Meillä ja muualla on saanut runsaasti mediatilaa uutinen, jossa on perattu YK:n ”World Happiness Reportia” (Ranking of Happiness 2015-2017), jonka tuoreessa vertailussa Suomi on 156 maan joukossa ykkösenä. Toiseksi sijoittui Norja, kolmanneksi Tanska, neljänneksi Islanti, viidenneksi Sveitsi, kuudenneksi Hollanti, seitsemänneksi Kanada , kahdeksanneksi Uusi-Seelanti, yhdeksänneksi Ruotsi ja kymmenenneksi Australia.
Onnellisuusmittauksen kriteereinä olivat bkt/capita (ostovoima), elinajan odote, yhteiskunnallisen vapauden aste, julkisen sektorin ja yritysten korruption määrä, avun saanti toiselta ihmiseltä (jalomielisyys), lahjoitukset hyväntekeväisyyteen sekä positiivisten ja negatiivisten tunteiden määrä aikayksikköä kohden.
Helsingin Sanomien Mikko Puttonen on artikkelissa ”Vapauden kokemus tekee onnelliseksi” (5.6.2019) käsitellyt asiaa vapauden tunteen näkökulmasta. Miksi suomalaiset ovat keskimäärin onnellisempia kuin ranskalaiset? Siksi, että ”suomalaiset tuntevat olevansa vapaampia”, vastaa Puttonen. Seuraavassa referoin Puttosen artikkelia ja vertaan omia kokemuksiani hänen esittämiinsä näkökohtiin.
YK:n rankingissa käsiteltiin onnellisuutta yhteiskunnallisen vapauden näkökulmasta. Hesarin artikkelissa jaetaan vapaus kahteen osaan, todelliseen vapauteen ja vapauden kokemiseen. Kummassakin Suomi menestyy mainiosti.
Kaksi tutkijaa Ruut Veenhoven ja Gaël Brulen jakavat todellisen vapauden kolmeen osa-alueeseen: 1) psykologisiin tekijöihin, jotka rajoittavat ihmisen valinnan mahdollisuuksia (kuten muiden ihmisten mielipiteiden myötäily), 2) taloudellisiin, poliittisiin ja henkilökohtaisiin elämän mahdollisuuksiin ja 3) tietoon käytettävissä olevista tilaisuuksista eri elämän alueilla.
Em. tekijöistä tutkijat laskevat Suomen vapauden asteeksi 78 ja Ranskan 47. Eroa on myös onnellisuuden kokemisessa (so., miten ihmiset tuntevat hallitsevansa omaa elämäänsä). Tutkijoiden mukaan suomalaiset saavat pistemääräkseen 93 ja ranskalaiset 53! Näistä luvuista artikkelissa vedetään aivan oikein johtopäätös, että kulttuurilla on tässä ratkaiseva merkitys. Lasten kasvatuksessa on eroa (tottelevaisuus/itsenäisyys, auktoriteettiusko/vapaus yhdessä työskentelemiseen). Eroa on myös uskonnollisissa asenteissa (katolilaisuus/luterilaisuus).
Onko näistä tekijöistä johdettavissa syyt, miksi ranskalaiset lähtevät niin helposti kadulle?
::::::::::::::::::::::
Edellä olevasta seuraa miltei automaattisesti pohdinta, mitä on vapaus. Ero vastuullisen vapauden ja itsetarkoituksellisen vapauden (vapaus vapauden vuoksi) välillä on suuri. Tavallinen ihminen voi mielikuvissaan ihailla rikosviihteen mistään piittaamattomia vapausarvoja, joita hän ei kuitenkaan tosielämässä toteuta. Tavallisen ihmisen salaa ihailema rikollinen riippumattomuus johtaa usein päinvastaiseen tulokseen eli vapauden menetykseen.
Mikä on siis tosielämän ”hyvää vapautta”? Vastaus: vapaa tahto ei perustu velvoitteista hellittämiseen. Yhdysvaltalaisen Roy Baumeisterin mukaan tahdonvapaus on pitkälti tietoista itsensä kontrolloimista: voidaan uhrata hetken etu pitkän tähtäimen tavoitteiden vuoksi.
Artikkelissa otetaan esille autonomian käsite vapauden lähteenä: ihmiset pääsevät tekemään mielekkäitä asioita ulkoisen pakon sijasta. Voidaan esimerkiksi kysyä, kuinka paljon työpaikoilla voidaan hyödyntää omaa tilaa. Autonomiaa ei pidä sekoittaa yksilökeskeisyyteen, sillä autonomiaa voidaan toteuttaa myös kollektiivisessa ympäristössä. Tärkeää on, ettei koe tulevansa uhatuksi ryhmäpaineessa.
Artikkelissa viitataan valinnanvapauden merkitykseen eri yhteiskuntaluokissa. Omaehtoinen valinta tuntuisi korostuvan keski- ja ylempien luokkien elinpiirissä. Vauraus tuo tullessaan valintojen tekemisen mahdollisuuden, kun taas vähävarainen tuntee, että elämä on riippuvainen ulkoisista tekijöistä. Tästä on vedetty johtopäätös, että ihminen alistuu kohtaloonsa (köyhän valintojen puute) tai (vauraan tilanteessa) ihminen kasvaa oloissa, jossa oma valinta mahdollistuu kerta toisensa jälkeen. Tästä on vedetty johtopäätös, että ihmiset toteuttavat itseään voimavarojensa puitteissa eli mikä on perhetausta huomioiden mahdollista. Rohkenisin kyseenalaistaa tuon viime mainitun johtopäätöksen. Kun koululaiset rynnistivät 1960-luvun vaihteessa oppikouluihin, he eivät jääneet pois opin portailta perhetaustan koulutuksellisen vaatimattomuuden takia, vaan menivät eteenpäin itsensä sivistämisessä yhteiskunnan mahdollistaessa etenemisen. Sama toistui 10 vuotta myöhemmin, kun nuo samat oppikoululaiset rikkoivat lasikaton, jonka mukaan työväestön lapset eivät voineet kirjautua yliopistoihin. Ekspansio oli melkoinen. Ja noiden yliopistopoikien ja -tyttöjen vanhemmat olivat edelleen kansakoulupohjalta meritoituneita. Kysymys oli tuolloin siis enemmän yhteiskunnasta mahdollistajana kuin kodin varallisuus- tai tulotasosta.
Optimistisesti ajatellen sivistyksellinen onnellisuus voidaan siis saavuttaa yhteiskunnan taatessa vapauden toteuttamisen mahdollisuuden. Ilman yhteiskunnan tahtotilaa tämä ei olisi onnistunut.
Voi olla, että tänä päivänä pienituloisten eteneminen opillisen sivistyksen poluilla on saavuttanut jonkinasteisen saturaatiopisteen ja uudelleen kasvussa olevat luokkaerot tulevat näkyville helpommin kuin menneinä sivistyksellisen tasa-arvon tavoittelun päivinä.
Tänä päivänä - uusien tavoitteiden avulla - voitaisiin luoda vapauden ja onnellisuuden edellytykset sivistämällä maahanmuuttajia eikä alistua luokka- tai ”etnisen” tietoisuuden edessä mitääntekemättömyyteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti