Onnellisuus on yhtä kuin vapaus?

Meillä ja muualla on saanut runsaasti mediatilaa uutinen, jossa on perattu YK:n ”World Happiness Reportia” (Ranking of Happiness 2015-2017), jonka tuoreessa vertailussa Suomi on 156 maan joukossa ykkösenä. Toiseksi sijoittui Norja, kolmanneksi Tanska, neljänneksi Islanti, viidenneksi Sveitsi, kuudenneksi Hollanti, seitsemänneksi Kanada , kahdeksanneksi Uusi-Seelanti, yhdeksänneksi Ruotsi ja kymmenenneksi Australia.

Onnellisuusmittauksen kriteereinä olivat bkt/capita (ostovoima), elinajan odote, yhteiskunnallisen vapauden aste, julkisen sektorin ja yritysten korruption määrä, avun saanti toiselta ihmiseltä (jalomielisyys), lahjoitukset hyväntekeväisyyteen sekä positiivisten ja negatiivisten tunteiden määrä aikayksikköä kohden.

Helsingin Sanomien Mikko Puttonen on artikkelissa ”Vapauden kokemus tekee onnelliseksi” (5.6.2019) käsitellyt asiaa vapauden tunteen näkökulmasta. Miksi suomalaiset ovat keskimäärin onnellisempia kuin ranskalaiset? Siksi, että ”suomalaiset tuntevat olevansa vapaampia”, vastaa Puttonen. Seuraavassa referoin Puttosen artikkelia ja vertaan omia kokemuksiani hänen esittämiinsä näkökohtiin.

YK:n rankingissa käsiteltiin onnellisuutta yhteiskunnallisen vapauden näkökulmasta. Hesarin artikkelissa jaetaan vapaus kahteen osaan, todelliseen vapauteen ja vapauden kokemiseen. Kummassakin Suomi menestyy mainiosti.

Kaksi tutkijaa Ruut Veenhoven ja Gaël Brulen jakavat todellisen vapauden kolmeen osa-alueeseen: 1) psykologisiin tekijöihin, jotka rajoittavat ihmisen valinnan mahdollisuuksia (kuten muiden ihmisten mielipiteiden myötäily), 2) taloudellisiin, poliittisiin ja henkilökohtaisiin elämän mahdollisuuksiin ja 3) tietoon käytettävissä olevista tilaisuuksista eri elämän alueilla.

Em. tekijöistä tutkijat laskevat Suomen vapauden asteeksi 78 ja Ranskan 47. Eroa on myös onnellisuuden kokemisessa (so., miten ihmiset tuntevat hallitsevansa omaa elämäänsä). Tutkijoiden mukaan suomalaiset saavat pistemääräkseen 93 ja ranskalaiset 53! Näistä luvuista artikkelissa vedetään aivan oikein johtopäätös, että kulttuurilla on tässä ratkaiseva merkitys. Lasten kasvatuksessa on eroa (tottelevaisuus/itsenäisyys, auktoriteettiusko/vapaus yhdessä työskentelemiseen). Eroa on myös uskonnollisissa asenteissa (katolilaisuus/luterilaisuus).

Onko näistä tekijöistä johdettavissa syyt, miksi ranskalaiset lähtevät niin helposti kadulle?

::::::::::::::::::::::

Edellä olevasta seuraa miltei automaattisesti pohdinta, mitä on vapaus. Ero vastuullisen vapauden ja itsetarkoituksellisen vapauden (vapaus vapauden vuoksi) välillä on suuri. Tavallinen ihminen voi mielikuvissaan ihailla rikosviihteen mistään piittaamattomia vapausarvoja, joita hän ei kuitenkaan tosielämässä toteuta. Tavallisen ihmisen salaa ihailema rikollinen riippumattomuus johtaa usein päinvastaiseen tulokseen eli vapauden menetykseen.

Mikä on siis tosielämän ”hyvää vapautta”? Vastaus: vapaa tahto ei perustu velvoitteista hellittämiseen. Yhdysvaltalaisen Roy Baumeisterin mukaan tahdonvapaus on pitkälti tietoista itsensä kontrolloimista: voidaan uhrata hetken etu pitkän tähtäimen tavoitteiden vuoksi.

Artikkelissa otetaan esille autonomian käsite vapauden lähteenä: ihmiset pääsevät tekemään mielekkäitä asioita ulkoisen pakon sijasta. Voidaan esimerkiksi kysyä, kuinka paljon työpaikoilla voidaan hyödyntää omaa tilaa. Autonomiaa ei pidä sekoittaa yksilökeskeisyyteen, sillä autonomiaa voidaan toteuttaa myös kollektiivisessa ympäristössä. Tärkeää on, ettei koe tulevansa uhatuksi ryhmäpaineessa.

Artikkelissa viitataan valinnanvapauden merkitykseen eri yhteiskuntaluokissa. Omaehtoinen valinta tuntuisi korostuvan keski- ja ylempien luokkien elinpiirissä. Vauraus tuo tullessaan valintojen tekemisen mahdollisuuden, kun taas vähävarainen tuntee, että elämä on riippuvainen ulkoisista tekijöistä. Tästä on vedetty johtopäätös, että ihminen alistuu kohtaloonsa (köyhän valintojen puute) tai (vauraan tilanteessa) ihminen kasvaa oloissa, jossa oma valinta mahdollistuu kerta toisensa jälkeen. Tästä on vedetty johtopäätös, että ihmiset toteuttavat itseään voimavarojensa puitteissa eli mikä on perhetausta huomioiden mahdollista. Rohkenisin kyseenalaistaa tuon viime mainitun johtopäätöksen. Kun koululaiset rynnistivät 1960-luvun vaihteessa oppikouluihin, he eivät jääneet pois opin portailta perhetaustan koulutuksellisen vaatimattomuuden takia, vaan menivät eteenpäin itsensä sivistämisessä yhteiskunnan mahdollistaessa etenemisen. Sama toistui 10 vuotta myöhemmin, kun nuo samat oppikoululaiset rikkoivat lasikaton, jonka mukaan työväestön lapset eivät voineet kirjautua yliopistoihin. Ekspansio oli melkoinen. Ja noiden yliopistopoikien ja -tyttöjen vanhemmat olivat edelleen kansakoulupohjalta meritoituneita. Kysymys oli tuolloin siis enemmän yhteiskunnasta mahdollistajana kuin kodin varallisuus- tai tulotasosta.

Optimistisesti ajatellen sivistyksellinen onnellisuus voidaan siis saavuttaa yhteiskunnan taatessa vapauden toteuttamisen mahdollisuuden. Ilman yhteiskunnan tahtotilaa tämä ei olisi onnistunut.

Voi olla, että tänä päivänä pienituloisten eteneminen opillisen sivistyksen poluilla on saavuttanut jonkinasteisen saturaatiopisteen ja uudelleen kasvussa olevat luokkaerot tulevat näkyville helpommin kuin menneinä sivistyksellisen tasa-arvon tavoittelun päivinä.

Tänä päivänä - uusien tavoitteiden avulla - voitaisiin luoda vapauden ja onnellisuuden edellytykset sivistämällä maahanmuuttajia eikä alistua luokka- tai ”etnisen” tietoisuuden edessä mitääntekemättömyyteen.

Länsimainen perusarvo: tekopyhyys?

Kanava-lehden viimeisimmässä numerossa 4/2019 on toimittaja Olli Tammilehdon artikkeli ”Tekopyhyys – länsimaiden perusarvo”, jossa hän arvostelee ankarasti länsimaisia arvoja teennäisyydestä ja tekopyhyydestä. Hän antaa ymmärtää, että kysymys on pysyvästä taudista, joka on pesiytynyt syvälle länsimaiden rakenteisiin. Hän ryhtyy eräänlaiseksi liberaalin demokratian tai läntisten hyveinä pidettyjen ominaisuuksien ankaraksi omaksitunnoksi.

Mutta onko kritiikki esitetyssä äkkijyrkässä muodossa oikeutettua ja oikeudenmukaista?

Tammilehdon mukaan kysymys on läntisen paremmuuden osoittamisesta muille. Tammilehdon tekstissä ehkä tavoitellaan myös nykypopulistien esittämän kritiikin aidointa ydintä, kun populistit arvostelevat liberaalia demokratiaa hyveellisyydestä, jolle ei löydy todellista katetta. Hyveellisyyttä edustavat ihannoitu kuva maahanmuutosta, EU-liittovaltioperiaatteesta ja kaiken suvaitsemisesta….

Samoilla hyveellisyyttä tavoittelevilla motiiveilla oikeutetaan – ja on vuosisatojen ajan oikeutettu – puuttuminen toisten valtioiden sisäisiin asioihin.

Itseäni on kiusannut ylenmääräinen läntisten ylivertaisten arvojen korostaminen suhteessa Venäjään, ikään kuin - edes pahimman suomettumisvaiheen ollessa meneillään - läntiset arvot olisivat olleet pannassa Suomessa.

Tammilehto viittaa Iltalehden pääkirjoitustoimittajan Juha Keskisen määritelmään läntisitä arvoista. Niitä ovat: oikeusvaltio ja demokratia, ihmisten tasa-arvoinen kohtelu, vähemmistöjen oikeuksien kunnioittaminen, sukupuolten välinen tasa-arvo, sanavapaus ja suvaitsevaisuus” ja Tammilehto lisää vielä ihmisoikeudet. Siinähän sitä onkin….. Itsekin olen viitannut oikeusvaltioperiaatteisin verratessani eroja esimerkiksi Puolan ja Unkarin ja toisaalta läntisen Euroopan välillä.

Juuri mainitut Unkari ja Puola, kuten myös Donald Trump ovat tehneet ”länsimaisten arvojen maantieteellisen paikantamisen vaikeaksi”. Tammilehto antaa ymmärtää, että 1930-luvun diktatuurikehitys vesitti demokratioiden ja diktatuurien väliset erot paikoin olemattomiksi. Tästä on johdettavissa seuraava kysymys, jonka parissa ponnistelemme juuri nyt: miten eurooppalaisiin arvoihin voidaan suhtautua tänään niin yliolkaisesti, että ne ollaan monissa maissa valmiita heittämään roskiin?

”Miksi länsimaiden matka fasismiin näyttää olevan kovin lyhyt?”, kysyy Tammilehto. Hän pitää syynä sanojen ja tekojen ristiriitaa. Sanoisin pikemminkin, että syytä on mielestäni etsittävä liberaalin demokratian ”kypsymättömyydestä” useissa maissa. Se ei ole vakiinnuttanut asemaansa kuin osassa Eurooppaa: Suomessa ja useissa muissa maissa demokratiapyrinnöt kokeiluversioina tehtiin jo 1920- ja 1930-luvulla, monissa maissa vasta aivan lähellä nykypäivää. Niissä maissa, joissa liberaali demokratia on ollut voimassa kymmeniä vuosia, ei demokratian teeskentelemätöntä linnaketta ole helppoa murtaa.

On totta, että länsimainen imperialismi on kohdellut kaltoin kehittyviä maita (”kehitysmaita”), so. tukenut diktatuureja esimerkiksi Latinalaisessa Amerikassa. Perinteiset siirtomaavallat ovat tehneet sen alistamalla maita vahvemman oikeudella alaisuuteensa ja Yhdysvallat taas levitti vaikutusvaltaansa ”tukikohtaimperialismin” avulla. Molempien tarkoitus oli levittää ”länsimaisia arvoja”, mutta ehkä kuitenkin ensisijaisesti pakottaa kohdemaat häikäilemättömästi riippuviksi itsestään.

:::::::::::::::::::::

Tiedotusvälineiden omistus on keskittynyttä ja pystyy ohjaamaan päätöksentekoa haluamaansa suuntaan. Tammilehdon johtopäätös on, että hyvävelisuhteet (median ja suuryhtiöiden välillä) estävät kriittisen aineiston läpimenon mediassa. Tässä on jotain perää, joskin kategorinen omistajien tuomitseminen on liioittelua. Tammilehto haluaa sanoa, että taloudellisen vallan käyttäjät ohittavat demokraattisen päätöksenteon.

Tammilehdon mukaan länsimaisen ihmisen hyvät tulot ja hyvä asema hierarkiassa eivät riitä, vaan halutaan olla myös eettisesti hyviä – vaikka itseään pakottamalla. Eettisyyteen pyrkiminen vaatii ”vaikeita päätöksiä”, jotka on ”pakko” tehdä, sanotaan. Tammilehto tulkitsee tällaisen puheen tekopyhyydeksi, koska perustelu ei riitä oikeasti eettisesti kestäviin päätöksiin.

Tammilehdon mukaan tekopyhyyden nimissä puolustetaan ihmisoikeuksia, demokratiaa ja modernisaatiota, kuitenkin alistaen toisia kulttuureja ja kansoja. Myönnän toki, että USA:n menettely Irakissa vuonna 2003 täytti edellä mainitun määrittelyn ehdot liki täysimääräisesti, mutta ajattelun yleistämisessä ei kuulosta reilulta. On siis runsaasti pyrkimystä toteuttaa hyvää aidosti. Tammilehto väittää, että hyveitä ylläpitävällä propagandalla demokratia tehdään vaarattomaksi. Tämä tapahtuu siten, että äänestysdemokratiaa estetään ”muuttamasta yhteiskunnan rakennetta ja viemästä valtaa eliitiltä”.

Tammilehto väittää, että vaarattomaksi tehdystä demokratiasta on lyhyt matka fasismiin. Näin suoraviivaista yhteyttä en näe demokratian ja fasismin välillä. Vaihtoehto on pikemminkin populismi, johon sisältyy perinteisten poliittisten ryhmien epäaitouden arvostelua – vielä ei olla fasismin porteilla. Myös edustuksellisen demokratian itsepuolustus toimii vapaan ja riippumattoman lehdistön – sellaistakin toki on - kritiikin ansiosta. Demokratian mitätöinti johtaa liioitellusti paholaisen maalaamiseen seinälle.

Tammilehto osuu johtopäätöksissään useasti oikeaan, mutta laiminlyö vertailun reaalimaailman todellisiin vaihtoehtoihin: ne ovat vielä huonompia.

Tässä muodossa kritiikistä tulee helposti itsetarkoitus. Lohtu ja optimismi korvautuvat kyynisyydellä. Kirjoitus on kuitenkin siinä mielessä hyvä, että se ravistaa ylpeydellä arvostamamme liberaalin demokratian päältä turhan koreuden ja itserakkauden pois.

Mihin demareita tarvitaan?

Demarissa oli 13.6.2019 mielenkiintoinen ammattiyhdistystaustaisen tohtorismiehen, Vesa Maurialan haastattelu, jossa hän pohtii sosiaalidemokraattisen liikkeen vaikeuksia ja kyvyttömyyttä nousta uudelleen Kalevi Sorsan mainitseman ”rautaisen” 25 prosentin kannatuksen tasolle. Sama haaste taitaa olla useimmilla demaripuolueilla Euroopassa. Vertaan haastattelua omiin ajatuksiini ja historiaperspektiivissä - joiltakin osin - kirjailijan, yhteiskunnallisen omantunnon Matti Kurjensaaren vuosikymmeniä sitten esittämiin tulevaisuuden näkyihin.

Itse asiassa demarit ylitti Sorsan rautaiseksi mainitseman 25 prosentin rajan vuonna 1995, kun Paavo Lipposen johdolla kannatus nousi 28,3 prosenttiin. Kaukana ovat nuo päivät.

Mauriala hakee kannatuspudotuksen syitä 1980-luvulta. Hänkin huomioi puoluekentän hajautumisen, joka on ”yleiseurooppalainen ilmiö”. Koko suomalaisen puoluekentän osalta tämä on näkynyt minkä tahansa puolueen vaikeutena saavuttaa vaaleissa 20 prosentin kannatus.

Jokainen puolue joutuu jossakin vaiheessa kysymään tarvitaanko puoluetta. Näin on käynyt keskustalle, demareille, sosialisteille…… Kysymys on tulevaisuuden mukanaan tuomista paradigman muutoksista, joihin reagoiminen on voinut mennä pieleen monistakin eri syistä. Tai ehkä aika vain on tehnyt tepposensa.

Maurialan mukaan kokoomuksen suhteellisen vakaa menestys puoluekentän turbulenssissa johtuu ”luokkakierrosta”: koulutustaso on noussut. Tietenkin kansakunnan vaurastuminen on satanut kokoomuksen laariin, mutta voitaneen kysyä, miksi muutos kokoomuksen hyväksi ei ole ollut toteutunutta suurempi.

Vastaavasti samainen vaurastuminen on koetellut työväenpuolue demareita. Matti Kurjensaari totesi jo teoksessaan ”Jäähyväset 50-luvulle” (julk. vuonna 1960): ”Ajankuva on muotia seuraava, eau de colognelta tuoksuva, valkokauluksinen sosialidemokraatti, jolla on osakehuoneisto, huvila, auto ja purjevene”. Kurjensaari osui asian ytimeen: ole siinä vasemmistolainen, kun vauraus kasvaa silmissä. No, ei asia ole näin yksinkertainen: solidaarisuus, vanhempien jättämä perinne, tasa-arvovaatimukset ja halukkuus heikompien tukemiseen ovat toki vaikuttaneet puoluekannan säilymiseen vasemmistolaisena paljon, paljon myöhemminkin.

:::::::::::::::::::::

Mauriala pohtii, miksi demarit eivät 1980-luvulla osanneet huomioida vihreiden arvojen nousua, vaikka puolue ajoikin ympäristöministeriön perustamista. Tietenkin voidaan sanoa, että ”vihreys” yksin olisi voinut nostaa sdp:n kannatuksen 25 prosenttiin ja ylikin (vrt. vihreiden nykykannatuksen karkeasti 15 prosentin tasoon). Olisiko pitänyt heittäytyä mukaan vihreään trendiin täydellä antaumuksella? Toisaalta vihreän liikkeen nousua ei ole pystytty huomiomaan muuallakaan Euroopan vasemmistopuolueissa. Sitä paisti vihreiden menestykseen vaikuttaa vaikeasti määriteltävä ”uuden politiikan keksiminen”: vanhojen puolueiden vihreys maistuu astian pohjalta. Vihreiden suuri kannatus nuorissa ikäluokissa ennustaa heille suotuisia tuloksia tulevissa vaaleissa.

Entä puoluekentän radikaali vasen reuna? Vasemmistoliitto on SKDL:n perillisenä pystynyt uusiutumaan samalla tosin kooltaan pienentyneenä. Puoluekenttää on vaikea kuvitella ilman vasemmistoliittoa. Ilman puoluetta suosivaa medianäkyvyyttä se on onnistunut pitämään itsensä esillä aktiivisten kellokkaiden avulla.

Pääsyy puoluekentän turbulenssiin Suomessa on vennamolaisuuden raunioista nousseen perusuomalaiset-puolueen menestys. Puolue on pystynyt nousemaan kahteen otteeseen kärkipuolueiden joukkoon. Se ei siis ole väliaikainen päiväverho suomalaisessa politiikassa. Mauriala määrittelee puolueen omaa käsitystäni vastaavasti nationalistiseksi ja oikeistopopulistiseksi.

Mauriala torjuu haastattelun sivutuotteena oikeisto-vasemmisto -jaon katoamisen historian hämäriin. Mauriala tuo kuitenkin esille monen muunkin nostaman havainnon, kun hän toteaa: ”Siinä missä poliittinen kartta on nähty oikeisto–vasemmisto-janalla, siihen on tullut pystyakseli, johon sijoittuvat liberaali vasemmistolaisuus vastinparinaan konservatismi tai kansallinen oikeistolaisuus”. Tässä kehikossa Mauriala näkee sdp:n tehtävän seuraavanlaisesti: ”sdp:n pitää pyrkiä siihen, että se on tulevaisuudessakin selkeästi liberaalin vasemmiston johtava voima, joka tukeutuu humanistisiin, liberaaleihin länsimaisen yhteiskunnan arvoihin täysin poikkeuksetta”.

::::::::::::::::::::::::

Haluan jälleen palata Kurjensaaren inhorealismiin, kun hän arvioi teoksessaan ”Jäähyväiset 50-luvulle” tulevaisuuden poliittisia sfäärejä hiukan kyynisesti seuraavasti: ”Entisessä sääty-yhteiskunnassa ylemmät luokat katsoivat olevansa valtiosta vastuussa ja puolustivat sen voimaa, valtaa ja kunniaa. Hyökkääjinä, murtajina ja altakaivajina toimivat alemmat ja nousevat kerrokset. Kehitys on johtanut siihen, että suurin piirtein kaikki eturyhmät ovat saaneet otteen valtiosta, mutta jokainen niin vähän, ettei tunne olevansa siitä vastuussa.” Kävikö tässä niin, että valtio on toiminut lypsylehmänä erilaisille vaatimuksille vuosikymmenien ajan ilman, että kukaan oikeastaan kantaa viimekätistä vastuuta sen toimintakyvystä? Olemmeko nyt vihdoin saavuttaneet rajat, joita ei voi ylittää? Ainakin Kurjensaaren mielessä kyti epäily.

Sama kysymys voidaan esittää tänäkin päivänä: uusi demarivetoinen hallitus haluaa haastaa vasemmistoliberaalin Kurjensaaren esittämän epäilyn resurssien (valtion) riittävyydestä.

:::::::::::::::::::::::::

Meille on kertynyt valtavasti uusia haasteita entisten tilalle. Kiihkeästi tavoiteltu hyvinvointiyhteiskunta ei ole tuonut odotettua onnea. Järjestäytyneet työntekijät ovat saaneet osansa hyvinvointiyhteiskunnan pahoinvoinnista. Nykyajan siirtotyömaita ovat kaupunkien työpaikat, joihin ihmiset muurahaisten tavoin vilistävät lähiöistä kymmenien neliökilometrien alueelta. Ei siinä aatteita ehdi ajatella.

Kurjensaari näki hyvin työväenliikkeen ominaispiirteet työnsä kautta, sillä hän oli sosialidemokraattisen opposition Päivän Sanomat -lehden päätoimittaja 1957-1959. Lehtimiestyössään Kurjensaari näki läheltä häikäilemättömän poliittisen pelin ikävimmät puolet. Hänen asenteensa poliitikkoihin on kyyninen: ”Kaikki he ovat turvanneet oman henkilökohtaisen ja perheensä toimeentulon; kaikki järjestään äärimmäisestä oikeistosta äärimmäiseen vasemmistoon. Tässä valossa politiikka on vain hauskaa ja jännittävää leikkiä, ajanvietettä.... Se on vain pelihimon korkeampi muoto”.

Matti Kurjensaari sai potkut päätoimittajan tehtävistä 1950-luvun viimeisinä päivinä.

Vesa Mauriala näkee tulevaisuuden demareiden kannalta optimistisesti: ”vihreiden sukupolvisen kasvun, SDP:n uudistumisen ja vasemmistoliiton kannatuspohjan vankistumisen ansiosta tämä kokonaisuus voi muodostaa enemmistön Suomen eduskunnassa”.

Kultaranta-keskustelut paineidenpurkajana

Seurasin Kultaranta-keskustelujen molempien päivien antia 16.-17.6. 2019. Tässä keskityn pääasiassa toisen päivän aamun teemaan ”Voisiko Suomi olla eurooppalaisen turvallisuuden tekijä”. Tavan mukaan keskustelu lainehti laaja-alaisesti aiheen ympärillä. Mielipiteenvaihto Kultarannassa perustui paneelikeskusteluun, jossa jäseninä olivat mukana pääministeri Antti Rinne, puheenjohtaja Jussi Halla-aho, Helsingin Sanomien Berliinin kirjeenvaihtaja Anna-Liina Kauhanen ja Ulkopoliittisen instituutin Mika Aaltola. Paikalle kutsuttu ”yleisö” otti aktiivisesti osaa käytyyn keskusteluun, jota johti ammattitaitoisesti Ylen toimittaja Olli Seuri.

Puutun vain joihinkin teemoihin, jotka nousivat esille.

Keskustelu kulminoitui mielestäni liberaalidemokratiaa ja kansallismielisyyttä edustavien tahojen väliseksi keskusteluksi ja debatiksi. Keskustelun vastakkaisina napoina toimivat Antti Rinne ja Jussi Halla-aho.

Käsitemaailmaa on syytä avata ennen kuin menen keskustelun yksityiskohtiin. Käsite kansallismielisyys ei kovin selkeästi erota toisistaan nationalistista ja liberaalidemokraattista järjestelmää. Isänmaallisuuden ja patriotismin irrotan nationalismista selvyyden vuoksi. Viime mainittu lähestyy oman kansan suuruutta ylemmyyden tunteen näkökulmasta: muiden - varsinkin etnisten ryhmien - ei pitäisi lomittua valtaväestöön. Liberaali demokratia tarkoittaa länsimaista vapaisiin vaaleihin perustuvaa demokratia, jossa oikeusvaltioperiaate, sanan- ja ilmaisunvapaus sekä opposition aseman turvaaminen ja tuomioistuinten riippumattomuus ovat korkealle arvostettuja periaatteita.

Populismi tavoittelee - kansalaisten oletettuihin tuntoihin perustuen - vaalimenestyksen kannalta suotuisten aiheiden nostamista esille. Tavoitteet ovat usein värittyneet taloudelliset resurssit ylittävillä lupauksilla ja esimerkiksi muukalaisvihamielisyydellä. Kansallismielisyys liittyy populismiin oman kansakunnan eheänä säilyttämisen kautta. Myös perinteiset puolueet voivat liittää populistisia piirteitä ohjelmaansa, ei kuitenkaan vallitsevasti.

Kun populismiin liitetään nationalismi on usein kysymys oikeistopopulismista. Suhtautuminen esimerkiksi maahanmuuttajiin on jyrkän kielteinen.

Erot kävivät ilmi heti Kultaranta-keskustelun aluksi, kun Rinne ja Halla-aho tulkitsivat oikeusvaltio- ja sananvapausperiaatteita eri tavalla. Rinne katsoi autoritaaristen populistien asettavan kyseenalaiseksi demokratiaperiaatteet ja Halla-aho – yhtyen kyllä Rinteen uhkaskenaarioon sananvapaudesta (mutta vain omasta näkökulmastaan) - käänsi asian aivan toisin päin eli liberaalit demokratiat suvaitsemattomuudelleen – torjuessaan kansallismieliset voimat – kavensivat sananvapautta: ”demokratia uhkaa demokratiaa”, kuten Halla-aho irvaili.

Halla-aho ei selvästikään halunnut nähdä Unkarin ja Puolan sananvapausrajoitteita populististen, autoritaaristen valtioiden ongelmana, vaan vaikeni näistä antaen ymmärtää, että liberaalit demokratiat väitetyillä hegemoniapyrkimyksillään pyrkivät viemään elintilan populistisilta (lue: oikeistopopulistisilta) puolueilta. Perussuomalaiset kuuluu nyt eurovaalien jälkeen EU:n keskeiseen nationalistiseen rintamaan. Näennäisestä yksimielisyydestä huolimatta EU:n kansallismieliset ryhmät ovat varsin heterogeenisia. Esimerkiksi Venäjään suhtautuminen jakaa rajusti populisteja.

Halla-aho väitti että Brasilia, Turkki ja USA (Trump) ovat joutuneet ”uhrin asemaan” liberaalin suvaitsemattomuuden ympäröiminä. Syy siis autoritaarisesti johdettujen valtioiden nationalistiseen ajatteluun on löydettävissä liberaaleista demokratioista itsestään! Yksi avainkäsitteistä Halla-ahon puheissa onkin kansallismielisten populistien uhriutuminen liberaalin demokratian hegemonian ahdistamana.

Liberaalit demokratiat kuvittelevat Halla-ahon mukaan nationalististen liikkeiden olevan välivaihe historian kulussa. USA:ssa palattaisiin tämän mukaan normaalidemokratiaan Trumpin presidenttiyden ollessa ohi. Halla-ahon mukaan tapahtuu liikettä pikemminkin päinvastaisen suuntaan eli nationalistit voittavat alaa – ainakin trendin jatkumiselle on vahvat edellytykset.

Hän syytti liberaalidemokratioita patologisesta suhtautumisesta nationalistisiin populisteihin: demonisointi on syy yhteiskunnallisen keskustelun kärjistymiseen. Halla-ahon mukaan yhteiskunnallisesta kamppailusta on tehty - liberaalien tahdosta - hyvän ja pahan välinen taistelu, kun hänen mielestään kysymys on tavanomaisesta poliittisesta kilpailusta.

Halla-ahon taktiikkana on siis kääntää syyllisyys tapahtuneesta poliittisesta kehityksestä ylimielisinä pitämilleen liberaalidemokraateille. Halla-aho ajattelee populistista oikeistoa puhtaaksi siistittynä oikeusvaltioperiaatteiden ja sananvapausperiaatteiden rikkomuksista. Debatissa hän välttelee ottamasta kantaa monien valtioiden johtohenkilöiden vähintäänkin arveluttavaan käytöksen kääntäen huomion populistien altavastaajan asemaan. Liberaalidemokratian hegemonia on lähes yksin syy ikävään vastakkainasetteluun.

Halla-ahon tulkitsemana demokratian ongelmat ovat olleet piilevinä taustalla ja maahanmuutto on toiminut katalysaattorina, eräänlaisena käynnistäjänä, niiden julkitulolle.

Rinteen johdattelemana keskustelu kulminoitui Afrikan ja afrikkalaisten auttamiseen. Rinteen mielestä auttamisen tulisi tapahtua Afrikassa käytännöllisinä toimenpiteinä, kun taas Halla-aho palasi kerta toisensa jälkeen rajavalvontaan ainoana keinona pysäyttää hallitsematon siirtolaisuus.

Rinne kiinnitti keskustelussa huomiota tavallisten ihmisten (perheet, joissa on lapsia, jotka hankkivat keskimäärin ammatillisen koulutuksen) ahtaaseen asemaan globalisaation puristuksessa. Juuri nämä ihmisryhmät ovat populistien propagandan kohdetaho. Rinne antoi ymmärtää, että tällaiset ihmiset ovat hyväksikäytettyjä populistien harhaanjohtavassa propagandassa. Juuri näiden – usein vähäväkisten - ihmisten tulisi olla liberaalidemokraattien tuen kohderyhmä, jotta he eivät joutuisi populistien katteettomien lupausten kohteeksi.

:::::::::::::::::::

Palaan vielä toisen päivän alkuun. Se alkoi puheenjohtaja Seurin kysymyksellä, mikä on Euroopan maille yhteistä. Rinne vastasi, että rauhan säilyttäminen kahden maailmansodan jälkeen. Aivan oikein sodan jälkeen haluttiin välttää Saksan ja Ranskan vastakkainasettelu. Vastaus voi tuntua itsestään selvältä, mutta sitä se ei ole. Kultaranta-keskusteluissa rauhankysymys laajennettiin perustellusti koskemaan turvallisuuspolitiikkaa, kauppapolitiikkaa, globaaleja maiden välisiä suhteita, sääntöpohjaista kansainvälistä järjestelmää jne.

Tähän yhteisymmärrys sitten loppuikin. Tai oikeammin lähes kaikki keskustelijat olivat skeptisiä EU:n kyvystä luodaan yhteistä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa. Edellisenä päivänä presidentti Frank-Walter Steinmeier oli vastannut kysymykseen, miten auttamismekanismi toimisi vaikealla hetkellä EU:ssa ja vastaus oli diplomaattisesti väistelevä. Ehkä meidän pitäisi lakata kysymästä naiiveja kysymyksiä: lupauksia ei hevillä anneta. Ei pidä hirttäytyä EU:n puolustusyhteistyöhön ehdottomana tavoitteena, kun sillä on riittämätön kannatus ainakin tällä hetkellä.

Tarvitaan itseluottamusta, ettei koko ajan hoeta ”turvatakuista”. Oleellinen asia sivuutettiin: Kultaranta-keskusteluissa taidettiin mainita yhden ainoan kerran yhdistelmä 1) Suomen sotilaallinen liittoutumattomuus, 2) kapasiteetiltaan vahva asevelvollisuuteen perustuva armeija ja 3) uskottava oma puolustus. Nyt ihmetellään, kun hallitusohjelmassa mainitaan erikseen, että Suomen aluetta ei voi käyttää hyökkäykseen toista maata vastaan! Tämä lause koetaan ilmeisesti menneisyyden haikujen nimissä jotenkin nöyryyttäväksi. On tärkeää, että asia mainitaan.

Mutta takaisin EU:hun…..

Päällimmäiseksi keskusteluissa jäi EU:n päättämättömyys koskien puolustuspolitiikkaa: ongelmat on paikannettu, mutta ratkaisut puuttuvat. Esimerkiksi Saksa joutuu keskittymään paljolti kotimaisten ongelmien (puoluekentän pirstoutuneisuus) ratkaisemiseen. Jussi Halla-aho oli kaikkein pessimistisin yhteisen puolustuspolitiikan suhteen.

Arvopohjaisen ulkopoliittisen keskustelun rinnalle tarjottiin spesifeistä intresseistä lähtevää – ”asioiden kautta tapahtuvaa” – ulkopolitiikkaa, josta periaatteesta saavutettiinkin jonkinasteinen yksimielisyys. EU:lla katsottiin olevan rooli nimenomaan ”rauhan ja sodan välisessä tilassa”.

Ilmeisesti Kultaranta-keskustelut ovat löytäneet paikansa kesän paineidenpurkaustilaisuutena. Valtakunnan eliitti (ja tällä kertaa myös joukko opiskelijoita) herätteli ihmisiä ottamaan kantaa tärkeisiin teemoihin.

Nationalismista

Tuoreessa Kanava-lehdessä 4/2019 professori, emeritus Timo Vihavainen pohtii nationalismin olemusta lähihistorian ja nykypäivän valossa Jälkisanoissa-palstallaan, jonka otsake on ”Nationalismi ja globalisaatio”. Hän on Suomen johtavia konservatiiveja ja – nationalisteja, joten hän puhuu ”omassa asiassaan”.

Jos puhutaan patriotismista, harva kieltää sen ylevän merkityksen, mutta nationalismi tuo mieleen paitsi ylpeyden omaa kansakuntaa kohtaan, niin myös muun maailman näkemisen tavalla tai toisella vieraana tai jopa uhkaavana. Totta kai nationalisti arvostaa toisen maan nationalistia, jos tämä ei asetu vihamieliselle kannalle juuri hänen nationalismiaan kohtaan.

Vihavainen viittaa patriotismia ja nationalismia erottaviin piirteisin lainaamalla Emmanuel Macronia, joka totesi viime marraskuussa, että ”nationalismi on patriotismin pettämistä”. Toisessa yhteydessä Macron vertasi nationalismia lepraan. Siitä ei vallinne erimielisyyttä, että nationalismi on noussut reaktiona (talouden) globalisaatioon.

Olen itse saanut jo 1960-luvulla melkoisen rokotuksen nationalismia vastaan. Se paha, mikä tapahtui kuusikymmentälukua edeltävinä vuosikymmeninä oli nationalismista tai sen johdannaisista syntynyttä liikettä. On mielenkiintoista verrata Vihavaisen käsityksiä nationalismista omiini.

Vihavainen viittaa aivan oikein muutaman vuosikymmenen takaiseen tilanteeseen, jossa nationalismi oli monien muidenkin kuin minun näkökulmasta todella hyljeksittävää ja itse asiassa häviämässä historian hämäriin – jäljet pelottivat. Eikä tämä nationalismin vastainen ajattelu ole hiipunut oleellisesti vieläkään. Vastareaktiona antinationalismille on noussut uusnationalismi parin viime vuosikymmenen aikana.

Nationalismi on – paradoksaalista kyllä - globaali ilmiö, kuten Vihavainen toteaa. Siksi laajalle liike on levinnyt ympäri maailmaa.

Nykynationalismi on muun ohessa suurvaltakeskeistä. Erityisesti Venäjä ja Yhdysvallat (tai paremminkin Donald Trump) ovat käyttäytyneet hyvin nationalistisesti sekä maahanmuutto- että kauppapolitiikkakysymyksissä. Näiden kahden maan painoarvo lisää nationalismin laajenemisen eliksiiriä.

Euroopassa antinationalismilla on suuri merkitys jo historiallisen kokemuksen valossa. Hallituksessa olevat tahot sekä Ranskassa että Saksassa torjuvat nationalismin, vaikka niissä nyt onkin vastareaktiona syntynyt keskisuuria ja suurempiakin nationalistisia ryhmittymiä. Länsieurooppalainen (mukana ovat myös Hollanti ja Skandinavia) suhtautuminen on voimakkaasti nationalismia vieroksuvaa, vaikka samalla vastavoimien nousu on ollut huomiota herättävää.

Entä meillä Suomessa?

Vihavainen nostaa korostetusti esille suomalaisen ”sivistysnationalismin”. Maamme on noussut kohisten kansainvälisillä rankinglistoilla kansallisilla saavutuksilla. Näin on toki tapahtunut jo historiallisessa kehyksessä. Lähtötaso oli tosin alhainen. Nousua on seurannut yllättävä takapakki. Nykyisin tuntuu joskus siltä, että ollaan taannuttu vanhasta positiiviseksi koetusta kansallismielisestä, ylevästä sivistysperinteestä.

Vihavainen hämmästelee nationalismin alhaista arvostusta nykypäivän Suomessa. Vihavainen arvuuttelee myös sitä, miksi Suomi ei ole mukana ympäri Eurooppaa ja maailmaa etenevässä nationalismitrendissä Enpä tiedä. Juuri tuo mainittu (yleis)sivistysnationalismi tarpeeksi kauan jatkuttuaan on irrottanut Suomen paradoksaalisesti tavanomaisesta vulgaarinationalismista. Kun kansakunnan omanarvontunto on riittävän korkealla, ei tarvita korostunutta nationalistista ajattelua.

Vihavainen näkee Skandinavian maiden olevan juuriltaan nationalistisia (Norja ei kuulu EU:hun ja Ruotsi ja Tanska eivät kuulu rahaliittoon) päinvastoin kuin Suomi. Niillä on siis vahva nationalistinen syväkokemus Vihavaisen mielestä. Jospa kysymys on kuitenkin vain pragmatismista – Skandinavian maat katsovat tulevansa toimeen sivistysyhteiskunnan vahvuuksilla ilman nationalismisävyä.

Professori Vihavainen näkee nykyisen nationalismin nousun Euroopassa varoituksena EU:lle: ei pidä liiaksi korostaa ylikansallisia liittovaltiopiirteitä. Vihavainen ei vahingossakaan mainitse populismia artikkelinsa yhteydessä. Hän haluaa nähdä nationalismin itsenäisenä voimana ja irrallaan kaikesta populistisesta mielistelytaipumuksesta.

Lopuksi professori pohtii tulevaa kehitystä yllättävässä valossa. Maailman pirstoutuessa yhä pienempiin osiin Euroopan pienet kansallismielisyyteen suuntautuneet valtiot voivat kaivata EU:n suojaa itselleen. Näin varsinkin siinä tapauksessa, jos Euroopan yhteisö kykenee antamaan riittävän arvon jäsentensä kansallisille pyrinnöille.

Puoluekartta muuttuu ja mullistuu

Poliittinen kannatus ja poliittisen kentän jakautuminen perustuu Suomessa ja muualla edelleen puolueisiin. Tässä mielessä ei ole havaittavissa mitään paradigman muutosta lähimenneisyydessä. Kaikki muu on sitten liikkeessä ja on ilmennyt selvimmin poliittisen kentän pirstoutumisena.

Oli aika, jolloin paine poliittisen kentän keskustaan oli kova. Nyt tästä pyrkimyksestä on jäljellä enää puolueiden käyttämät fraasit ”keskusta sitä ja keskusta tätä”, mutta tosiasiassa on tapahtunut polarisoitumista vasempaan ja etenkin oikeaan. Kyllä Suomessa vieläkin väistellään käsitettä oikeisto. Käytetään ilmaisua ”porvarillinen” tai sitten – kuten eduskunnan istumapaikkakina osoitti – halutaan liikkua poliittisen kentän mahdollisimman laajoissa puitteissa.

Vasemmalla ei ole enää ”vasemmisto”-käsitteen vierastamisefektiä. Sekä sdp että vasemmistoliitto ovat sinut poliittisen asemansa kanssa. Tämä on itse asiassa tunnusomaista monissa Euroopan valtiossa: vasemmistopuolueet ovat nostaneet profiiliaan (tunnetuimpana poikkeuksena Ranska, jossa vasemmistolaisuus on taantunut marginaaliin).

Vihreillä on vaikeampaa. Pekka Haavisto on jopa kieltänyt vihreiden vasemmistolaisuuden. Kuitenkin kaikissa arvonelikenttätutkimuksissa korostuu vihreiden kannattajakunnan vasemmistolaisuus, vaikka tätä ilmaisua ei halutakaan korostetusti käyttää.

Oma lukunsa on Suomen keskusta, joka on juuri irtautunut liberaalista porvaripainotteisuudesta sille (sen kannattajien enemmistölle) paremmin sopivaan punamultapohjaan. Muutos on ollut vaikea osalle keskustalaisia, jotka olivat jo tottuneet liberaaliporvarilliseen habitukseen. Vaaleissa kärsitty veret seisauttava tappio on tosin helpottanut irtautumista: on katsottu, että kokoomus vei liikaa keskustaa hallitustyöskentelyssä. Ehkä kuitenkin enemmän oli kysymys siitä, että puheenjohtaja Juha Sipilä kokeili irtautumista alkiolaisesta ajattelusta ja häivytti köyhän asialla olon taustalle. Supliikissa toki muistettiin Alkio!

Populistinen oikeisto (nyt tähän ryhmään kuuluvat hyväksyvät itsekin käsitteen ”populismi”) on tehnyt intervention edellä kuvattuun asetelmaan. Oikeisto eteni eurovaaleissa maanosatasolla, joskaan ei niin ekspansiivisesti kuin kuviteltiin. Samaan aikaan monissa kansallisissa vaaleissa – kuten Tanskassa – oikea laita on menettänyt tosiasiallista kannatustaan ja/tai sitten pirstoutunut erilaisiin fraktioihin. Suomessa perussuomalaisten tulos oli suutari odotuksiin nähden. EU-asiat tuntuvat sittenkin vierailta rivikannattajien näkökulmasta.

Eräissä maissa oikeistopopulismi on pyrkinyt ”normalisoimaan” poliittisen retoriikkansa enemmän tai vähemmän onnistuneesti: on ollut pakko sillä oikeistoretoriikka ei pure tarpeeksi kauan jatkuttuaan. Jotkut oikeistoryhmät ovat tehneet pesäeroa ääriryhmiin.

Näyttää siltä, että perussuomalaiset syövät nimenomaan keskustan kannatusta, arvonelikentässä puolueet ovat – yllätys, yllätys - melkein yksi yhteen akselistossa. Perussuomalaiset ovat nousseet ja keskusta on ollut laskussa. Väestönmuuttokysymykset ovat yksi syy muutokseen: keskusta ei ole saanut otetta kaupunkeihin muuttaneista kannattajistaan, kun taas persut ovat uutena poliittisena voimana – ilman vanhoja rasitteita – edennyt dynaamisesti kaupungeissa. Uusi maaltapako on pienentänyt pohjoisessa keskustan kannatuspintaa. Helsingissä ja Uudellamaalla keskustan kannatus on vain viisi prosenttia.

Toteutuuko vihdoin se keskustan kauhukuva, että puolue surkastuu pikkupuolueeksi? Tuskinpa sentään, mutta kujanjuoksua jatkuu toistaiseksi ja hallitukseen meno on nähtävä yhtenä osana pelastautumisstrategiaa. Pitkästä aikaa on sellainen tunne, että hallitus saattaa jossakin myöhemmässä vaiheessa hajota ennenaikaisesti, ja hajoamisen syynä on keskustan lähtö. Vai ovatko keskustaa kannattavat sisäistäneet, kuinka suopea hallitusohjelma on heille?

Kokoomus on löytänyt itsensä sille oudosta uudesta asemasta – oppositiosta. Olen melko varma, että Petteri Orpo ei ollut valmis oppositioasemaan, mutta veti silti hallitusta muodostettaessa ”kovaa ja korkealta” -linjaa, jossa ideologiset tavoitteet olivat näkyvästi esillä neuvottelutaktiikassa. Olen epäillyt, että Elina Lepomäki ja Juhana Vartiainen olivat henkisesti taustalla vetämässä kireitä ehtoja hallitukseen menolle. Orpon kasvoilta on heijastunut pettymys: eihän tässä näin pitänyt käydä.

Kokoomus joutuu asemoimaan itsensä hiukan uudelleen niin kuin muutkin puolueet. Voisiko vanha sosiaalisen markkinatalouden malli - uusilla mausteilla - houkutella?

::::::::::::::::::::::

Tavan mukaan monipuoluehallituksen eri osapuolet kirjauttivat laajalti omia näkemyksiään hallitusohjelmaan. Tämä lienee ollut välttämättömyys, muutoin hallitusta ei olisi saatu pystyyn. Eri asia on sitten, kuinka järkevää menettely oli ja on. Fakta on, että hallitusta muodostettaessa – niin meillä kuin muualla – joudutaan jatkuvasti sovittamaan hyvin etäällä olevia näkemyksiä toisiinsa.

Maailman murjomat kansalaiset – siis globalisaation kaltoin kohtelemat ihmiset – ovat olleet pinteessä jo pitkään ja etsineet protestilleen tahoa, jolle suunnata kannatus. Nyt näyttää ainakin toistaiseksi vallitsevan tilanne, jossa persut täyttävät tämän vaatimuksen. Oikeistopopulistit ovat gallupien ykköspuolue monissa maissa. Asetelma ei ole kuitenkaan kovin pysyvä vaan pikemminkin häilyvä. Perinteisten puolueiden vastaiskua voidaan odottaa. Uusvanhat vihreät on tästä esimerkkinä.

Jotkut ovat nähneet viime aikojen kehityksessä paluun vanhaan vasemmisto-oikeisto -vastakkainasetteluun, joka nyt on realisoitunut muun muassa Suomen politiikassa. Tässä on perää, vaikka tuskinpa ideologinen jako on koskaan hälvennyt. Joka tapauksessa ”vastakkainasettelun aika on ohi” -slogan kuulostaa etäiseltä tänä päivänä.

Myös liberalismi-konservatismi akselilla on tapahtunut polarisoitumista. Erilaiset sukupuoli- ym. vähemmistöt ovat saaneet puolesta puhujansa liikkeelle ja niitä vastaan on asettunut ryhmä konservatiivisiksi miellettyjä (oikeistolaisia) tahoja. Uusi vastakkainasettelu on muodostunut vihreiden ja perussuomalaisten jakolinjasta. Juuri tässä nousee esille kärjistetyimmin konservatismi-liberalismi -polarisaatio. Tämä ilmiö on nähtävissä yhtä lailla Suomessa kuin Euroopassa. Molemmat ovat hyötyneet tästä yhteentörmäyksestä.

Yhä tärkeämmäksi on muodostunut – koko puoluekenttää koskien - luoviminen erilaisten voimaryhmien välillä enemmistöjen saamiseksi kokoon. Tehtävä ei ole helppo, sen verran syvälle puoluekentän pirstoutuminen on ulottunut.

Kaikille poliittisille puolueille on haaste, miten ne saavat nuoret ikäluokat äänestämään, ja mitkä asiat ovat nuorille tärkeitä. Toisaalta on nähtävissä merkkejä politiikan noususta nuorten keskuudessa.

Yhtäaikainen pirstaloituminen ja polarisoituminen jatkunee vuosia eteenpäin. Ilmasto- ja nationalismikysymykset sekä suhtautuminen EU:hun muodostavat keskeiset jakolinjat.

::::::::::::::::::

Historia jatkuu. Aiemminkin poliittinen aaltoliike on heijastunut käytännön poliittisiin toimiin. Kolmekymmentäluvulla oikeistosuuntaus, neljäkymmentäluvun lopulla vasemmistosuuntaus, kuusikymmentäluvulla ja seitsemänkymmentäluvun alussa vasemmistoaalto, kahdeksankymmentäluvulta alkaen oikeistotrendi ovat kaikki olleet ajalleen tunnusomaisia piirteitä. Onko polarisaatio pysyvä ilmiö? Ajallisesti polarisaatioiden välissä on toki pyritty luomaan kompromisseja, kuten varsin tunnettu Schröderin ja Blairin ”kolmas tie”.

Mikään ei viittaa siihen, että arvojen ja ideologioiden kamppailut olisivat hiipumassa. Taistelu ihmisten poliittisten ihanteiden välillä jatkuu. Tulevaisuus rakentuu kuitenkin erilaisten näkemysten yhteensovittamisen varaan. On niitä, jotka rakentavat maailmankuvansa perinteen parhaista piirteistä. Nämä voimanlähteet eivät tee ihmisestä sen enempää uudistajaa kuin säilyttäjääkään. Ja on ihmisiä jotka kilvoittelevat jatkuvasti uudistuvan yhteiskunnan puolesta olematta silti sen enempää uudistajia kuin säilyttäjiäkään.

Paluu Vietnamiin

Lähdetään liikkeelle ”nuoruuteni sodasta”, Vietnamin sodasta…..

Asetelma Vietnamissa oli huomattavasti monimutkaisempi kuin tyypillinen kylmän sodan tilanne. Muodostui kolmen suurvallan keskinäinen kamppailu, jossa Vietnam oli taistelutantereena. Tulkitsen niin, että Kiina piti Vietnamia omaan etupiiriinsä kuuluvana valtiona, jolla oli omat ideologiset intressinsä Vietnamissa, kun taas Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kävivät tavanomaista kylmän sodan taistelua. Tässä taistelussa Yhdysvallat kehitti ns. dominoteorian, jonka mukaan Vietnamin menetyksen jälkeen muut Kauko-Idän valtiot Australiaa myöten seuraisivat perässä! Seurauksena Yhdysvallat monien vaiheiden jälkeen lähetti suurimmillaan 550 000 miehen vahvuisen armeijan Vietnamiin.

Kiinalla oli hyvin voimakkaat ideologiset pyrkimykset Vietnamissa: piti tehdä maareformi ja suurtilalliset piti likvidoida jne. Pohjois-Vietnam ei ollut lainkaan valmis tähän. Ideologinen isoveli yritti tyrkyttää oppejaan maalle, joka taisteli lähinnä itsenäisyytensä puolesta.

Kaikki me, jotka katsoimme olohuoneissamme televisiota muistavat tuon sodan, koska tiedonvälityksessä ei ”ymmärretty” tuolloin sitä, mikä tänä päivänä näyttää olevan suurvalloille selviö: tv-kameroita ei kannata päästää paikalle muutoin kuin kontrolloiduissa olosuhteissa. TV:n kautta sota tuli perverssillä tavalla rehelliseksi: ei ollut selkeitä rintamia; ei ollut selvää kuvaa sodan etenemisestä; sen sijaan oli nähtävillä ruumisarkut, joita lastatiin lentokoneeseen.

Sodassa kuoli karkeasti pari miljoonaa vietnamilaista siviiliä ja 58 000 amerikkalaista sotilasta. Uhreja muistellessa on syytä huomioida, miten suuri osa sodista on lähtöisin kotimaan ideologisista asetelmista. Paha kommunismi uhkasi Yhdysvaltoja sekä jossain määrin todellisuudessa että ennen kaikkea mielikuvissa. Kotirintaman paineissa oli vaikeaa muistaa, että sota on helppo aloittaa, mutta vaikea lopettaa.

Kontrasti tähän päivään on dramaattinen, kun läntiset suuryritykset sijoittavat tehtaitaan Vietnamiin ikään kuin mitään sotaa ei koskaan olisi ollutkaan. Entä jos vaalit olisi pidetty Vietnamissa 1950-luvun puolessa välissä? Entä jos sotaa ei oikeasti olisi ollut? Kuka olisi hävinnyt vai olisiko kukaan? Nyt todellisina häviäjinä olivat vietnamilaiset, joiden suhtautumista kuvaa vaikkapa sodasta hengissä selviytynyt nöyrä, ikääntynyt vietnamilainen sanoessaan, että anteeksi hän voi antaa, mutta unohtaa ei voi.

::::::::::::::::::::

Tuoreessa Le Monde diplomatiquen suomenkielisessä painoksessa (3/2019) kuvataan Vietnamia maanomistusolojen näkökulmasta. Syvällisesti Vietnamin olosuhteisiin perehtyneen Pierre Daumin kirjoittamassa artikkelissa ”Maan pakkolunastus Vietnamissa” avautuu näkökulma tämän päivän Vietnamiin. Vietnamin kommunistihallinto harjoittaa määrätietoisesti viljelymaan pakkolunastusta saadakseen teollisuudelle, matkailulle, harrastuksille (golf!) ja palveluille maareserviä. Ongelmana on monien muiden asioiden lisäksi maan 95-miljoonainen väestö. Maata ei yksinkertaisesti ole riittävästi käytettävissä. Sitä paitsi kaksi kolmasosaa maan pinta-alasta on vuoria tai korkeaa tasankoa. Perinteinen maatalous ja miljoonat siitä elantonsa saajat ovat joutuneet modernisoinnin uhreiksi. Käytännössä kysymys on kaupunkialueiden laajentamisesta ”kehittämisalueiksi”.

Aluksi pyrittiin kollektiivitilojen purkamiseen, jotta saataisiin maata tasa-arvoisesti kansalaisille. Tämä johti nopeasti muun muassa riisin tuotannon nopeaan lisääntymiseen. Maanomistuslait kuitenkin suunniteltiin niin, että valtio omistaa edelleen kaiken maan ”kansan nimissä”. Itse asiassa viljelijöillä on vain käyttöoikeus maahan. Tällä tavoin maan omistus on helpompi ottaa takaisin viljelijöiltä valtiolle käyttöoikeuksien myynnin kautta.

Hallitus kehottaa yrityksiä esittämään kehityshankkeita, joille valtio antaa maata. Vastineeksi yritykset sitoutuvat rakentamaan infrastruktuuria ja luomaan työpaikkoja. Köyhä valtio ei niitä pysty rahoittamaan. Päältä päin katsoen hyvä ajatus.

Hallitus ostaa pilkkahinnalla talonpoikien maata tai ainakin se yrittää ostaa. Viljelijät ovat herännet barrikadeille vastustamaan alemyyntiä, ja levottomuuksia on syntynyt. Väkivaltaisuuksia ei ole voitu välttää.

Maan lunastuksen kanssa jyrkässä ristiriidassa on kommunistipuolueen propaganda. Rakennuksissa, kaduilla ja teiden varsilla liehuvat yhä punaliput, joissa on sirppi ja vasara. Niiden yhteydessä on tekstejä, joiden tarkoitus on oikeuttaa teollistaminen ja kaupungistamispolitiikka. Osa viljelijöistä on hyötynyt maakaupoista oikea-aikaisella myynnillä, mutta suuri osa on joutunut pettymään asetettuun hintatasoon.

Hintojen nopea nousu on mahdollistanut keinottelun, jota harjoitetaan laajalti. Ammattimaiset kiinteistönvälittäjät ostavat maata varastoon ja myyvät sitä hintojen noustessa moninkertaiseksi. Viranomaisille annetut lupaukset maiden jalostamisesta teollisuuskäyttöön on laiminlyöty (tai virkamiehet on hoidettu suosiollisiksi lahjonnalla) ja maata myydään pieninä palasina voittojen maksimoimiseksi.

Hallituksen tavoitteena on siirtyä omavaraisviljelystä teollisuuteen ja palveluihin. Vuonna 1995 maanviljelys antoi töitä vielä 80 prosentille aktiiviväestöstä, nykyisin vastaava luku on 40 prosenttia.

Muutosta edisti Yhdysvaltojen saarron loppuminen vuonna 1994. Maailman kauppajärjestöön (WTO) Vietnam liittyi vuonna 2007. Kaiken kaikkiaan monet ovat katkeria taisteltuaan Vietnamia uhannutta läntistä (Yhdysvallat) ja itäistä (Kiina) imperialismia vastaan vai havaitakseen, että oma hallitus ottaa maat haltuunsa. Järjestäytynyttä oikeusvaltiota ei ole olemassa, vaan asiat hoidetaan korruptiolla. Korruptiota ei kuitenkaan ole helppoa osoittaa todeksi. Riippumattoman lehdistön puuttuminen edistää korruptiivista toimintaa.

Kasvava keskiluokka hyötyy kaupungistumispolitiikasta ja viljelijät jäävät yksi epävarmuuden tilaan. Kiinalle ollaan katkeria, sillä huhujen mukaan sen oletetaan olevan rahoittajana modernisoimishankkeissa, jotka syövät viljelijöiden maaomaisuutta.

Vietnamin bkt kasvaa 6-7 prosentin vuosivauhtia, mutta kasvulukuihin sisältyy paljon ristiriitaisuuksia. Köyhyys on laskenut vuoden 1990 60 prosentista nykyiseen alle 10 prosenttiin. Vaurastuminen ei jakaudu läheskään tasaisesti. Suurin estävä tekijä on maanomitusolojen epämääräisyys sitä kautta oikeusvaltioperiaatteiden puute.

Kuri ja järjestys -politiikalle löytyy potentiaalia: lähihistorian jäljiltä Vietnamissa on viiden miljoonan sotilaan reservi ja poliisiin kuuluu 1,2 miljoonaa miestä ja naista.

Vietnam vaikuttaa valtiokapitalistiselta yhteiskunnalta, joka on ottanut oppia Kiinalta, jonka taloudellisia laajentumispyrkimyksiä se toisaalta pelkää aiheestakin.

Vietnamissa on käyty sisällissotia, sotia ulkovaltoja vastaan ja viime vaiheessa jaettu vaurastumisen hedelmiä epätasaisesti. Se on Kiinaa seurannut halpatyömaa, joka innostaa läntisiä suuryrityksiä ainakin siihen saakka kun löydetään jälleen uusi valtio hikityöpajaksi.

Nopeasti tapahtuvan kehityksen uhraukset näyttävät olevan suuret. Valtiovalta kiihdyttää trendiä pikemminkin kuin ajattelee vaurauden hedelmien jakamista kaikille. Ho Tsi Minhin perintö on näkyvillä, mutta kenelle se oikeastaan merkitsee tänä päivänä?

Vallankumoukselliset hyveet - ajatus, aate ja Vihavainen

Blogikirjoituksessaan ”Hyve, järki ja politiikka” (2.2.2014) Timo Vihavainen pohtii ansiokkaasti hyvän ja pahan problematiikkaa. Perehtyneisyys paistaa silmään, niin monipuolisista lähteistä syntyy hänen analyysinsä.

Kaksi lähestymistapaa nousee muiden yläpuolelle, toinen on Ranskan suuren vallankumouksen jalot opit ja lokakuun vallankumouksen uusi yhteiskunta. Seuraavassa myötäilen Vihavaisen kantoja, mutta samalla tuon oman näkökulmani tähän kiintoisaan aiheeseen. Määrittelen itse hyveet tässä yhteydessä yhteiskunnalliseksi tasa-arvoksi, oikeudenmukaisuudeksi ja onnellisuuden tavoitteluksi.

Miksi hyveitä tavoittelevat tahot ovat suurissa yhteiskunnallisissa mullistuksissa epäonnistuneet niin pahasti kuin on tapahtunut? Sitähän sanotaan, että vallankumous syö omat lapsensa. On mukavaa puhua ihanteellisen yhteiskunnan periaatteiden puolesta. Kokonaan toinen juttu on toteuttaa ne.

Ranskan vallankumouksen sekasortoon johtanut kehitys ”korjattiin” Napoleonin diktatuurilla. Ranskan Napoleonin jälkeinen historia on täynnä horjumista demokratian eri muotojen ja kuningasvallan välillä (ei De Gaullekaan ollut mikään demokraatti). Vihavainen toteaa oivaltavasti, että ”länsimaiden viimeinen massiivinen yritys ihmisen muuttamiseksi hyveelliseksi tehtiin bolsevikkien toimesta”. Vihavainen mainitsee sosialismin sisällä viimeisen pyrinnön alkaneen vuonna 1961, mutta ei siitäkään jäänyt käteen muuta kuin Hrustsevin suuret puheet ja lupaukset. Sosialistinen Neuvostoliitto kesti kokonaisuudessaan kuitenkin hämmentävät 70 vuotta.

Moni leimaa sosialismin kestämisen pelkästään pakkovalan symboliksi. Itse en ihan näin halpaa selitystä hyväksyisi. Pikemminkin oli kysymys toiveiden tai ihanteiden ylläpidosta käsittämättömän pitkään. Jonoja kauppojen edessä voitiin sietää, kun lopullinen tavoite, kommunistinen yhteiskunta siinsi taivaanrannassa . Uhrauksien määrä, mikä vaadittiin, ei käsittääkseni olisi onnistunut missään niin pitkään kuin Neuvostoliitossa, sillä venäläiset pystyvät kärsimysten keskellä uskomattomiin saavutuksiin (Napoleon Venäjällä, natsi-saksa Venäjällä!).

Moni älykkö on nähnyt sosialismissa tasapainoisen yhteiskunnan siemenen. Kirjoitin tästä vastikään pohtiessani, miksi Einstein kannatti sodan jälkeen sosialismia. Hänen tapaansa ajattelevia tiedemiehiä oli useita. Sosialismissa viehätti käsittääkseni sen periaatteellinen pyrkimys ”yhteiskuntakoneeksi”, jossa kapitalistisen maailman taloudelliset ja yhteiskunnalliset epävakaudet oli - niin kuin kuviteltiin - suljettu yhteiskunnallisen kehityksen ulkopuolelle.

Se, mikä syntyi sosialismin romahtamisen ja bipolaarisen maailmankuvan jälkeen oli Francis Fukujaman mukaan eräänlainen ”normaali tila” eli liberaali demokratia. Voisiko sitä sanoa tavoiteltujen hyveiden kompromissiksi? Se onkin osoittautunut (toistaiseksi) kestävämmäksi kuin kilpailevat järjestelmät. Sen suuri etu on, että se voidaan määritellä niin väljästi, että ulos jäävät vain muutamat kymmenet valtiot.

Olen kriittisesti arvioinut Fukujaman ajatusta liberaalista demokratiasta ”lopullisena voittajana”. Historian lopun keskellä meidän on ”siedettävä” Venäjän ja Kiinan autoritäärisiä järjestelmiä arabimaista ja edellä mainituista epäonnistuneista valtioista puhumattakaan. Historia jatkuu.

Kysymys on tietenkin yhteiskunnan ja yksilön etujen yhteensovittamisesta. Miten vaikeaa onkaan saada ihmiset käyttäytymään siten, että yhteiskunnan hyveellinen etu toimii. Vihavainen toteaa, että Neuvostoliitossa ihmiset piti pakottaa käyttäytymään yhteiskunnan edun mukaisesti, koska se oli heidän oma etunsa, kuten uskottiin.

Jo Ranskan jakobiineilla oli sama ongelma: miten saada kansa ymmärtämään omaa todellista etuaan. Koetettiin erottaa jyrkästi toisistaan ”hyve” ja toisaalta ”pahe”. Aivan oikein Vihavainen kiinnittää huomion pyrkimykseen löytää ”oikea kansa”, siis ”hyveiden kansa” , joka piti siivilöidä esiin isosta massasta, jossa oli valtavasti erilaisia mielipiteitä.

Kun ei ollut riittävästi hyveellisiä kansalaisia, täytyi kansalaisten joukosta hakea puhdasotsaisimmat ja pyrkiä rakentamaan tuleva yhteiskunta heidän varaansa. Tosiasiassa vallankumouksen voittajat kävivät sekä Ranskassa että Venäjällä sisäisen taistelun, jossa jyvät erotettiin akanoista. Mutta ei voittajista ollut hyveellisen elämän esikuviksi.

Sekä Ranskassa, että Venäjällä vanha luutunut yhteiskuntamalli kohtasi uudet ihanteet. Kontrasti oli aivan liian jyrkkä. Vuosikymmeninä ennen vallankumousta oli jäänyt niin paljon tekemättä….

Sekä Ranskassa että Venäjällä pyrittiin hyveiden problematiikka ratkaisemaan järjen avulla. Vihavainen toteaa: ”Avaimena utopiaan oli järjen saattaminen kunniaan ja luopuminen irrationaalisista konventioista, jotka yhä vallitsivat ihmisten käyttäytymistä lyijynraskaina, kuten Marx olisi sanonut”. Paradoksaalisesti pyrkimys järjen käyttöön hyveiden muodostamisen perusteena ei johtanut mihinkään järkevään.

Mutta jäihän meille Ranskan vallankumouksesta vapaus, veljeys ja tasa-arvo. Jollakin hyvin korkealla ja ylevällä taholla ne ohjaavat edelleen meidän käyttäytymistämme.

Eikö meillä Skandinaviassa olekin ollut tarpeeksi aikaa harjoitella ja hioa hyveitä, joita olemme tavoitelleet? Tosin Suomessa käytiin katkera sisällissota, jossa voittaja pyrki aluksi edustamaan jaloja hyveitä, joiden piti tulla kaikkien yhteiseksi omaisuudeksi. No, vuosikymmenien kuluessa särmät ovat hioutuneet ja onni on ainakin osittain näyttänyt tulevan yhteisesti jaettavaksi.

Moni sivuuttaa Ranskan ja Venäjän vallankumoukset kollektiivisina harhoina. Yksilöt ja yksilöiden ihanteet ratkaisevat. Onkohan ihan näin? Uusliberaalien mukaan, kun jokainen tavoittelee omaa parastaan, seuraa siitä kaikkien hyvä. Ei se tietenkään näin mene: jokaisen oma paras on hyvin subjektiivinen asia. Finanssikriisin aikana monen rahoitusalalla työskennelleen oma hyvä muodostui pohjattomaksi ahneudeksi eikä lainkaan ”kaikkien eduksi”.

Näistä asioista puhuttaessa on helppoa antaa kyynisyydelle valta. Inhorealistinen ajattelu menee jotenkin niin, että se, mikä tapahtuu, tapahtuu. Miksi haikailla hyveiden perään? Mutta toisaalta, kuka viihtyisi illuusiottomassa maailmassa?

Näihin aikoihin asti demokratia ja hyvinvointiyhteiskunta ovat toimineet hyveiden myllynä, joka on tuottanut huomattavalle joukolle tyydytystä. Taantumien ja lamojen aikana - globaalien paineiden puristuksessa - on vanhat totuudet jouduttu kyseenalaistamaan.

Tarvitaanko uusi hyveiden kompromissi, jolla voidaan kohdata tuleva maailma?

Puolustuspolitiikassa katsotaan taaksepäin?

Antti Rinteen hallitusohjelman puolustuspolitiikkaa koskevan tekstin on sanottu katsovan taaksepäin. Timo Soini on näkevinään ”taantumisen ” Kekkosen aikaan ja monet maltillisempaa katsantokantaa edustavat sanovat tulevan hallituksen puolustuspolitikan edustavan paluuta Tarja Halosen arvopohjaiseen näkemykseen.

Rinne itse vastasi hallituksen ohjelman julkistustilaisuudessa, että suhtautuminen Natoon ei ole muuttunut mihinkään suuntaan. Vastaus lienee aika lähellä totuutta. On liioiteltua nähdä mörköjä uuden hallituksen linjassa suuntaan tai toiseen.

Mihin ne, jotka näkevät muutosta tapahtuneen viittaavat hallitusohjelman sisällöissä? Jotkut ehkä olisivat kaivanneet edellisen hallituksen Krim- ja Ukraina-keskeistä lähestymistapaa. Näen tässä varsinkin lännettyneiden tahojen pyrkimyksen pitää yllä Venäjän luomaa varjoa. Nyt eletään kuitenkin toisenlaisten akuuttien uhkien aikaa, vaikkei Ukrainan tilanne sinänsä ole jäänyt taka-alalle: Ukraina muistuttaa jäätynyttä konfliktia. Puolustuspolitiikan pitää elää ajassa, vaikka peruspilarit ovat voimassa. Luulenpa, että presidentti Niinistö on aika levollisella mielellä, kun puolustusministeri nyt vaihtuu.

On syytä olettaa, että nyt ei olla niin innokkaasti Yhdysvallat-johtoiseen länteen päin kallellaan kuin mitä oltiin Jussi Niinistön aikana – yksinomaan jo Trumpin arvaamattomuuden takia. Silloin välillä tuntui, että Jussi Niinistö pyrki tohkeissaan asettamaan muut tapahtuneiden tosiasioiden eteen – jopa presidentinkin. On vain hyvä, että liiallinen kiihko puolustuspolitiikan hoidossa laantuu.

Hallituksen ohjelmassa korostetaan aivan oikein ”kybertoimintaympäristöä ja hybridiuhkia” so. sodan käymistä toisin keinoin. Sinänsä pelottelu ulkopuolisten vaaleihin sekaantumisesta näyttää ylimitoitetulta. Tuli tunne, että Suomen presidentinvaalien alla jotkut odottivat jotain uhkaavaa tapahtuvan. Mitään ei tapahtunut. Sitten ”odotukset” kääntyivät eduskuntavaaleihin, mutta taaskaan mitään erityistä ei ilmennyt. Vielä EU-parlamenttivaaleissa piti viimeistään sattua jotain merkillepantavaa, mutta taas tuli vesiperä. Jos jotain tapahtui, se hukkui yleiseen vaaleissa vaikuttamisen taustakohinaan.

On kuitenkin ehdottomasti hyvä ja välttämätön asia, että puolustuspolitiikassa varaudutaan myös ”vaikuttamisuhkaan”, se on eräänlainen henki- tain vahinkovakuutus tulevaisuuden varalle.

Muodostettava hallitus saavutti yksimielisyyden hävittäjähankinnoista, kuten myös merivoimien kaluston uusimisesta. Asia ei ollut itsestään selvä, mutta kuitenkin erittäin ilmeinen. On totuttu siihen, että turvallisuusasioista ollaan yksimielisiä, vaikka joistakin kipeältä tuntuikin.

Ohjelmassa viitataan vuosien 2012-14 puolustusbudjetin 10 prosentin leikkaukseen, muttei mitenkään jälkiviisaasti arvostelevaan sävyyn, vaan pikemminkin toteavasti. Jo Sipilän hallituksen aikana (2015-2019) suunta kääntyi resursseja lisäävään suuntaan.

::::::::::::::::::::::

Hallitusohjelman mukaan puolustuspolitiikka nojaa uskottavaan puolustukseen, jonka keskiössä on yleinen asevelvollisuus ja koulutettu reservi sekä korkea maanpuolustustahto. Hallituksen ohjelman puolustuspolitiikkaa koskevan tavoitekappaleen aivan ensimmäinen lause koskee uskottavan kansallisen puolustuksen riittävää resursointia.

Suomi harjoittaa ”vakauspolitiikkaa” sotilaallisten uhkien ennaltaehkäisemiseksi. Mukana ovat viitaukset ylläpidettävään kansainväliseen harjoitustoimintaan ja osallistumiseen kriisinhallintaan. Sitten tulee tärkeä lause, joka on saanut jotkut tahot näkemään menneisyyden haamuja: ”Suomi ei salli alueensa käyttämistä vihamielisiin tarkoituksiin muita valtioita vastaan”. Asia on otettava mielestäni itsestään selvänä toteamuksena, eikä viittauksena YYA-sopimuksen päiviin. Lause on kuitenkin tärkeä, koska vilkas kumppanitoiminta lännen kanssa on saattanut luoda harhaanjohtavia käsityksiä Suomen turvallisuuspolitiikasta.

Pohjoismainen puolustusyhteistyö on itsestään selvästi mukana. Painopiste on ”tilannekuvayhteistyössä ja koulutus- ja harjoitustoiminnassa”.

Yhdysvallat-yhteistyö sivuutetaan viittaamalla transatlanttisen yhteistyön harjoittamiseen. Tärkeä lause on seuraava: ”Suomi osallistuu Naton artikla 5 -harjoituksiin ainoastaan kumppanimaan roolissa”. Toisaalta itsestään selvä ilmaus, mutta toisaalta asiaa selkeyttävä. Tämä lause kuuluu yhteen aiemmin mainitun toteamuksen kanssa, jossa torjutaan Suomen käyttäminen alustana muita vastaan.

Merkittävänä piikkinä edelliselle puolustusministerille pidän huomautusta, jossa sanotaan, että kansainvälisestä harjoitustoiminnasta informoidaan eduskunnan valiokuntia ”oikea-aikaisesti”.

Kriisinhallintapolitiikka on kokenut uuden tulemisen: minusta näyttää, että sen profiilia on haluttu nostaa ohjelmassa. Asevelvollisuudesta todetaan merkittävänä asiana, että asepalvelus ja siviilielämä (yhdessä) nähdään kehittämiskohteena. Kertausharjoitusten määrää lisätään 20 prosentilla.

Meri- ja ilmapuolustushankintoja perustellaan sillä, että ne ovat ”edellytys koko puolustusjärjestelmän toimivuudelle”. Ilmapuolustushankinnoista todetaan edelleen, että ”Hornet-kaluston suorituskyky korvataan täysimääräisesti”. On vaikeaa arvioida, millaista keskustelua asiasta on käyty, mutta kirjaus ohjelmassa on yksiselitteinen. Ei esimerkiksi ole haluttu jättää auki koneiden määrää. Merivoimien laivuehankinnan kirjaus on selkeydessään samantyylinen.

Kyberturvallisuuden haasteita koskevassa kohdassa viitataan aktiivisen toimintaan Euroopan unionissa ja kansainvälisissä järjestöissä. Panostukset kyberturvallisuuteen ovat vahvasti esillä hallitusohjelmassa myös strategisessa mielessä. Lyhyesti sanottuna kyberturvallisuus ja hybridiuhkien torjunta ovat koko kansakunnan asia.

Euroopan unioni on vain viittauksenomaisesti mukana ohjelmassa (samoin kuin Venäjä, Kiina ja Yhdysvallat). EU:n rooli mainitaan puolustusteollisuuden kehittämisen yhteydessä, jossa kehittämisen sanotaan tapahtuvan yhteistyössä EU:n kanssa.

Ohjelman vivahteista näkee, että nyt ovat hallituksen muodostajina vasemmistopuolueet ja keskusta. Sanamuodoissa ei kuitenkaan palata – kuten kriitikot väittävät – menneiden aikojen puolustuspolitikkaan. Pikemminkin on kysymys päätäpahkaisen, välillä sotaisalta tuntuneen etenemisen jäähdyttämisestä.

Hippiet mielessäni

Olin parhaassa nuorisokulttuurin kulutus- ja omaksumisiässä vuonna 1967, kun hippieliike (kirjoitan sen vanhasta muistista näin, en ”hippi”) löi läpi. En ollut hippie, en lähellekään, mutta kuuntelin musiikkia innostuksen vallassa, samoin uutisia liikkeen värikkäistä vaiheista. Olin hiljaa, mutta päässä kiehui. Tein kumousta sisälläni! Tänä päivänä hippieliike ja käsite hippie yhdistetään mitä erilaisimpiin yhteyksiin. Siitä on tullut eräänlainen yleisilmaus ja symboli vapauden tunteelle ja yhteiskunnalliselle hätkähdyttämiselle, mitä näillä sitten ikinä tarkoitetaankin.

Yritän välttää jälkijättöistä kyynisyyttä asiaa käsitellessäni, sillä itse uskoin nuorison nousuun tosissani vuonna 1967. Tänä päivänä näen koko ilmiön oikeastaan kahdesta ääripäästä käsin. Ensimmäisen näkökulman tarjoaa Scott McKenzien valtava hittilevy ”San Francisco” (säv. John Phillips) , johon kriitikot suhtautuivat vähätellen, hieman sillä tavalla, että ”osasipa kaveri vetää oikeasta narusta”. Mielestäni tuo kappale kuvaa kuitenkin hippiyttä hyvin realistisella ja rehellisellä tavalla, ei enempää eikä vähempää. Laulussa, sen keskivaiheilla, on hieno julistuksenomainen kohta, jossa McKenzie pauhaa ylväästi: ”There´s a whole generation with a new explanation, People in motion”. Juuri tätä hippieliike edusti tuolloin minulle: sisäistin asian niin, että nuoriso ”ottaa vallan” käsiinsä ja julistaa rauhan ja rakkauden sanomaa.

Mikä on toinen näkökulma? Sen tarjoaa edesmennyt Beatle George Harrison, joka tylysti näki liikkeen ilmiönä, jossa happotyypit pitkine hiuksineen kokoontuivat kaikkialta Yhdysvalloista San Franciscon Haight Ashburylle polttamaan pilveä ilman sen vakavammin otettavaa yhteiskunnallista sanomaa. Harrisonin pettymys oli suuri, kun hän oli juuri sisäistänyt Maharishi Mahesh Yogin opit. Siinä ne elementit ovat: McKenzien idealistinen näkemys vallankumouksellisesta yhteiskunnallisesta tilanteesta ja Harrison kyyninen liikkeen mitätöinti. No, hippieliike oli näitä molempia, mutta enimmäkseen kaikkea tältä väliltä.

Ymmärrän hyvin hippieliikkeen silloisen ja nykyisen symboliarvon. Se joka tapauksessa nosti nuorisokulttuurin uudelle tasolle. Siihen liitettiin monia ajasta nousevia teemoja ja se itse loi uudenlaista ajattelua. Lyhyesti voisi mainita vaikkapa seuraavat: Vietnamin sodan vastaisuus (Make Love, Not War), rauhanaate laajemminkin, suvaitsevaisuus (raja tuli kyllä vastaan, kun syntyi asetelma uudet hipit/vanhat hipit!), vapaa rakkaus, erimuotoiset vastakulttuuri-ilmiöt, protestiliike vallanpitäjiä kohtaan, värikäs pukeutuminen ja pitkät hiukset, 1960-luvun poliittisen kuohunnan osana toimiminen, psykedelia eri muodoissaan, Timothy Learin LSD-kokeilut….

::::::::::::::::::

Hippieliikkeen historian on monissa lähteissä katsottu alkaneen vuonna 1958 ilmestyneestä Jack Kerouacin kuuluisasta teoksesta ”Matkalla”. Ainakin tuo kirja ilmensi pyrkimystä irtaantua ”yhteiskunnan ulkopuolelle” huumekokeiluineen. Siitä tuli klassikko.

Täyteen eliksiiriin hippieliike puhkesi Haight-Ashburyn kaupunginosassa San Franciscossa vuosina 1965-1966 ja varsinkin vuonna 1967. ”Alkuperäisiä” hippejä olivat beatnikit, jotka loivat vastakulttuurin keskuksen San Franciscoon. Vähitellen ilmiö veti puoleensa taiteilijoita , muusikkoja ja poliittisia radikaaleja. Suurimmillaan Haight-Ashbury oli huomattava hippiekeskus. Koskaan heimoutumaan pyrkinyt hippieliike ei kuitenkaan sulautunut yhdeksi, vaan pysyi väljänä ja herkästi pirstoutuvana ilmiönä.

Keskeinen yhdessä pitävä voima oli musiikki. Phillipsin-McKenzien ”San Francisco” ei ollut oikeastaan varsinainen kapinallisen hippieliikkeen tunnusmelodia, vaan enemmänkin hippieliikkeen popularisoija. Varsinaisia tunnuskappaleita olivat esimerkiksi Jefferson Airplanen ”White Rabbit” suorasukaisine LSD-viittauksinen ja Eric Burdonin ”San Franciscan Nights”. Aivan keskeinen tapahtuma oli kesäkuussa 1967 järjestetty Monterey Pop, kaikkien rockmusiikkifestivaalien äiti. Paikalle kertyi ”epäkaupalliseen” tilaisuuteen peräti 200 000 ihmistä. Siellä hippieliikkeen kyllästämässä ilmapiirissä löivät läpi Jimi Hendrix ja Janis Joplin, molemmat ikonisia hippiehahmoja, mutta myöhemmin paljon muutakin. Vuosi 1967 oli varsinainen ”rakkauden kesä”. Nopeasti uusia virtauksia omaksuneet Beatlet esittivät oman tulkintansa rakkauden kesästä: ”All You Need Is Love”.

Kaiken kaikkiaan vuosi 1967 oli sekä hippieliikkeen että rockmusiikin (silloin vielä nimellä ”pop”) kulminaatiopiste. Ne siis osuivat samalle vuodelle, joka lisäsi nuorisokulttuurin voimaantumisen eliksiiriä. Vaikka hippieliikkeen tunnettuus kasvoi vielä vuonna 1968 ja vuonna 1969, vallankumous on usein – kuten tässäkin tapauksessa - parhaimmillaan nousuvaiheessa.

Pisimmälle viedyt yhteenliittymät olivat hippiekommuuneja, joita alettiin perustaa varhaisessa vaiheessa, mutta jälleen synergioiden yhteensopimattomuus esti laajemman poliittisen ja yhteiskunnallisen liikehdinnän. Kaupallisuus, ”tähteys” ja viihteellistyminen alkoivat tuhota hippieliikkeen alkuperäisiä perustuksia sisältä päin.

Syystäkin Vietnamin sodan vastaista liikettä pidetään yhtenä hippieliikkeen tärkeimmistä organisoitumisista. Televisio lisäsi sekä sodan vastustajien että kannattajien näkyvyyttä. Sodanvastaisuus yhdisti nyt ensi kertaa hyvin erilaisia tahoja yhteisen tahtotilan taakse, ja voidaan sanoa, että Vietnamin sodan vastaisuus sai melkoisesti buustia hippieliikkeestä. Sodan vastainen ankara protesti jakoi amerikkalaisia sodan kammoajiin ja sotaa puolustaviin. Syntyi Rchard Nixonin ”suuri hiljainen enemmistö” puolustamaan sodan päämääriä.

Hippieliike sai vaihtelevan vastaanoton muualla läntisessä maailmassa. Sivuutan tässä kuitenkin vaikutukset esim. Euroopassa. Vuonna 1968 tehdyn tutkimuksen mukaan 0,2 prosenttia amerikkalaisista ilmoitti olevansa hippejä. Elettiin koko liikkeen huippuvuotta. Yritys siirtää painopistettä poliittisen vaikuttamisen suuntaan johti yippieliikkeen perustamiseen, mutta jälleen voiman hakeminen laajenevasta yhteistyöstä kuivahti nopeasti.

”Flower powerin” suuruuden symboliksi koettu Woodstockin festivaali oli valtavasta menestyksestään huolimatta koko liikkeen lopun alkua. Ei ehkä tapahtunut ihan ensimmäinen kerta historiassa, kun jonkin liikkeen huippuhetki osoittautuu samalla joutsenlauluksi.

Hippieliikkeeseen on yhdistetty enemmän tai vähemmän siihen kuuluvia osia, kuten Beatles-keskeinen itämaisten uskontojen läpimurto lännessä, LSD:n läpimurto muotihuumeena, väkivaltarikokset, joiden yhteys itse hippieliikkeeseen on mielestäni vain välillinen. Flower powerin vaikutus ei ole vieläkään loppunut. Hippieliikkeellä on ollut välillinen vaikutus hippieajan jälkeiseen rauhanliikkeeseen, luonnonsuojeluaatteeseen, vihreään liikkeeseen, seksuaaliseen vapautumiseen, yhteisöasumiseen, ympäristösuojeluun jne.

Kyynikko voisi sanoa myös, että yksi hippieliikkeen merkittävimpiä vaikutuksia on ollut liberalismin vastaisen konservatiivisen liikkeen (Conservative Movement) ilmaantuminen vallitsevaksi ideologiaksi varsinkin Yhdysvalloissa!

::::::::::::::::::

Suomessa hippieliikkeen hahmoksi nostettiin Jukka Kuoppamäki, joka ei nyt ihan ensimmäisenä tule mieleen, jos ajatellaan uskottavaa vaihtoehtoa ”Suomen hippieksi”. Meillä hippieliike saavutti jonkinlaisen aseman myöhästyneenä, kuten niin monesti aikaisemminkin on tapahtunut uusien virtausten kohdalla. Suomessakin hippieliikkeellä oli – joskin rajatusti – vaikutusta taiteisiin, musiikkiin, happeningeihin ja underground-ryhmiin. Vaihtoehtoisen elämäntavan kulttuurilla oli vain vähän merkitystä Suomessa. Ehkä merkittävin hippieliikkeen suora vaikutus oli ”Hair-musikaalin” menestyminen Suomessa vuosina 1969-1971.

Yksi todella merkittävä seurannaisilmiö liikkeestä oli kun Turun Ruissalossa järjestettiin vuonna 1970 ”Turun Ruisrock” Woodstockin malliin.

Hippieliikeen kaltaista aktivismia on edelleen nähtävissä monenlaisissa yhteyksissä. Tässä mielessä käsite ”hippie” on jäänyt elämään. Joskus sen merkitystä suurennellaan, mutta tyhjäksi sitä ei voi missään tapauksessa leimata.

PS

Tuo edellä oleva on kirjoitettu neljä viikkoa sitten. Hesari laajentaa kuvaa artikkelissaan ”Legendaarinen kesä 1969” 1.6.2019 (Alma Onali).