Vallankumoukselliset hyveet - ajatus, aate ja Vihavainen

Blogikirjoituksessaan ”Hyve, järki ja politiikka” (2.2.2014) Timo Vihavainen pohtii ansiokkaasti hyvän ja pahan problematiikkaa. Perehtyneisyys paistaa silmään, niin monipuolisista lähteistä syntyy hänen analyysinsä.

Kaksi lähestymistapaa nousee muiden yläpuolelle, toinen on Ranskan suuren vallankumouksen jalot opit ja lokakuun vallankumouksen uusi yhteiskunta. Seuraavassa myötäilen Vihavaisen kantoja, mutta samalla tuon oman näkökulmani tähän kiintoisaan aiheeseen. Määrittelen itse hyveet tässä yhteydessä yhteiskunnalliseksi tasa-arvoksi, oikeudenmukaisuudeksi ja onnellisuuden tavoitteluksi.

Miksi hyveitä tavoittelevat tahot ovat suurissa yhteiskunnallisissa mullistuksissa epäonnistuneet niin pahasti kuin on tapahtunut? Sitähän sanotaan, että vallankumous syö omat lapsensa. On mukavaa puhua ihanteellisen yhteiskunnan periaatteiden puolesta. Kokonaan toinen juttu on toteuttaa ne.

Ranskan vallankumouksen sekasortoon johtanut kehitys ”korjattiin” Napoleonin diktatuurilla. Ranskan Napoleonin jälkeinen historia on täynnä horjumista demokratian eri muotojen ja kuningasvallan välillä (ei De Gaullekaan ollut mikään demokraatti). Vihavainen toteaa oivaltavasti, että ”länsimaiden viimeinen massiivinen yritys ihmisen muuttamiseksi hyveelliseksi tehtiin bolsevikkien toimesta”. Vihavainen mainitsee sosialismin sisällä viimeisen pyrinnön alkaneen vuonna 1961, mutta ei siitäkään jäänyt käteen muuta kuin Hrustsevin suuret puheet ja lupaukset. Sosialistinen Neuvostoliitto kesti kokonaisuudessaan kuitenkin hämmentävät 70 vuotta.

Moni leimaa sosialismin kestämisen pelkästään pakkovalan symboliksi. Itse en ihan näin halpaa selitystä hyväksyisi. Pikemminkin oli kysymys toiveiden tai ihanteiden ylläpidosta käsittämättömän pitkään. Jonoja kauppojen edessä voitiin sietää, kun lopullinen tavoite, kommunistinen yhteiskunta siinsi taivaanrannassa . Uhrauksien määrä, mikä vaadittiin, ei käsittääkseni olisi onnistunut missään niin pitkään kuin Neuvostoliitossa, sillä venäläiset pystyvät kärsimysten keskellä uskomattomiin saavutuksiin (Napoleon Venäjällä, natsi-saksa Venäjällä!).

Moni älykkö on nähnyt sosialismissa tasapainoisen yhteiskunnan siemenen. Kirjoitin tästä vastikään pohtiessani, miksi Einstein kannatti sodan jälkeen sosialismia. Hänen tapaansa ajattelevia tiedemiehiä oli useita. Sosialismissa viehätti käsittääkseni sen periaatteellinen pyrkimys ”yhteiskuntakoneeksi”, jossa kapitalistisen maailman taloudelliset ja yhteiskunnalliset epävakaudet oli - niin kuin kuviteltiin - suljettu yhteiskunnallisen kehityksen ulkopuolelle.

Se, mikä syntyi sosialismin romahtamisen ja bipolaarisen maailmankuvan jälkeen oli Francis Fukujaman mukaan eräänlainen ”normaali tila” eli liberaali demokratia. Voisiko sitä sanoa tavoiteltujen hyveiden kompromissiksi? Se onkin osoittautunut (toistaiseksi) kestävämmäksi kuin kilpailevat järjestelmät. Sen suuri etu on, että se voidaan määritellä niin väljästi, että ulos jäävät vain muutamat kymmenet valtiot.

Olen kriittisesti arvioinut Fukujaman ajatusta liberaalista demokratiasta ”lopullisena voittajana”. Historian lopun keskellä meidän on ”siedettävä” Venäjän ja Kiinan autoritäärisiä järjestelmiä arabimaista ja edellä mainituista epäonnistuneista valtioista puhumattakaan. Historia jatkuu.

Kysymys on tietenkin yhteiskunnan ja yksilön etujen yhteensovittamisesta. Miten vaikeaa onkaan saada ihmiset käyttäytymään siten, että yhteiskunnan hyveellinen etu toimii. Vihavainen toteaa, että Neuvostoliitossa ihmiset piti pakottaa käyttäytymään yhteiskunnan edun mukaisesti, koska se oli heidän oma etunsa, kuten uskottiin.

Jo Ranskan jakobiineilla oli sama ongelma: miten saada kansa ymmärtämään omaa todellista etuaan. Koetettiin erottaa jyrkästi toisistaan ”hyve” ja toisaalta ”pahe”. Aivan oikein Vihavainen kiinnittää huomion pyrkimykseen löytää ”oikea kansa”, siis ”hyveiden kansa” , joka piti siivilöidä esiin isosta massasta, jossa oli valtavasti erilaisia mielipiteitä.

Kun ei ollut riittävästi hyveellisiä kansalaisia, täytyi kansalaisten joukosta hakea puhdasotsaisimmat ja pyrkiä rakentamaan tuleva yhteiskunta heidän varaansa. Tosiasiassa vallankumouksen voittajat kävivät sekä Ranskassa että Venäjällä sisäisen taistelun, jossa jyvät erotettiin akanoista. Mutta ei voittajista ollut hyveellisen elämän esikuviksi.

Sekä Ranskassa, että Venäjällä vanha luutunut yhteiskuntamalli kohtasi uudet ihanteet. Kontrasti oli aivan liian jyrkkä. Vuosikymmeninä ennen vallankumousta oli jäänyt niin paljon tekemättä….

Sekä Ranskassa että Venäjällä pyrittiin hyveiden problematiikka ratkaisemaan järjen avulla. Vihavainen toteaa: ”Avaimena utopiaan oli järjen saattaminen kunniaan ja luopuminen irrationaalisista konventioista, jotka yhä vallitsivat ihmisten käyttäytymistä lyijynraskaina, kuten Marx olisi sanonut”. Paradoksaalisesti pyrkimys järjen käyttöön hyveiden muodostamisen perusteena ei johtanut mihinkään järkevään.

Mutta jäihän meille Ranskan vallankumouksesta vapaus, veljeys ja tasa-arvo. Jollakin hyvin korkealla ja ylevällä taholla ne ohjaavat edelleen meidän käyttäytymistämme.

Eikö meillä Skandinaviassa olekin ollut tarpeeksi aikaa harjoitella ja hioa hyveitä, joita olemme tavoitelleet? Tosin Suomessa käytiin katkera sisällissota, jossa voittaja pyrki aluksi edustamaan jaloja hyveitä, joiden piti tulla kaikkien yhteiseksi omaisuudeksi. No, vuosikymmenien kuluessa särmät ovat hioutuneet ja onni on ainakin osittain näyttänyt tulevan yhteisesti jaettavaksi.

Moni sivuuttaa Ranskan ja Venäjän vallankumoukset kollektiivisina harhoina. Yksilöt ja yksilöiden ihanteet ratkaisevat. Onkohan ihan näin? Uusliberaalien mukaan, kun jokainen tavoittelee omaa parastaan, seuraa siitä kaikkien hyvä. Ei se tietenkään näin mene: jokaisen oma paras on hyvin subjektiivinen asia. Finanssikriisin aikana monen rahoitusalalla työskennelleen oma hyvä muodostui pohjattomaksi ahneudeksi eikä lainkaan ”kaikkien eduksi”.

Näistä asioista puhuttaessa on helppoa antaa kyynisyydelle valta. Inhorealistinen ajattelu menee jotenkin niin, että se, mikä tapahtuu, tapahtuu. Miksi haikailla hyveiden perään? Mutta toisaalta, kuka viihtyisi illuusiottomassa maailmassa?

Näihin aikoihin asti demokratia ja hyvinvointiyhteiskunta ovat toimineet hyveiden myllynä, joka on tuottanut huomattavalle joukolle tyydytystä. Taantumien ja lamojen aikana - globaalien paineiden puristuksessa - on vanhat totuudet jouduttu kyseenalaistamaan.

Tarvitaanko uusi hyveiden kompromissi, jolla voidaan kohdata tuleva maailma?