Porvarin ahdistus

Yle uutisten nettisivuilla oli 13.7.2019 Riikka Uosukaisen artikkeli ”Pohjolan porvareita ahdistaa: miten olla samalla konservatiivi ja liberaali?”. Jutun yksi lähtökohdista on, että kokoomus ei ole enää tutkimusten mukaan nuorten suosikkipuolue, vaan se sijoittuu vasta kolmanneksi vihreiden ja perussuomalaisten jälkeen. Seuraavan kirjoitukseni lähtökohdat ovat em. artikkelista, joskin johdan siitä omia johtopäätöksiäni. Keskityn painotetusti Suomen politiikkaan.

Se kokoomuksen euforinen innostus, mikä liittyi vuoden 2006 presidentinvaalikamppailun ”työväen presidentti” -sloganiin näyttää hiipuneen. Tämä kehitys ei sinänsä ole yllättävää, sillä samanlaisen koettelemuksen eteen ovat joutuneet sdp ja keskusta jo paljon aiemmin. Kysymys on ”vanhojen puolueiden” ongelmasta, kun huomataan, että tuoreustakuu on mennyt.

Kokoomuksen taannoisen hegemonisen menestyksen taustalla oli ”oma presidentti”. Vastaavasti suurimman innostuksen hiipumisvaihe osuu ajankohtaan, jolloin Sauli Niinistö tuli valituksi presidentiksi kansanliikkeen äänillä.

Kokoomuksen muutos patamustasta konservatismista 1950-luvulla ja 1960-luvulla kohti nykyistä liberaalia katsantoa on ollut pitkä. Ensimmäisenä airuena muutoksesta pidän Juha Rihtniemen nousua puolueen puheenjohtajaksi vuonna 1965. Kysymys oli kuitenkin ensisijassa henkilöominaisuuksista ilman, että puolueen linjassa olisi tapahtunut suurta muutosta. Sitten tulivat Harri Holkeri ja Ilkka Suominen jotka pyrkivät tekemään kokoomuksesta salonkikelpoisen so. hallituskelpoisen. Siinä onnistuttiin vihdoin vuonna 1987 sinipunahallituksen avulla sdp:n ja keskustan välien tulehduttua (Sorsa-Väyrynen). Noista ajoista eteenpäin kokoomus on noussut Suomen johtavaksi puolueeksi juuri vuoden 2006 (tai 2007) muodostaessa kliimaksin. Senkin jälkeen kokoomus on säilyttänyt asemansa ehkä Suomen liberaaleimpana puolueena. Konservatiivisuus on eteenpäin mentäessä näyttänyt jäävän horisontin taakse.

Puoluekentän muuttuessa – ja nyt viimeistään, kun vasemmistohallitus on vallassa – on pintaa raaputtamalla noussut esille konservatismin häive, joka ei toki missään vaiheessa ole kadonnutkaan kokonaan puoluekentän oikealta laidalta.

Kokoomus on halunnut esiintyä modernina uudistushenkisenä poliittisena voimana, mutta jossain vaiheessa siitä on tullut lähimenneisyydessä saavutettujen asemiensa puolustaja, kuten sdp:stäkin aikoinaan.

Kokoomukselle on riittänyt noin 20 prosentin kannatus varsinkin, kun puoluekenttä on populistien poliittisille markkinoille tulon jälkeen pirstoutunut. Kokoomus on riittävän suuri päästäkseen johtoon. Väitän edelleenkin, että kokoomus lipsahti ulos tuoreesta hallituksesta kahdesta syystä: se halusi pitää kiinni kirstunvartijan asemastaan ”virallisena linjana” ja toiseksi se veti ylikireää linjaa hallitusneuvotteluissa tarkoittamatta vetää nyöriä näin tiukoille.

Kokoomuksen kurinalainen talouspolitiikka ei juuri nyt ole kovin suuressa huudossa, vaikka mistään löysyydestä ei olekaan kysymys. Juuri tämä murroskohta, jossa paluu sosiaalisempaan, pehmeämpään politiikkaan on tosiasia, on johtanut oikeiston pohdintoihin linjanmuutostarpeesta.

:::::::::::::::::::::::::

Tapahtuneen taustaksi Ylen artikkelissa on otettu ns. GAL (green, alternative, libertarian)-TAN (traditional, authoritarian, nationalist)-akseli, jolla on pyritty päivittämään meneillään oleva muutos puoluekentässä. Itse asiassa GAL-TAN ei poikkea arvonelikenttäajattelusta (mitä on viime vuosina harjoitettu) kovinkaan paljon, onpahan lisätty arvoperusteisia painotuksia. Ylen artikkelissa on lainattu Ellun kanojen toimitusjohtajan Taru Tujusen näkemystä puolueiden sijoittumisesta GAL-TAN-akselille. Tujusen akseli sisältää seuraavan puoluejärjestyksen liberaali/vasemmisto päästä oikeisto/konservatiivipäähän: vihreät-vasemmistoliitto-rkp-sdp-------kokoomus-keskusta-kd-perussuomalaiset.

Oikeusministeriö on julkaissut tuoreen tutkimuksen äänestäjien ideologisesta sijoittumisesta eduskuntapuolueiden sisällä: ”Suomalainen äänestäjä 2003-2019”. Sitä on mielenkiintoista verrata edellä esitettyyn ”Tujusen akseliin”. Kun painotan oikeusministeriön teettämässä tutkimuksessa tämän vuoden äänestystuloksia, näkyy ainakin minun silmin selviä eroja Tujusen ”arvokarttaan”. Oikeusministeriön laatimassa äänestäjien sijoittelussa käytettiin myös GAL-TAN-akselia vasemmisto-oikeisto-ulottuvuudella asteikolla 1-10.

Minun järjestykseni oikeusministeriön tutkimuksesta tulkittuna muodostui seuraavaksi (vasemmalta oikealle): vasemmistoliitto - sdp+vihreät-------keskusta+rkp+perussuomalaiset – kd - kokoomus. Plusmerkinnällä yhdistetyt puolueet muodostavat niin tiiviin ryppään, että ainakin minun silmin on vaikea havaita ideologisia eroja . Jotenkin oikeusministeriön puoluejärjestys kuulostaa luontevammalta kuin Tujusen listaus.

Oikeusministeriön tutkimus osoittaa, että muutoksia ideologisessa suuntautumisessa aikavälillä 2003-2019 on tapahtunut merkittävässä määrin. Kaikkein selkein on polarisaation leveneminen vasemmisto-oikeisto akselilla: vasemmistoliitto, sdp, vihreät ovat liikkuneet enemmän tai vähemmän selvästi vasemmalle ja perussuomalaiset ja kd ovat liikkuneet oikealle. Keskustan kannattajien kohdalla näkyy koko aikavälillä kaksihuippuisuus (”keskustahuippu” ja ”oikeistohuippu”), joka saattaa selittää puolueen vaihtelevia kannatuslukuja osaltaan.

Erot kahden akselin (oikeusministeriö/Tujunen) välillä voivat johtua siitä kumpaa painotetaan enemmän, arvoja vai ideologiaa Se voitaneen varmasti todeta, että vanha puoluekentän ideologinen asetelma ei ole hävinnyt mihinkään.

::::::::::::::::::

Jääkö nykykokoomus siis liberalismin ja konservatismin väliin? Miten yhdistää liberaalit ja konservatiiviset ainekset ilman, että siitä seuraa puoluefraktioita. Kysymys on poliittisen kentän luonnollisesta liikkeestä: jos joku osa liikkuu, kuten perussuomalaiset nyt, muuttuu muidenkin asema. Artikkelissa viitataan tavallaan siihen, että jokin puolue ”joutuu” tahtomattaan tiettyyn asemaan, jos se ei ole valveilla puoluekentän muutoksen suunnasta ja määrästä. Eduskunnan istumajärjestyksen muutos sai hälyn aikaiseksi, kun rkp siirtyi keskemmälle salia ja perusuomalaiset oikeaan reunaan. Perussuomalaiset olisivat halunneet keskelle. Tälle ajatukselle ei löydy kyllä asiaperusteita, kuten ei myöskään rkp:n keskemmälle siirtymiselle.

Merkillistä tässä on se, että kaipuu poliittiseen keskustaan on suuri samaan aikaan, kun keskustan näivettymisprosessin (”keskustaa syödään sekä oikealta että vasemmalta”) väitetään olevan meneillään (mikä tosin on liioittelua). Pikemminkin polarisoitumiskehitys kuvaa poliittista kenttää ympäri Eurooppaa paremmin kuin mikään muu. Ehkä kysymys on vain valtapoliittisesta näköalapaikasta: keskeltä voi vallita ja liikkua.

Pahemmaksi kuin todelliset siirtymät koetaan usein leimat, jotka lyödään poliittisiin asetelmiin. Nykyisen Suomen hallituksen katsotaan edustavan vasemmistoliberaalia blokkia ja opposition oikeistokonservatiivista blokkia. Olen kuulevinani vastalauseita.

Keskustassa on paljon konservatiiveja, jotka ovat kyllästynet edellisen hallituksen oikeistoliberaaliin linjaan ja kokoomuksessa vastustetaan puolueen leimaamista opposition kautta konservatiiviseksi. Pertti Salolainen esittää artikkelissa oman puolueensa sijoittamista perinteisesti eli keskustaoikeistoon.

Elina Lepomäki ilmaisee artikkelissa arvoliberaalin toisinajattelijan näkemyksen: äärioikeisto ja oikeisto ovat toistensa kanssa vastakkaisilla (!) laidoilla (valtio vs. yksilö). Lepomäki jopa ajattelee niin, että kokoomuksen ja perussuomalaisten sijoittaminen eduskunnan istumajärjestyksessä samaan nippuun oli Antti Rinteen operaatio.

Kokoomuksessa on Ylen artikkelin mukaan nykyisellään liberaaleja, konservatiiveja ja sosiaalisreformisteja, joista kaksi viimeksi mainittua ovat ehkä kokemassa uuden herätyksen johtuen poliittisen tilanteen muutoksesta vasempaan.

Artikkelissa kiinnitetään aivan oikein huomiota Ruotsin ja Suomen poliittisen asetelman samanlaisuuteen. Konservatiivit (josta leimasta Ruotsinkaan moderaatit eivät pidä) ovat oppositiossa ja vasemmistoblokki hallituksessa. Merkittävä poikkeus on kuitenkin suhde populisteihin. Suomessa populisteja on kokeiltu hallitusvastuussa, Ruotsissa edes oppositioyhteistyö ei toimi. Populistien sisäisessä asetelemassa ruotsidemokraatit eivät lähteneet EU-tasolla ”Identiteetti ja demokratia” -ryhmään perussuomalaisten tapaan, joka kuvannee ruotsidemokraattien kovaa, mutta toistaiseksi vastakaiutonta halua päästä vallan kammareihin.

Voivatko perussuomalaiset ja kokoomus löytää oikealla yhteisen sävelen tai edes kyvyn sietää toisiaan? Epäiltävää tämä on jo valtapoliittisista syistä. Perussomalaisilla on nyt kova veto päällä. Tässä mielessä Ylen artikkelissa esitetty ristiriita on avainasia: ”maahanmuuttopolitiikassa kokoomus tavoittelee yhtäaikaa sisäistä turvallisuutta ja avointa kansainvälisyyttä”. Taustalla oleva hädänalaisten auttaminen ja kova maahanmuuttopolitiikka asettavat esteen oikeiston yhteistyöpyrkimyksille.

Pyrkimys mahdollisimman liberaaliin politiikkaan (vrt. populistien sulkeminen päättävistä tehtävistä EU:ssa) on ollut edesauttamassa perussuomalaisten profiloitumista oikeastaan ainoaksi konservatiiviseksi puolueeksi Suomen puoluekartalla. Ideologisesti oikealla on kilpailua, mutta arvokonservatiivisella puolella on nyt tilaa. Kokoomuksen mahdollisuus päästä kasvuun käsiksi edellyttää ”konservatismi” -nimisen pullon hengen päästämistä vähin erin irti.