Lähdetään liikkeelle ”nuoruuteni sodasta”, Vietnamin sodasta…..
Asetelma Vietnamissa oli huomattavasti monimutkaisempi kuin tyypillinen kylmän sodan tilanne. Muodostui kolmen suurvallan keskinäinen kamppailu, jossa Vietnam oli taistelutantereena. Tulkitsen niin, että Kiina piti Vietnamia omaan etupiiriinsä kuuluvana valtiona, jolla oli omat ideologiset intressinsä Vietnamissa, kun taas Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kävivät tavanomaista kylmän sodan taistelua. Tässä taistelussa Yhdysvallat kehitti ns. dominoteorian, jonka mukaan Vietnamin menetyksen jälkeen muut Kauko-Idän valtiot Australiaa myöten seuraisivat perässä! Seurauksena Yhdysvallat monien vaiheiden jälkeen lähetti suurimmillaan 550 000 miehen vahvuisen armeijan Vietnamiin.
Kiinalla oli hyvin voimakkaat ideologiset pyrkimykset Vietnamissa: piti tehdä maareformi ja suurtilalliset piti likvidoida jne. Pohjois-Vietnam ei ollut lainkaan valmis tähän. Ideologinen isoveli yritti tyrkyttää oppejaan maalle, joka taisteli lähinnä itsenäisyytensä puolesta.
Kaikki me, jotka katsoimme olohuoneissamme televisiota muistavat tuon sodan, koska tiedonvälityksessä ei ”ymmärretty” tuolloin sitä, mikä tänä päivänä näyttää olevan suurvalloille selviö: tv-kameroita ei kannata päästää paikalle muutoin kuin kontrolloiduissa olosuhteissa. TV:n kautta sota tuli perverssillä tavalla rehelliseksi: ei ollut selkeitä rintamia; ei ollut selvää kuvaa sodan etenemisestä; sen sijaan oli nähtävillä ruumisarkut, joita lastatiin lentokoneeseen.
Sodassa kuoli karkeasti pari miljoonaa vietnamilaista siviiliä ja 58 000 amerikkalaista sotilasta. Uhreja muistellessa on syytä huomioida, miten suuri osa sodista on lähtöisin kotimaan ideologisista asetelmista. Paha kommunismi uhkasi Yhdysvaltoja sekä jossain määrin todellisuudessa että ennen kaikkea mielikuvissa. Kotirintaman paineissa oli vaikeaa muistaa, että sota on helppo aloittaa, mutta vaikea lopettaa.
Kontrasti tähän päivään on dramaattinen, kun läntiset suuryritykset sijoittavat tehtaitaan Vietnamiin ikään kuin mitään sotaa ei koskaan olisi ollutkaan. Entä jos vaalit olisi pidetty Vietnamissa 1950-luvun puolessa välissä? Entä jos sotaa ei oikeasti olisi ollut? Kuka olisi hävinnyt vai olisiko kukaan? Nyt todellisina häviäjinä olivat vietnamilaiset, joiden suhtautumista kuvaa vaikkapa sodasta hengissä selviytynyt nöyrä, ikääntynyt vietnamilainen sanoessaan, että anteeksi hän voi antaa, mutta unohtaa ei voi.
::::::::::::::::::::
Tuoreessa Le Monde diplomatiquen suomenkielisessä painoksessa (3/2019) kuvataan Vietnamia maanomistusolojen näkökulmasta. Syvällisesti Vietnamin olosuhteisiin perehtyneen Pierre Daumin kirjoittamassa artikkelissa ”Maan pakkolunastus Vietnamissa” avautuu näkökulma tämän päivän Vietnamiin. Vietnamin kommunistihallinto harjoittaa määrätietoisesti viljelymaan pakkolunastusta saadakseen teollisuudelle, matkailulle, harrastuksille (golf!) ja palveluille maareserviä. Ongelmana on monien muiden asioiden lisäksi maan 95-miljoonainen väestö. Maata ei yksinkertaisesti ole riittävästi käytettävissä. Sitä paitsi kaksi kolmasosaa maan pinta-alasta on vuoria tai korkeaa tasankoa. Perinteinen maatalous ja miljoonat siitä elantonsa saajat ovat joutuneet modernisoinnin uhreiksi. Käytännössä kysymys on kaupunkialueiden laajentamisesta ”kehittämisalueiksi”.
Aluksi pyrittiin kollektiivitilojen purkamiseen, jotta saataisiin maata tasa-arvoisesti kansalaisille. Tämä johti nopeasti muun muassa riisin tuotannon nopeaan lisääntymiseen. Maanomistuslait kuitenkin suunniteltiin niin, että valtio omistaa edelleen kaiken maan ”kansan nimissä”. Itse asiassa viljelijöillä on vain käyttöoikeus maahan. Tällä tavoin maan omistus on helpompi ottaa takaisin viljelijöiltä valtiolle käyttöoikeuksien myynnin kautta.
Hallitus kehottaa yrityksiä esittämään kehityshankkeita, joille valtio antaa maata. Vastineeksi yritykset sitoutuvat rakentamaan infrastruktuuria ja luomaan työpaikkoja. Köyhä valtio ei niitä pysty rahoittamaan. Päältä päin katsoen hyvä ajatus.
Hallitus ostaa pilkkahinnalla talonpoikien maata tai ainakin se yrittää ostaa. Viljelijät ovat herännet barrikadeille vastustamaan alemyyntiä, ja levottomuuksia on syntynyt. Väkivaltaisuuksia ei ole voitu välttää.
Maan lunastuksen kanssa jyrkässä ristiriidassa on kommunistipuolueen propaganda. Rakennuksissa, kaduilla ja teiden varsilla liehuvat yhä punaliput, joissa on sirppi ja vasara. Niiden yhteydessä on tekstejä, joiden tarkoitus on oikeuttaa teollistaminen ja kaupungistamispolitiikka. Osa viljelijöistä on hyötynyt maakaupoista oikea-aikaisella myynnillä, mutta suuri osa on joutunut pettymään asetettuun hintatasoon.
Hintojen nopea nousu on mahdollistanut keinottelun, jota harjoitetaan laajalti. Ammattimaiset kiinteistönvälittäjät ostavat maata varastoon ja myyvät sitä hintojen noustessa moninkertaiseksi. Viranomaisille annetut lupaukset maiden jalostamisesta teollisuuskäyttöön on laiminlyöty (tai virkamiehet on hoidettu suosiollisiksi lahjonnalla) ja maata myydään pieninä palasina voittojen maksimoimiseksi.
Hallituksen tavoitteena on siirtyä omavaraisviljelystä teollisuuteen ja palveluihin. Vuonna 1995 maanviljelys antoi töitä vielä 80 prosentille aktiiviväestöstä, nykyisin vastaava luku on 40 prosenttia.
Muutosta edisti Yhdysvaltojen saarron loppuminen vuonna 1994. Maailman kauppajärjestöön (WTO) Vietnam liittyi vuonna 2007. Kaiken kaikkiaan monet ovat katkeria taisteltuaan Vietnamia uhannutta läntistä (Yhdysvallat) ja itäistä (Kiina) imperialismia vastaan vai havaitakseen, että oma hallitus ottaa maat haltuunsa. Järjestäytynyttä oikeusvaltiota ei ole olemassa, vaan asiat hoidetaan korruptiolla. Korruptiota ei kuitenkaan ole helppoa osoittaa todeksi. Riippumattoman lehdistön puuttuminen edistää korruptiivista toimintaa.
Kasvava keskiluokka hyötyy kaupungistumispolitiikasta ja viljelijät jäävät yksi epävarmuuden tilaan. Kiinalle ollaan katkeria, sillä huhujen mukaan sen oletetaan olevan rahoittajana modernisoimishankkeissa, jotka syövät viljelijöiden maaomaisuutta.
Vietnamin bkt kasvaa 6-7 prosentin vuosivauhtia, mutta kasvulukuihin sisältyy paljon ristiriitaisuuksia. Köyhyys on laskenut vuoden 1990 60 prosentista nykyiseen alle 10 prosenttiin. Vaurastuminen ei jakaudu läheskään tasaisesti. Suurin estävä tekijä on maanomitusolojen epämääräisyys sitä kautta oikeusvaltioperiaatteiden puute.
Kuri ja järjestys -politiikalle löytyy potentiaalia: lähihistorian jäljiltä Vietnamissa on viiden miljoonan sotilaan reservi ja poliisiin kuuluu 1,2 miljoonaa miestä ja naista.
Vietnam vaikuttaa valtiokapitalistiselta yhteiskunnalta, joka on ottanut oppia Kiinalta, jonka taloudellisia laajentumispyrkimyksiä se toisaalta pelkää aiheestakin.
Vietnamissa on käyty sisällissotia, sotia ulkovaltoja vastaan ja viime vaiheessa jaettu vaurastumisen hedelmiä epätasaisesti. Se on Kiinaa seurannut halpatyömaa, joka innostaa läntisiä suuryrityksiä ainakin siihen saakka kun löydetään jälleen uusi valtio hikityöpajaksi.
Nopeasti tapahtuvan kehityksen uhraukset näyttävät olevan suuret. Valtiovalta kiihdyttää trendiä pikemminkin kuin ajattelee vaurauden hedelmien jakamista kaikille. Ho Tsi Minhin perintö on näkyvillä, mutta kenelle se oikeastaan merkitsee tänä päivänä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti