Lännen taistelu kylmän sodan rajamaasta, Suomesta

Marek Fields on suomalais-englantilainen historiantutkija, joka on perehtynyt syvällisesti Britannian ja Yhdysvaltojen propagandaan Suomessa kylmän sodan aikana. Fields on kirjoittanut nyt teoksen ”Lännestä tuulee. Britannian ja Yhdysvaltojen propaganda kylmän sodan Suomessa” (Art House, 2019).

Kirjan käsittelemä aika ulottuu jatkosodan päättymisestä 1970-luvulle asti, mutta päähuomio kohdistuu 1950-lukuun.

Se, että Suomi puolueettomana valtiona oli kylmän sodan propagandistisena taistelukenttänä teki maastamme kokoaan suuremman. Lähtökohta oli kenties se, että sekä lännessä että idässä oli vaikeaa sopeutua Suomen puolueettomaan asemaan, vaikka mielipiteisiin vaikuttamismielessä puolueettomuussana hyväksyttiinkin. John Foster Dulles, Yhdysvaltain ulkoministeri 1950-luvun jälkipuoliskolla, jopa nimitti puolueettomia maita ”moraalittomiksi”: oli siis tuomittavaa, ettei valinnut puoltansa. Fieldsin kirjassa vaikuttaminen kahden lännen suurvallan taholta nähdään huomattavasti monivivahteisemmin. Kysymys oli henkien taistelusta: sanomalehdistöön ja mediaan yleensä sekä vaikuttajayksilöihin erikseen kohdistettiin viestintää, jonka tarkoituksena oli voittaa mielet lännelle suotuisiksi.

Vaikka brittien ja amerikkalaisten viestintä toimi saman ideologisen näkymän puolesta, toimivat osapuolet myös kilvoitellen: kumpi pystyi paremmin vaikuttamaan kohteeseensa. Toki molemmat myös oppivat toisiltaan ja toisaalta molemmat pyrkivät hyväksikäyttämään vahvuuksiaan. Kirjasta käy selvästi ilmi, että amerikkalaisten resurssit olivat vahvemmat.

Amerikkalaisten kuva Suomen asemasta oli pelkistetympi ja yksinkertaisempi ideologisesti – joku voisi sanoa naiivempi - kuin brittien. Englantilaiset näkivät Suomen aseman realistisemmin ja ymmärsivät Suomen politiikan lähtökohtia paremmin.

Molemmille tuli yllätyksenä, että ainakin osa suomalaisista näki Suomen ja Neuvostoliiton suhteet suopeasti. Sitä kovempaa tuli lännen propagandapyrintöjen olla. Lännen propagandistit oppivat nopeasti välttämään – Suomen kannalta - liiaksi kärjistynyttä Venäjä-kuvaa. Käytettiin kiertotieilmauksia, esimerkiksi julkaisemalla Neuvostoliittoa kompromettoivaa aineistoa Itä-Eurooppaan kohdistuen.

Tarkemmassa erittelyssä vaikuttamistyössä painottuu kulttuuridiplomatia. Tässäkin molemmat toimivat vahvuuksillaan. Amerikkalaisten etuna oli valtava volyymi viihteen alueella artistitasolla. Englantilaiset toimivat enemmän kulttuuri-instituutioiden kautta.

Jos asioita ei tunne tarkemmin, vaikuttaa kylmän sodan aikainen myyräntyö yllättävän laajamittaiselta. Haluttiin todella panostaa mielien kääntämiseksi omalle puolelle suotuisaksi. Siksi Suomen kaltainen syrjäinen maa oli sekin huomion kohteena. Suomen asema lännen ja idän välissä lisäsi kiinnostusta maatamme kohtaan. Suomi oli ”rajamaa”. Siksikin se sai kokoaan suuremman huomion osakseen.

Finessitkin ymmärrettiin: Suomen asemaan piti suhtautua hienovaraisesti johtuen Neuvostoliiton läsnäolosta. Piti vahvistaa Suomen suhteita länteen, mutta välttää Suomen asettamista ongelmille alttiiksi. Suomalainen itsesensuuri lisäsi haasteen suuruutta. Tämä johti myöskin harhalaukauksiin lännen propagandan keinovalikoimassa. Tietojen syöttö kylmän sodan standardimuodossa ei käynyt Suomen olosuhteisiin. Viestiä piti räätälöidä käyttötarkoituksen mukaan. Olisi kuitenkin vaadittu laajempia resursseja perusteellisempien toimenpiteiden toteuttamiseksi, eikä niihin läheskään aina ollut mahdollisuuksia.

Propaganda pyrittiin kohdentamaan tarkoin valituille kohderyhmille, joista tärkeimpänä olivat työväenliikkeen eri tahot. Työväestön jakautuminen kommunisteihin ja sosiaalidemokraatteihin vaati täsmällisesti määriteltyjen avainryhmien ja henkilöiden tunnistamista ja tuen kohdistamista heihin. Asetuttiin sosiaalidemokraattien puolelle kommunisteja vastaan. Fields kehaisee, että ideologisessa taistelussa onnistuttiin lähes yhtä hyvin kuin kulttuurityössä.

Suhtautuminen meikäläisiin oli lännessä ristiriitaista: suomalaisia pidettiin toisaalta länsisuuntautuneina, mutta toisaalta heitä pidettiin ”kommunistiselle agitaatiolle erityisen alttiina”.

Ajallisesti vaikuttamistahojen paino vaihteli. Britit olivat aktiivisimmillaan heti sodan jälkeisinä vuosina antikommunistisen propagandan kulminaatiopisteissä. Yhdysvaltain panostukset lisääntyivät 50-luvun alussa sodassa pahoin kärsineen Britannian resurssien pienentyessä. Amerikkalaisten propaganda hyötyi tapahtuneesta amerikkalaisen kulttuurin, erityisesti populaarikulttuurin, noususta. Myös amerikkalaisten nopeasti kohonnut elintaso vaikutti ihailua lisäävästi.

Oliko tuolloin kysymys valeuutisten kylmän sodan aikaisista versioista? Tavallaan, levitettiin puolitotuuksia oman yhteiskunnan ihanuuksista joko peitellymmin tai sitten julkeammin. Britit eurooppalaisina ymmärsivät ehkä tarkemmin Suomen olosuhteita kuin amerikkalaiset, jotka levittivät enemmän yleistä kommunismin vastaista aineistoa.

Presidentti Kekkonen oli propagandisteille vaikea pähkinä purtavaksi. Hänen liiallista Neuvostoliitto-riippuvuuttaan arvosteltiin, mutta vältettiin liian suoralla kritiikillä toisaalta vahingoittamasta Kekkosen länsisuhteita. Erityisesti 1960- ja 1970-luvulla oltiin huolestuneita ”Suomen vähittäisestä luisumisesta osaksi itäblokkia”.

Marek Fieds käsittelee odotetusti tarkemmin yöpakkasten (1958) ja noottikriisin (1961) aikoja lännen propagandan isoina haasteina. Noottikriisiä edelsivät Kekkosen vierailut Britanniaan ja Yhdysvaltoihin. Kekkosen kannalta vierailuilla oli tärkeää saada puolueettomuustunnustus molemmilta läntisiltä suurvalloilta, mutta Fieldsin mukaan lännen kannalta tunnustamisessa kysymys oli vain lähinnä hyvä tahdon eleestä. Kekkosen puolueettomuudelta puuttui todellinen uskottavuus. Britannian ja Yhdysvaltojen suhtautuminen noottikriisiin vaihteli: britit käytännönläheisinä ymmärsivät Suomen tilanteen paremmin, amerikkalaiset taas lupasivat ”apua”, jonka Kekkonen koki pelkästään kiusallisena. Noottikriisiä ei ollut tarkoitettu sotilaallisen konfliktin uhaksi, vaan poliittiseksi mielenosoitukseksi Kekkosen uudelleenvalinnan puolesta. Varsinkin amerikkalaisten kuvitelma heidän propagandansa onnistumisesta suomalaisten tukemiseksi oli virhearvio.

Tosiasiassa lännen mahdollisuudet harjoittaa propagandaa Suomen tukemiseksi noottikriisin jälkeen heikkenivät sen sijaan, että olisivat parantuneet. Suomen ja Neuvostoliiton asiat hoidettiin korkealla tasolla valmiin käsikirjoituksen mukaan.

::::::::::::::::::

Oliko propagandasta yleensä ottaen hyötyä? Ainakin sen esittäjät ja suunnittelijat pitivät hankkeita onnistuneina. Pystyttiin pitämään yllä länttä suosivaa ilmapiiriä, vaikka esim. Vietnamin sodan aikana jouduttiin myöntämään lännen joutuminen altavastaajan asemaan. Propagandassa vedottiin kuitenkin siihen, että Suomessa Vietnamin sodan vastainen protesti oli hieman laimeampaa kuin muualla lännessä.

Marek Fields kallistuu sille kannalle, että propagandistinen vaikuttamistyö oli pääosin tekijöidensä tavoitteiden mukaista. Fields tosin melko suoraviivaisesti väittää, että propagandan vaikutus voidaan osin asettaa kyseenalaiseksi, koska suomalaiset muutoinkin olivat alttiita länsimaiselle kulttuurille ja suhtautuivat ”vihamielisesti Neuvostoliittoon”. Asettaisin jossain määrin Fieldsin käsitykset kyseenalaiseksi, sillä hän pitää jotensakin itsestään selvänä, että suomalaiset toimivat lännen etuvartijoina (vaikkei hän tätä ilmaisua käytäkään). Suomalainen ystävyysnäkökulma Neuvostoliittoon jää jokseenkin kokonaan käsittelemättä. Kyllähän ainakin osittain ystävyydessä oli kysymys aitoudesta eikä pelkästään propagandasta. Tämän korostaminen ei tietenkään ollut lännen mielipidetehtaiden etujen mukaista.

Fields myöntää, että lännen tausta-ajatuksena ei ollut pelkästään halu Suomen auttamiseen, vaan myös lännen poliittisten ja taloudellisten intressien vaaliminen.

Kun aiemmin on monessa lähteessä perattu Neuvostoliiton vaikutusta Suomessa ja nyt läntistä vaikutusta, olisi varmaan aiheellista seuraavaksi asettaa venäläisen ja läntisen kulttuurin kilpajuoksu vertailuun.