Puolustuspolitiikassa katsotaan taaksepäin?

Antti Rinteen hallitusohjelman puolustuspolitiikkaa koskevan tekstin on sanottu katsovan taaksepäin. Timo Soini on näkevinään ”taantumisen ” Kekkosen aikaan ja monet maltillisempaa katsantokantaa edustavat sanovat tulevan hallituksen puolustuspolitikan edustavan paluuta Tarja Halosen arvopohjaiseen näkemykseen.

Rinne itse vastasi hallituksen ohjelman julkistustilaisuudessa, että suhtautuminen Natoon ei ole muuttunut mihinkään suuntaan. Vastaus lienee aika lähellä totuutta. On liioiteltua nähdä mörköjä uuden hallituksen linjassa suuntaan tai toiseen.

Mihin ne, jotka näkevät muutosta tapahtuneen viittaavat hallitusohjelman sisällöissä? Jotkut ehkä olisivat kaivanneet edellisen hallituksen Krim- ja Ukraina-keskeistä lähestymistapaa. Näen tässä varsinkin lännettyneiden tahojen pyrkimyksen pitää yllä Venäjän luomaa varjoa. Nyt eletään kuitenkin toisenlaisten akuuttien uhkien aikaa, vaikkei Ukrainan tilanne sinänsä ole jäänyt taka-alalle: Ukraina muistuttaa jäätynyttä konfliktia. Puolustuspolitiikan pitää elää ajassa, vaikka peruspilarit ovat voimassa. Luulenpa, että presidentti Niinistö on aika levollisella mielellä, kun puolustusministeri nyt vaihtuu.

On syytä olettaa, että nyt ei olla niin innokkaasti Yhdysvallat-johtoiseen länteen päin kallellaan kuin mitä oltiin Jussi Niinistön aikana – yksinomaan jo Trumpin arvaamattomuuden takia. Silloin välillä tuntui, että Jussi Niinistö pyrki tohkeissaan asettamaan muut tapahtuneiden tosiasioiden eteen – jopa presidentinkin. On vain hyvä, että liiallinen kiihko puolustuspolitiikan hoidossa laantuu.

Hallituksen ohjelmassa korostetaan aivan oikein ”kybertoimintaympäristöä ja hybridiuhkia” so. sodan käymistä toisin keinoin. Sinänsä pelottelu ulkopuolisten vaaleihin sekaantumisesta näyttää ylimitoitetulta. Tuli tunne, että Suomen presidentinvaalien alla jotkut odottivat jotain uhkaavaa tapahtuvan. Mitään ei tapahtunut. Sitten ”odotukset” kääntyivät eduskuntavaaleihin, mutta taaskaan mitään erityistä ei ilmennyt. Vielä EU-parlamenttivaaleissa piti viimeistään sattua jotain merkillepantavaa, mutta taas tuli vesiperä. Jos jotain tapahtui, se hukkui yleiseen vaaleissa vaikuttamisen taustakohinaan.

On kuitenkin ehdottomasti hyvä ja välttämätön asia, että puolustuspolitiikassa varaudutaan myös ”vaikuttamisuhkaan”, se on eräänlainen henki- tain vahinkovakuutus tulevaisuuden varalle.

Muodostettava hallitus saavutti yksimielisyyden hävittäjähankinnoista, kuten myös merivoimien kaluston uusimisesta. Asia ei ollut itsestään selvä, mutta kuitenkin erittäin ilmeinen. On totuttu siihen, että turvallisuusasioista ollaan yksimielisiä, vaikka joistakin kipeältä tuntuikin.

Ohjelmassa viitataan vuosien 2012-14 puolustusbudjetin 10 prosentin leikkaukseen, muttei mitenkään jälkiviisaasti arvostelevaan sävyyn, vaan pikemminkin toteavasti. Jo Sipilän hallituksen aikana (2015-2019) suunta kääntyi resursseja lisäävään suuntaan.

::::::::::::::::::::::

Hallitusohjelman mukaan puolustuspolitiikka nojaa uskottavaan puolustukseen, jonka keskiössä on yleinen asevelvollisuus ja koulutettu reservi sekä korkea maanpuolustustahto. Hallituksen ohjelman puolustuspolitiikkaa koskevan tavoitekappaleen aivan ensimmäinen lause koskee uskottavan kansallisen puolustuksen riittävää resursointia.

Suomi harjoittaa ”vakauspolitiikkaa” sotilaallisten uhkien ennaltaehkäisemiseksi. Mukana ovat viitaukset ylläpidettävään kansainväliseen harjoitustoimintaan ja osallistumiseen kriisinhallintaan. Sitten tulee tärkeä lause, joka on saanut jotkut tahot näkemään menneisyyden haamuja: ”Suomi ei salli alueensa käyttämistä vihamielisiin tarkoituksiin muita valtioita vastaan”. Asia on otettava mielestäni itsestään selvänä toteamuksena, eikä viittauksena YYA-sopimuksen päiviin. Lause on kuitenkin tärkeä, koska vilkas kumppanitoiminta lännen kanssa on saattanut luoda harhaanjohtavia käsityksiä Suomen turvallisuuspolitiikasta.

Pohjoismainen puolustusyhteistyö on itsestään selvästi mukana. Painopiste on ”tilannekuvayhteistyössä ja koulutus- ja harjoitustoiminnassa”.

Yhdysvallat-yhteistyö sivuutetaan viittaamalla transatlanttisen yhteistyön harjoittamiseen. Tärkeä lause on seuraava: ”Suomi osallistuu Naton artikla 5 -harjoituksiin ainoastaan kumppanimaan roolissa”. Toisaalta itsestään selvä ilmaus, mutta toisaalta asiaa selkeyttävä. Tämä lause kuuluu yhteen aiemmin mainitun toteamuksen kanssa, jossa torjutaan Suomen käyttäminen alustana muita vastaan.

Merkittävänä piikkinä edelliselle puolustusministerille pidän huomautusta, jossa sanotaan, että kansainvälisestä harjoitustoiminnasta informoidaan eduskunnan valiokuntia ”oikea-aikaisesti”.

Kriisinhallintapolitiikka on kokenut uuden tulemisen: minusta näyttää, että sen profiilia on haluttu nostaa ohjelmassa. Asevelvollisuudesta todetaan merkittävänä asiana, että asepalvelus ja siviilielämä (yhdessä) nähdään kehittämiskohteena. Kertausharjoitusten määrää lisätään 20 prosentilla.

Meri- ja ilmapuolustushankintoja perustellaan sillä, että ne ovat ”edellytys koko puolustusjärjestelmän toimivuudelle”. Ilmapuolustushankinnoista todetaan edelleen, että ”Hornet-kaluston suorituskyky korvataan täysimääräisesti”. On vaikeaa arvioida, millaista keskustelua asiasta on käyty, mutta kirjaus ohjelmassa on yksiselitteinen. Ei esimerkiksi ole haluttu jättää auki koneiden määrää. Merivoimien laivuehankinnan kirjaus on selkeydessään samantyylinen.

Kyberturvallisuuden haasteita koskevassa kohdassa viitataan aktiivisen toimintaan Euroopan unionissa ja kansainvälisissä järjestöissä. Panostukset kyberturvallisuuteen ovat vahvasti esillä hallitusohjelmassa myös strategisessa mielessä. Lyhyesti sanottuna kyberturvallisuus ja hybridiuhkien torjunta ovat koko kansakunnan asia.

Euroopan unioni on vain viittauksenomaisesti mukana ohjelmassa (samoin kuin Venäjä, Kiina ja Yhdysvallat). EU:n rooli mainitaan puolustusteollisuuden kehittämisen yhteydessä, jossa kehittämisen sanotaan tapahtuvan yhteistyössä EU:n kanssa.

Ohjelman vivahteista näkee, että nyt ovat hallituksen muodostajina vasemmistopuolueet ja keskusta. Sanamuodoissa ei kuitenkaan palata – kuten kriitikot väittävät – menneiden aikojen puolustuspolitikkaan. Pikemminkin on kysymys päätäpahkaisen, välillä sotaisalta tuntuneen etenemisen jäähdyttämisestä.