Marx ja maailman muuttaminen

Historioitsija Eric Hobsbawmin (1917-2012) vuonna 2011 ilmestynyt teos ”How to Change the World – Reflections on Marx and Marxism” on käännetty suomeksi nimellä ”Kuinka muuttaa maailmaa. Kriittisiä esseitä Marxista” (Vastapaino, 2019). Sujuvakielisestä käännöksestä vastaa Tatu Henttonen. Teos sisältää tämän kuuluisan historioitsijan esseitä vuosilta 1956-2009. Ne käsittelevät Karl Marxin ja Friedrich Engelsin ajattelua ja marxismin historiaa. Olen aiemmin kirjoittanut arvion samaan aihepiiriin kuuluvista ”Kommunistinen manifesti -kirjasta” ja Engelsin Britannian 1800-luvun työväen oloja käsittelevästä kirjasta ”Työväenluokan asema Englannissa”.

Otan oikeudekseni käsitellä kirjan niitä lukuja, jotka ovat mielestäni kaikkein kiinnostavimpia. Keskityn Marxin merkitykseen yleensä historian juoksussa ja erityisesti Marxin vaikutukseen viime vuosikymmeninä. Kirjan käsittelyn painopiste on huomattavassa määrin Länsi-Euroopassa.

Viime vuosisadalla melkein kaikki marxilaiset pitivät työväenpuolueita ja -liikkeitä oikeana paikkana omalle poliittiselle toiminnalleen. Kirjaan sisältyvässä esseessä ”Marx ja työläiset: pitkä vuosisata” Hobsbawm käsittelee marxilaisuutta ja työväenliikettä itsenäisinä historiallisina voimina, mikä vaikuttaa hyvältä ratkaisulta.

Työväenliikkeen historia ulottuu pitkälle 1800-luvulle, mutta liike terävöityi vuosisadan lopulta lähtien. Työn ja pääoman ristiriita tajuttiin (ajattelevissa) johtavissa piireissä hyvin varhain ja jopa pääministerit toimivat ristiriitojen sovittelijoina. Tämä on merkittävä huomio, koska työväen järjestäytymisaste oli enintään 15-20 prosentin luokkaa vuosituhannen vaihteessa. Aluksi vain Saksassa työväenpuolueella oli merkittävää kannatusta, mutta hallitukset päättelivät, että pian kannatus tulee lisääntymään. Ei pelätty niinkään vaalien tulosta vaan työläisten luokkatietoisuuden kasvua (so. radikalisoitumista). Tällöin luokkaristiriidat nousisivat politiikan sisällössä keskeisiksi.

Jo varhain marxilaisuuteen kohdistettiin kritiikkiä (Bernstein: ”Sosialismin edellytykset ja sosialidemokratian tehtävät” ja Masaryk: ”Marxismin kriisi”). Keskeinen kysymys Bernsteinin revisionismista käydyn keskustelun taustalla oli: uudistukset vai vallankumous? Kun kapitalismi ei romahtanutkaan jouduttiin pohtimaan työväen strategiaa uudelleen. Bernsteinin halu muokata vapaasti marxilaisuutta herätti ankaraa vastarintaa.

Tässä tullaan edellä esitettyyn Hobsbawmin kysymykseen, jonka mukaan työväenliike oli välttämätöntä erottaa sosialismista itsenäiseksi tarkastelukohteeksi. Liikettä kohdanneet ensimmäiset kriisit eivät olleet nimittäin työväenliikkeiden kriisejä vaan sosialismin kriisejä. Tosiasiassa kapitalistisissa maissa työväenliikkeet joka tapauksessa elivät symbioosissa kapitalismin kanssa. Monet työväenliikkeet jopa vastustivat sosialismia, joskin olivat poikkeuksia. Sosialismille yhteiselo kapitalismin kanssa oli kertaluokkaa haasteellisempi tehtävä.

Marxin ja Engelsin mukaan työväenluokan piti järjestäytyä puolueeksi saadakseen omia uudistuksiaan paremmin läpi. Tämä oli mahdollista vain liberaalidemokraattisissa valtioissa. Monet tällä periaatteella muodostetut puolueet nousivat valtapuolueiksi (Englanti, Espanja, Ruotsi, Norja…). Osoittautui vääräksi luuloksi, että työväenliikkeiden oli oltava vallankumouksellisia saadakseen tavoitteitaan läpi kapitalistisessa yhteiskunnassa. Maltilliselle uudistuspolitiikalle oli tilausta.

Vallankumouksella oli kysyntää vain maissa, joissa muutoin oli mahdotonta toteuttaa uudistuksia.

::::::::::::::::::

Vuosien 1914 ja 1940-luvun lopun välinen aika oli katastrofien aikaa. Sekasorto ja kumoukset sekoittivat kaikki yhteiskunta- ja talousmallit, mukaan lukien kapitalismin. Tässä katsannossa Neuvostoliitto sai kannattajia vakaudellaan, joskin likikään kaikki se tieto, mikä on nyt käytettävissä ei ollut tuolloin jaossa. Vielä 1960-luvulla varteenotettavat läntiset valtiomiehet uskoivat Neuvostoliiton tulevaisuuteen, puhumattakaan kolmannen maailman johtajista. Toinen maailmansota radikalisoi osan vasemmistoa. Samalla kahtiajakautuminen jyrkkeni: maltillisten ja vallankumouksellisten väliin kasvoi muuri. Kuitenkin vallankumouksen aikaansaaminen ei ollut helppoa: vain asutun maailman reuna-alueilla kumoukset etenivät.

Neuvostoliittolainen sosialismi käänsi mieliä sosialismille myönteiseksi. Kuitenkin sosialidemokraattiset puolueet sotien välillä säilyttivät pääasiassa hegemonisen aseman suhteessa vallankumouksellisiin. Järjestäytyneen työväenluokan kasvu hidastui sotien välisenä aikana, mutta vahvistui uudelleen toisen maailmansodan jälkeen ja saavutti huippunsa 1970-luvulla.

Toisen maailmansodan jälkeen kapitalismin ja maltillisten sosialistien symbioosi jatkui ja uudisti rakenteita nopeaan tahtiin: luotiin hyvinvointiyhteiskunta. Varsinkin vuosien 1947-1973 välillä talouskasvu generoi hyvinvointia ja kiihdytti uudistuksia. Revisionismin (maltillisten) voiton symbolina Länsi-Saksan sosiaalidemokraattinen puolue luopui marxilaisuudesta vuonna 1959.

Edellä mainitun ”kultakauden” lopulla reformistiset tavoitteet olivat suurelta osin saavutettu. ”Työväenluokkaisuus” kuitenkin säilyi, vaikka oli irtauduttu sosialismista lopullisena päämääränä. Rajat vasemmiston kannatuksen ekspansiolle tulivat kuitenkin vastaan: reformistit ja vallankumoukselliset yhteenlaskettunakaan eivät saavuttaneet enempää kuin puolet kaikista äänistä. Hallitsevat porvarilliset luokat alkoivat jo varhain taipua uudistuspolitiikan vaatimusten edessä. Tahti vain kiihtyi Hobsbawmin määrittelemällä kultakaudella 1947-1973. Työväenpuolueet tekivät tehtävänsä: täystyöllisyyden avulla hyvinvointivaltio saavutti kukoistuksen.

Sosiaalidemokraattiset hallitukset olivat aikavälillä 1947-1973 ainakin jossain vaiheessa vallassa Itävallassa, Belgiassa, Tanskassa, Suomessa, Norjassa, Portugalissa, Francon jälkeisessä Espanjassa, Ruotsissa, Britanniassa ja Länsi-Saksassa, luettelee Hobsbawm.

Vallankumouksellisilla puolueilla – vaikka eivät saavuttaneetkaan hegemonista asemaa - oli oma tehtävänsä tukiessaan muun vasemmiston ja osan porvaristoakin tavoitteita. Portugalissa ja Espanjassa kommunisteilla oli merkittävä rooli Salazarin ja Francon diktatuurien kumoamisessa, mutta ne marginalisoituivat pian tämän jälkeen. Ranskassa kommunistit olivat hallituksessa vielä 1981-84, mutta palatessaan intoa täynnä kovaan linjaan ne menettivät nopeasti asemansa.

Euroopan kommunistisista maissa ei voida kirjoittaa työväenliikkeiden historiaa, koska niiden järjestäytyminen oli kielletty! Työväenluokan historia on sitten asia erikseen.

:::::::::::::::::::::::

Seitsemänkymmentäluvun jälkeen asetelmat muuttuivat, alkoi hidas kommunististen puolueiden hiipuminen. Myös bernsteinilainen sosiaalidemokratia kutistui. Ruumiillista työtä tekevien luokka pieneni ja luokkatietoisuus hapertui. Kävi jopa niin, että osa työväenluokkaisista väestöryhmistä siirtyi Thatcherin ja Reaganin äänestäjiksi. Myös nationalistiset oikeistopuolueet keräsivät työväenluokkaisia ihmisiä puolelleen.

Merkittävä henkisen sisällön muutos tapahtui Hobsbawmin sanoin, kun työväenluokka vaurastui ja ”horjutti itsestään selvänä pidettyä käsitystä, että työväenluokkainen yksilö pystyi parantamaan olosuhteitaan aidosti vain solidaarisuuden ja kollektiivisen toiminnan kautta”. Aletaan olla aivan nykyhetken traumojen äärellä.

Suomessa ja monissa muissa maissa on ollut 2010-luvulla välähdyksittäin oireita vanhan solidaarisuuden hengestä, mutta niiden tapahtuma-aikoina Hobsbawm oli jo kuollut.

Kapitalistiset maat menettivät Neuvostoliiton hajottua ”kirittäjän”. Niiden ei tarvinnut uhrata enää niin paljon voimavaroja kansalaisten hyvinvointiin pärjätäkseen järjestelmien välisessä kilpailussa. Länsimaiden lamatkaan eivät parantaneet Neuvostoliiton asemaa. Ei tarvinnut enää pelätä Neuvostoliiton mahtia, ”jolloin ne (länsimaat) menettivät kiinnostuksensa ihmisiin, jotka harvemmin omistavat osakkeita”. Aika raflaavasti sanottu Hobsbawmilta, mutta jokin totuuden siemen tähänkin sisältyy. Ehkä Neuvostoliiton kilpailu oli vahvimmillaan kuitenkin 1930-luvulla ja 1950- ja 1960-luvulla, mutta pian se menetti uskottavuutensa. Nykyisin Neuvostoliitto tarjoaa vain geopoliittisen uhkakuvan, eikä lainkaan hyvinvoinnin kilpailukykyä.

:::::::::::::::::::::::

Seitsemänkymmentäluvulta alkaen työväenliike kohtasi yhä useampia haasteita. Seuraavassa tärkeimpiä:

Radikaali talousliberalismi löi läpi 1970-luvulla Chicagon yliopisto johtotähtenään. Vapaiden markkinoiden oppi ja julkisten hyvinvointipalvelujen kyseenalaistaminen olivat läpivirtaavat periaatteet.

Globalisoitumisen olisi voinut ajatella olevan voimavara kansainväliselle työväenliikkeelle, mutta pian paljastui, että työväenliikkeet pystyivät edistämään asiaansa vain kansallisvaltion sisällä. Työväen asemaa parantaa kuitenkin se tosiasia, että kansallisvaltiot eivät ole katoamassa mihinkään. Valtion asema on pikemminkin vahvistunut globaalin vastapartnerina: globalisaatio ja kansallisvaltio sopivat samaan sapluunaan.

Työväenliikkeen vahvuus on yhä enemmän julkisella sektorilla. Teollisuusväki sen sijaan vähenee. Työväenpuolueet ovat irronneet aika päiviä sitten bernsteinilaisuudesta ja etsineet ”kolmatta tietä” kapitalismin ja sosialismin välistä. Vasta vuoden 2008 jälkeen työväenpuolueet ovat löytäneet omaa profiilia, joskin populistiset puolueet ovat tätä kirjoitettaessa nostaneet vahvan haasteen. Kommunismi on kadonnut vakavasti otettavana poliittisena voimana.

Samaan aikaan, kun alkuperäiset vasemmistolaiset ideologiat ovat sirpaloituneet, on sijalle noussut vihreitä liikkeitä. Ne eivät kuitenkaan ole ensisijaisesti työväenluokkaisia vaan keskiluokkaisia.

Varsinaista vasemmistoa on leimannut ”vastustuspuolueajatus”. On ollut vaikeaa hahmottaa, mitä se esittää kapitalismin tilalle. Pieneltä osin tämä on luonut edellytyksiä anarkismille. Viime aikoina tosin myös vasemmisto on profiloitunut ja esittänyt vaihtoehtona ohjelmia porvaripuolueille.

Hobsbawm arvioi teoksessaan todennäköisimmäksi vasemmistoaukon täyttäjäksi ”etnistä nationalismia”, joka on vain vahvistunut muukalaisvihoineen vuoden 2011 jälkeen, johon Hobsbawmin tarkastelu päättyy.

Onko laissez-faire-politiikan aika ohi? Näkyvillä on suuri epävarmuus, jota edelsi fukuyamalainen liberaalin demokratian voitonjulistus. Tämä kausi päättyi viimeistään finanssikriisiin, jonka jälkeen maailma on muuttunut levottomammaksi paikaksi, jossa suunnan määrittäminen on yhä useammin arvausten varassa.

Eric Hobsbawm esittää vasemmistolle uuden ajattelutavan kehittämistä. Vanha työväenluokasta lähtevä muutos ei enää sellaisenaan kelpaa läpimurtotyökaluksi.

Yhteinen ajattelu voisi kummuta molemmilta (kapitalismi ja sosialismi) tahoilta vanhan marxilaisen kapitalismikritiikin pohjalta. Marx myös näki globalisaation seuraukset paremmin kuin monet vielä tänäkään päivänä. Historia ei ole loppunut, se jatkuu. Hobsbawm esittää esseekokoelmansa lopuksi summaavan nykytilan kritiikin: ”Jälleen kerran on käynyt ilmi, etteivät ”markkinat” pysty edes suurten kriisien välissä ratkaisemaan 2000-luvun ensimmäisen vuosisadan suurinta ongelmaa: sitä, että rajoittamaton ja yhä kehittyneempään teknologiaan ja kestämättömään voitontavoitteluun perustuva talouskasvu luo globaalia vaurautta vahingoittaen yhä tarpeettomammaksi käyvää tuotannontekijää, ihmistyövoimaa, ja samalla maailman luonnonvaroja.”

Mitä Marx sanoisi tähän?