteydessä. Liikanen oli keskittänyt liian paljon asioita itselleen ja sortui työkuorman ja paineiden alla, joskin tokeni nopeasti. Siirtyminen ulkomaille kiteytyi noina päivinä ja presidenttikin suostui. Liikanen lupasi jatkaa hallituksessa vuoden 1990 kesään saakka. Lehdet vaikenivat valtiovarainministerin romahduksesta tuon ajan tavan mukaan. Muistan itse heränneeni todellisuuteen kalvava epäily mielessä, kun Matti Ali-Melkkilä, Skopin pääjohtaja, teki itsemurhan joulukuussa 1989. Jotain oli pahasti pielessä, vaikka julkisuuteen päin vakuutettiin kaiken olevan kunnossa.

Tauti oli päällä ja sen nimi oli velkadeflaatio: omistusten arvot putosivat niitä varten otettujen lainojen alapuolelle. Kukaan ei muistanut 1930-luvun opetuksia ja Irving Fisherin lanseeraamaa käsitettä. Leinonen tarjoaa selviytymismalliksi yksioikoisesti Thatcherin mallia, joka tuskin olisi ratkaissut Suomen monisyisiä ongelmia.

Presidentti Koivisto nimesi Liikasen Brysselin suurlähettilääksi keväällä 1990 eli hän toimi Suomen edustajana Euroopan unionissa. Liikanen ilmiselvästi nautti suurlähettilään roolista, kun pesti alkoi saman vuoden syyskuussa. Alkoivat ranskan kielen opinnot.... Pian Liikasella oli entinen vauhti päällä: jazz-aamiaisia, lukemattomia vierailijoita, niukkaa tarjoilua….. Uusi suurlähettiläs jatkoi kontrolloivaa linjaansa ja vaati kutsutuilta ennen vierailua kunnollista perehtymistä käsiteltäviin asioihin.

Samoihin aikoihin kotimaassa Suomi luopui virallisesti vahvan markan politiikasta ja devalvoi valuuttansa. Se oli vastoin Liikasen linjaa. Vähän ajan päästä - lyhytaikaisen kelluttamisen jälkeen - valuutta sidottiin taas kovaan pohjaan, euroon…. liian kovaan…. Liikasen ura eteni yläviistoon koko EU-Suomen ajan. Hän toimi kaksi kertaa komissaarina vuosina 1999-2004 (1. yritystoiminta ja tietoyhteiskunta, ja 2. budjetti, henkilöstö ja hallinto), ja sen jälkeen Suomen pankin pääjohtajana vuodesta 2004 eteenpäin. Kaikkiin tehtäviinsä hän jätti vähintään puumerkin, mutta useimmissa mylläsi organisaation uusiksi ja loi pitkäaikaiskäytäntöjä myös yhdessäoloon ja verkostoitumiseen.

Epäsuomalaiseen tapaan hän oli sosiaalisessa kanssakäymisessä parhaiden eurooppalaisten kumppaniensa veroinen tai parempi. Äärimmäinen energisyys asetti myös kollegat kovaan paikkaan, eikä ollut ensimmäinen tai toinen kerta, kun avustajat vaihtuivat Liikasen ympäriltä.

Liikasen henkilökemiat toimivat paljolti on/off -periaatteella. Jos omasi suurin piirtein samankaltaisen luonteenlaadun kuin Liikasella oli, pärjäsi, mutta monelle hitaammalle kärsimätön Liikanen saattoi olla hankalakin esimies.

Liikanen on esimerkki siitä, kuinka tehtävät hoidetaan käytännössä opiskelemalla, vaikka tietopohja saattoi alussa olla vähäinenkin. Tästä esimerkkinä voisi mainita seuraavan sukupolven verkkotekniikkaan perehtymisen, vaikka vähää aikaisemmin hän ei tiennyt, mitä on varmuuskopiointi….. Samalla intensiivisyydellä hän perehtyi lääketeollisuuteen, päästökauppoihin ja kemikaalidirektiiviin.

Komissaarin tehtävistä vapauduttuaan hänellä näytti olevan valinnan varaa erilaisista johtotehtävistä: Sitra, Yle, EK (!)….. Liikanen päätyi kuitenkin onnekkaastikin ihannevirkaan, Suomen pankin pääjohtajaksi, jossa tehtävässä hän ylienergisenä pöllytti löysäilyyn tottuneet alaisensa ja pisti koko organisaation uusiksi. Liikanen rakensi mieleisensä pankin. Toiset pitivät tästä, toiset eivät.

Mieleeni jää kuva, että Liikanen hallitsi tilanteen kuin tilanteen saadessaan käsiinsä hahmotettavissa olevan organisaation – vaikka kuinka suuren – mutta joutui vaikeuksiin, kun yritti 1980-luvun lopun epämääräisessä talouspoliittisessa kaaoksessa selvitä kuivin jaloin. Tilanne oli mahdoton, koska kontrollifriikki Liikanen ei saanut otetta poikkeuksellisen sekavasta poliittisesta kuviosta.

Pankin pääjohtajana hän on kahlannut läpi villin viidakon finanssikriiseineen. Vuonna 2005 Liikanen sai Jackson Holen seminaarissa varoituksen tulevasta, kun Raghuram Rajan (nykyinen Intian valtionpankin pääjohtaja) hätkähdytti arvioillaan kuuntelijoita. Liikanen otti vakavasti Rajanin huomiot finanssikatastrofin todennäköisyydestä päinvastoin kuin muu kokousväki, joka buuasi Rajanille. Oltiin vuoden päässä kuplan puhkeamisesta…… Kun Liikanen kertoi hiukan myöhemmin, että hänen suosikkikirjansa oli Rajanin ”Fault Lines”, hankin sen välittömästi itselleni. Olen velkaa näissä blogikirjoituksissani Rajanille.

Liikasen maine pätevänä, aikaansaavana miehenä on kasvanut vuosien varrella. Hän oli vakava ehdokas EKP:n neuvoston puheenjohtajaksi vuonna 2011. Valituksi tullut Mario Draghi käyttää kirjan mukaan Liikasta melkeinpä oikeana kätenään. Liikanen on ollut nimettynä - pankin neuvoston jäsenyyden ohella - merkittäviin tehtäviin EKP:ssä. Hänellä on luottoa melkein mihin tehtävään tahansa.

Yksityisellä tasolla Liikanen on säilyttänyt solidaarisuuden hädänalaisia kohtaan osallistumalla esimerkiksi hyväntekeväisyyteen, mutta yhteiskunnan tasolla Liikanen on vahva hallituksen leikkauspolitiikan taustahahmo.

Liikasta voi kadehtia tai ihailla, hänelle voi ilkeillä epäonnistumisista tai ihmetellä hänen energisyyttään, häntä voi pitää verkostoitumisihmeenä tai pohdiskelijana. Hän on savolainen piällysmies, jolla näyttää olevan teflon-kuori, mutta jotkin rajat hänelläkin on: on vain hiuksen hieno viiva, joka erottaa sateentekijän ylikuorman alle sortuvasta ihmisestä.