torstai 11. syyskuuta 2025

Suomi-Ruotsi-maaottelu - reliikki vai tätä päivää ja elävää historiaa?

 Suomi-Ruotsi maaottelulla tarkoitetaan tietenkin yleisurheilukamppailua, joka käydään  säännöllisesti syksyisin vuorovuosin kummassakin maassa. Se on jännitysnäytelmä, jota olen seurannut 1960-luvulta lähtien. Ruotsissa maaottelu tunnetaan Ruotsissa hellyttelynimellä ”Finnkampen” ja Suomessa yleensä vain nimellä Ruotsi-ottelu. Sanonpa tässäkin yhteydessä, että angloamerikkalainen ”track and field” on parempi nimi lajille kuin ”yleisurheilu”.

Kuuntelin selostuksia radiosta. Miksi? Sitä en muista. Pekka Tiilikainen ja Paavo Noponen selostivat ottelua omalla ainutlaatuisella tavalla, Pekka jäyhästi, ei hän ei satasella oikein kerennyt mukaan. Mutta silloin alkoi Noposen räjähtävä tyyli päästä oikeuksiinsa. 

Maaottelua on järjestetty vuodesta 1925-lähtien kohtuullisen vähäisiksi  jäävin poikkeuksin. Sota-aika aiheutti katkon ymmärrettävistä syistä, samoin 1930-luvun alun välien kylmeneminen Paavo Nurmen väitettyjen amatöörisääntöjen rikkomisten takia (Nurmi otti vastaan rahapalkkioita, jotka oli julistettu pannaan paroni Pierre de Coubertinin hengessä).Toisen tarinan mukaan keskeytyksen aiheutti maaottelussa tapahtunut käsirysy. Mutta se on toinen juttu.

Keskityn tässä tarinassa vain pääotteluun pois lukien poikien, tyttöjen ja naisten ottelut, jotka nekin ovat vahvoja jatkuvuuden takaajia. 

:::::::::::::::::::::::::::

Jo pitkän aika on ollut selvää, että maaottelulla on vahvemmat juuret suomalaisten keskuudessa kuin ruotsalaisten keskuudessa. Mistä tämä johtuu? Suomalaisia vaivaa käsittääkseni edelleen  pikkuveli- syndrooma Ruotsia kohtaan ja rakkaus vanhaan lempilajiin. Ruotsalaisia sitoo maaotteluun vieläkin ruotsalaisten yleisurheiluentusiastien kohtuullisen suuri määrä. Suomessa yleisurheilulla on kalpeasta ja vähitellen heikkenevästä yleisurheiluinnostuksesta huolimatta vieläkin tuntuvaa kannatusta, vaikka kotimaisten ns. gp-kisojen vaatimattomat yleisömäärät ovat kiinnittäneet huomiotani vuosien ajan. Tämä lisäksi on huomioitava, että suomalaiset ovat – onneksi -  edelleen sydämeltään enemmän yleisurheiluihmisiä kuin ruotsalaiset.

Maaotteluvoitot ovat jakautuneet melko tasan maiden  välillä: Suomi 47 voittoa, Ruotsi 38 voittoa. Kummallakin on ollut pitkät menestysputket, Suomella 1954-1964 ja 1970-1984 ja Ruotsilla 1940-1950. Sota-aikana Ruotsin ”menestykseen” vaikutti, että kisoja ei järjestetty 1941-1944. Suomen menestyskausien vaikuttavin seikka lienee se, että sodan jälkeen kahden entisen yleisurheilun suurmaan menestyksen heikkeneminen oli Ruotsissa voimakkaampi  kuin Suomessa. Toisaalta suuret ikäluokat jylläsivät Suomessa monin tavoin. mm. siten, että lahjakkaiden huippujen määrä aiheutti rökäletappion Ruotsille esimerkiksi vuosina 1972 (Suomen voittomarginaali 63 pistettä) ja 1978 (Suomen voittomarginaali järisyttävät 72 pistettä !).

Ruotsilla on viime vuosina ollut enemmän ylivoimaisia urheilutähtiä kovimmalla huipulla kuin suomalaisilla (esim. Daniel Ståhl ja Armand ”Mondo” Duplantis). Tällä merkille pantavalle ilmiöllä on ollut oma vaikutuksensa lajin julkisuusarvoon, ja ruotsalaisethan osaavat hehkutuksen taidon melkein yhtä perusteellisesti kuin nöyryyttämisen taidon.

Kun maaottelu täytti tänä vuonna 100 vuotta (!) veti se pitkästä aikaa Tukholman (olympia)stadionin täyteen suomalaisten ja ruotsinsuomalaisten kantaessa suuren vastuun yleisömenestyksestä. On syytä muistaa, että stadionin kapasiteetti on vajaat 15 000 katsojaa urheilukilpailuissa, joten täysi katsomo voidaan suhteuttaa realiteetteihin. Mutta hyvä näinkin.

Maaottelujen käynnistäminen tapahtui aikoinaan ilman mitään poikkeuksellista rummutusta. Molemmilla mailla oli edeltäviäkin maaotteluja.  Ensimmäinen kilpailu pidettiin Eläintarhan kentällä 21 000 katsojan läsnä ollessa. Maaottelusta tuli ikiaikainen suosikki alusta lähtien.

Maaottelun lajivalikoima on muuttunut hieman vuosien saatossa, mutta vahva runko on säilynyt samana, mikä sopiikin perinnelajiin.

Myös ottelujen ominaispiirteet ovat säilyneet. Kun ei suurempaa revohkaa ole syntynyt maiden välillä niin on harrastettu tönimistä ja suunsoittoa. Tunnettu esimerkki oli 1950- ja 1960-luvun mailerimestari  Olavi ”Tankki”  Salosen vastustajiin kohdistamat taklaukset. Mutta hänellä sattuivat olemaan vain tavallista leveämmät hartiat. Huonoa urheiluhenkeä osoittavat sen sijaan 1970-luvun ylilyönnit. Näytti siltä, että tönimisestä haluttiin tehdä otteluihin perinne. Se yritys loppui lyhyeen.

Juuri päättyneessä viimeisimmässä maaottelussa erittäin lahjakas aitajuoksija Antti Sainio yritti mahdollisesti elvyttää maaottelun parhaita perinteitä. Tarkoittamatta mitään erityistä hän pelkällä ulospäin suuntautuneella olemuksellaan herätti reaktiota hyvässä ja ehkä – tahattomasti - hieman pahassakin. Mutta hän nähdäkseni toimi vain eloisan matkasaarnaajan kaltaisella otteella. Tällaisia yleisurheilun herättelijöitä pitäisi olla enemmänkin.  

Sitten kivuliaimpaan osaan nykyisyyttä ja historiaa. Viime vuosina voittaja maaottelussa on vaihdellut, mikä tietenkin mielenkiinnon säilymisen kannalta on hyvä asia, mutta 2000-luvulla tätä toivomusta ruotsalaiset eivät ole noudattaneet, vaan miesten maaottelut ovat päättyneet Ruotsin hyväksi 16-10.

 Kisat ovat toimineet myös rankingkilpailuina suurkisoihin. Niin nytkin. Maaottelun paras tulos miesten puolella taidettiin tehdä, kun maaottelusta pois jäänyt Olavi Helander heitti Ruotsi-ottelun aikaan Brysselin Timanttiliigassa 83,97 ja ratkaissee sillä matkalipun Tokion MM-kilpailuihin.

Ruotsi oli entisensä ja kiusasi meitä minimaalisilla voittomarginaaleilla useissa lajeissa. Vielä turhauttavampaa oli, että nämä kisat olivat kolmoisvoittojen kisat. Ymmärränkö oikein, jos sanon, että kumpikin maa on vahvistanut vahvuuksiaan ja taantunut heikkouksissaan, mutta Ruotsi on voimaantunut ylivoimaisella tavalla, jota todisti neljä kolmoisvoittoa miesten lajeissa? 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti