Sananvapauden labyrinteistä

Hesarissa oli lehden vastaavan päätoimittajan Kaius Niemen kolumni ”Salaa kuvattu video toi näkyväksi ajan hengen” 30.6.2019, jossa Niemi pohdiskelee ”riippumattoman median asemaa”. Niemi kertoi eräässä tilaisuudessa provosoineensa yleisöä kysyen, miten itsevaltias voisi kaapata riippumattoman median hallintaansa. Ehdotuksia tuli paljon, joten yleisössä olleet olivat ilmeisesti miettineet sananvapauden merkitystä hyvin laaja-alaisesti. Mielenkiintoista tietenkin on, että asiayhteydestä voi päätellä, että Niemi piti lehteään, Helsingin Sanomia itsestään selvästi ”riippumattomana”. Riippuvuutta voi olla monenlaista, mutta Niemi tarkoitti, että valtaapitävillä ei ole määräysvaltaa lehdistöön. Tämä tilanne vallinnee vielä suurimmassa osassa Euroopan mediakenttää, joskin merkittäviä poikkeuksiakin on, kuten tiedetään.

Luottamusta vapaata mediaa kohtaan voidaan horjuttaa esimerkiksi käyttämällä aktiivisesti somea vihan välineenä, toimittajia pelottelemalla, riistämällä toimittajien vapaus, uhkaamalla heidän henkeään tai kaappaamalla viestimet valtion haltuun. Niemen kolumnin otsakkeella viitataan Itävallassa tapahtuneeseen salaliittoon, jonka tarkoituksena oli kaapata maan suurin sanomalehti populististen oikeistovoimien ja heidän venäläisten liitolaistensa haltuun. Kolumnissa kuvataan yksityiskohtaisesti vaikutusvaltaisen oikeistojohtajan Heinz-Christian Strachen suunnitelma rakennushankkeiden kytkemisestä vastalahjana lehden haltuunotolle, jossa avaintekijänä olisi venäläinen oligarkki. Asiaan kuuluisi ”toimittajien vaihto” eli epäluotettavien toimittajien vaihto ”luotettaviin”. Hanke meni myttyyn vapaan (saksalaisen!) lehdistön valppauden ansiosta. Tapaus on kuitenkin vavahduttava esimerkki, sillä episodi tapahtui liberaalissa demokratiassa, jossa vallitsee lehdistönvapaus. Toisaalta Itävallalla on oikeisto- ja jopa natsihenkinen menneisyys, joten aivan puskista tapahtumasarja ei tullut.

Horjahtaminen sanan- ja lehdistönvapauden tieltä oli lähellä.

Itävallan tapaus herättää ajatuksen olisiko vastaava mahdollinen jossakin toisessa demokratiassa. Asiaan on syytä suhtautua kaikella vakavuudella.

Hämmentyneinä olemme saaneet seurata Orbanin Unkarin ja Erdoganin Turkin vapaan median murentamismallien toteuttamista Putinin Venäjän tapaan. Niemi aivan oikein näkee keskinäisen oppimisen palvelevan itsevaltaisia tahoja.

::::::::::::::::::::

Tuntuu etäiseltä tarkastella perussuomalaisten puheenjohtajan Jussi Halla-ahon linjapuhetta puolueen puoluekokouksessa 30.6.2019 edellä esitetyn yhteydessä. Varmuuden vuoksi totean, että seuraavassa kerrottua ei tule nähdä vertailuna Itävallan tapahtumiin. Mutta sananvapauden labyrinttien näkökulmasta syytä lähempään tarkasteluun on. On tahoja, jotka haluaisivat kirjoittaa sananvapauslainsäädäntöä itselleen edulliseen muotoon.

Jussi Halla-aho on käynnistänyt vastahyökkäyksen liberaaleja tahoja vastaan syyttämällä niitä sananvapauden rajoittamisesta. Tällä hän tarkoittanee liberaalin median syytöksiä, jotka, jotka kohdistuvat perussuomalaisten tapaan käyttää ikiomaa ”sanan- ja ilmaisunvapauttaan”, josta esimerkkinä on perussuomalaisten nuorten kohuttu etnonationalistinen vaalimainos.

Mitä Halla-aho totesi linjapuheessaan? Hän totesi, että ilmapiiri on muodostunut hänen kannattajiensa kannalta yhä ahdasmielisemmäksi. Halla-aho ryhtyi puheessaan vastahyökkäykseen: eivät suinkaan perussuomalaiset ole ahdasmielisiä vaan liberaalit. Halla-aho väitti liberaalien noudattaman linjan arvostelemisen johtavan yhä suurempaan uhkaan perussuomalaisten kannattajia kohtaan. Hän rinnasti liberaalien ”oikeaoppisen” toiminnan suomettumisen aikaan: ”Kylmän sodan aikana Neuvostoliiton arvosteleminen oli sosiaalisesti paheksuttavaa”. Näin hän niputti Bryssel-mieliset kotimaan liberaalit Suomen kansalliselle edulle vieraaksi joukoksi: maahanmuutosta, islamista, seksuaalisista vähemmistöistä ja Euroopan unionista ”on tullut uusi Neuvostoliitto”.

Neuvostoliiton käyttäminen hylkiön ja sylkykupin vertailukohtana on varma valinta Halla-aholta, sillä Neuvostoliitto on julistettu moneen kertaan peruspahaksi. Samalla saadaan liattua kotimaan ”oikeamieliset” väärämielisiksi. Ainakaan minua Halla-ahon värikäs ja äärimmäisen subjektiivinen manipulaatio ei vakuuta.

Halla-aho väitti, että ”väärien” mielipiteiden esittämisestä joutuu yhä useammin ”taloudellisten tai juridisten sanktioiden kohteeksi”.

Hän kiivaili, että oikeusvaltiolle on tuhoisaa, että (perussuomalaisten) mielipiteenilmaisua rajoitetaan. Halla-aho ei lainkaan ottanut kantaa perusuomalaisten käyttämien ilmaisujen paheksuttavuuteen. Näin hän tavallaan antaa kannattajilleen blankovaltakirjan esittää, mitä haluavat väittäen, että kukaan ei enää tiedä mikä on laillista ja mikä ei! Tällä lausumalla hän tietoisesti hämärtää laillisen ja laittoman mielipiteenilmaisun rajoja. Halla-aho sortuu hätävarjelun liioitteluun. Mitään Halla-ahon näkemän kaltaista laillisuusepäselvyyttä ei ole.

Halla-aho määritteli ”perussuomalaisten sananvapauden” seuraavasti: Sananvapaus on sananvapautta ilmaista mielipiteitä, vaikka ne loukkaisivat ja häiritsisivät jotakuta. Halla-aho vaatii jopa korjaamaan sananvapauslainsäädäntöä, nykyinen kun on liian rajaava. Tuskinpa Suomen oikeusoppineet hyväksyvät tätä sananvapauden uutta määritelmää ja siitä johdettua tarvetta muuttaa sananvapauslainsäädäntöä.

Vain valheet tulee Halla-ahon mielestä sanktioida. Ymmärtääköhän Halla-aho itsekään, mihin sanomisen vapauden suohon ja semanttisiin kiistoihin ja tulkintoihin hänen ohjeistuksellaan joudutaan.

Halla-aho ottaa mielellään esille - paheksuvasti - Suomen lehdistön Turkin sananvapausrajoitteisiin kohdistaman arvostelun ottamatta itse lainkaan kantaa Turkin ihmisoikeustilanteeseen. Liberaali media ei näe malkaa omassa silmässä, väittää Halla-aho. Esimerkin tarkoituksena onkin vain rinnastaa Suomen sananvapaustilanne Turkin vastaavaan. Emme siis ole yhtään parempia!

Linjapuheessa korostui puolueen yhtenäisyyden vaatimus, eikä varmaankaan yllättäen, sillä perussuomalaisissa on monenlaista linjaa, mikä näkyy hyvin radikaaleina fraktioina (esimerkiksi kulttuurinationalismina ja etnonationalismina) verrattuna muihin puolueisiin. Asia on nähtävä niin, että Halla-aho kokee hyökkäyksen parhaaksi puolustukseksi. Hyökkäämällä vastustajia vastaan Halla-aho yrittää takoa joukkonsa edes jossain määrin yhteiseen kuosiin.

Voi syntyä käsitys, että linjapuheellaan Halla-aho antoi luvan alentaa puheissa toisten ihmisten loukkaamisen kynnystä ja tätä hänen kenttäväestään moni tulee käyttämään ohjenuoranaan.

Samalla Halla-aho itse irtisanoutuu monista leimoista, jotka häneen – aiheestakin – on lyöty. Hän julisti puolueensa ei-populistiseksi ja on ilmoittanut jo aiemmin irtisanoutuneensa etnonationalistisesta Suomen Sisusta. Näillä ilmoituksilla hän ottaa etäisyyttä puolueen radikaalisiipiin mahdollisesti pyrkien yhteistyökelpoisemmaksi muiden puolueiden kanssa. Toisaalta hän linjapuheessaan kehitti uutta autoritaaristyyppistä radikalismia vanhan tilalle.

Halla-aho tietää itsekin istuvansa ruutitynnyrin päällä. Hän joutuu miellyttämään hyvin heterogeenista joukkoa, kuten edeltäjänsä Timo Soinikin. Soini ei lopulta selvinnyt kunnialla haasteestaan. Maltillisen liberaalin demokratian ja median vastavoima on mahtava vastus. Halla-aholla on käytössään Soinin kokemukset, mutta onko hänellä pidemmällä aikavälillä auktoriteettia kenttäväkeen, jossa velloo monenlaista äärisuuntausta. Vielä tässä vaiheessa ”mestari” (jota nimeä ei saisi käyttää) kiehtoo joukkoja.

Halla-aho pyrkii radikalismilla terästetyllä konservatismilla lähestymään mahdollisimman monia tahoja tahtoen laajentaa potentiaalista kannattajajoukkoa, mihin tietenkin muutkin puolueet pyrkivät. Perussuomalaiset on kovaa vauhtia muuttumassa ”vanhaksi puolueeksi”. Siinä Halla-aho on oikeassa, että keskustavasemmistossa ja -oikeistossa olevat puolueet vuotavat tällä hetkellä perussuomalaisiin.

Tietenkin on niin, että edellä oleva on tulkintaani Halla-ahon puheista. Hän on aiemmin halunnut pitää myös tulkinnat puheistaan hallussaan.