Olen, niin pitkään kuin pystyn palauttamaan mieleen, seurannut
urheilua laidasta laitaan oikeastaan lajista riippumatta. Jostakin syystä - en muista mistä – suurin innostus on
kohdistunut yleisurheiluun. Ajoitan ”heräämiseni” noin vuoteen 1962, jolloin silloisen
Jugoslavian Belgradissa järjestettiin yleisurheilun Euroopan mestaruuskilpailut.
Muistikuvat ovat tosin melko hatarat ja olen sekoittanut pakkaa opiskelemalla
jälkikäteen, mitä EM-Belgradissa oikein tapahtui.
Vuonna 1963 iskin silmäni ”Urheilukalenteriin”, jossa olivat
sen aikaset ennätykset yleisurheilulajeittain. Jossakin muutossa hukkasin kalenterit,
ikävä kyllä. Tuohon aikaan luin sanomalehtien urheilusivut (tulossivut) paljon perusteellisemmin
kuin esimerkiksi kotimaan politiikkaa käsittelevät sivut
Vuosina 1963-64 löysin ”Urheilun Kuva-aitan” innostukseni
lähteeksi. Se oli jonkin aikaa johtava urheilulehti. En itse ole ollut aktiiviurheilija,
vaan pelkästään aktiivinen harrastelija. Niinpä minusta tuli penkkiurheilija henkeen ja
vereen. Pian lajispektri laajeni ja mukaan tulivat jääkiekko (Tampereen MM-kisat
vuonna 1965!) ja monet muut lajit. Mutta
läheisimpänä säilyi yleisurheilu.
Suomen yleisurheilun suuruuden ajat olivat takanapäin
1960-luvulla, Viittaan tässä 1920- ja 30-luvun kultaisiin päiviin. Kuuntelin
Pekka Tiilikaisen vuodatuksia, koska Ruotsi ottelujakin hävittiin perätysten
pitkä pötkö. Radio ja yleisurheilu kuluvat elimellisesti yhteen - sanottakoon
mitä sanotaan! Synkeintä aikaa oli 1960-luvun vuodet puolivälin molemmin
puolin: voi sitä kaihoisan kaipuun
määrää menestyksen perään! Siihen aikaan odotettiin optimistisesti, että
suuruudenpäivät palaavat ainakin jossain näkyvissä olevassa tulevaisuudessa. Ja
kas, 1960-luvun lopulla muutos tapahtuikin:
Peter Snellin valmentaja Arthur Lydiard palkattiin toiselta puolen
maapalloa nostamaan rakkaan lempilapsemme, pitkän matkan juoksun, tasoa. Jotain
tapahtuikin pienellä viiveellä, sillä tulostaso kestävyyslajeissa nousi äkkiä huomiota
herättävän korkeaksi. Johtotähtenä ja tulevaisuuden airuena toimi Jouko Kuhan maailmanennätys
3000 metrin esteissä vuonna 1968. Menestys nousi huippuunsa 1970-luvulla,
jolloin löivät läpi Juha Väätäinen ja Lasse Viren.
:::::::::::::::::::::::::::::::::
Entä tänään? Olen juuri seurannut herkeämättä Tampereen alle
20-vuotiaiden EM-kisoja ja osallistunut meikäurheilijoiden
murheisiin ja ilonaiheisiin. En keskity yksityiskohtaisesti muutamien päivien
tapahtumiin vaan yritän luoda kuvaa tunnelmista ja reaktioista tämäntyyppisissä
kisoissa.
Uuden vuosituhannen mittapuulla mitattuna Tampereen EM-kisat
olivat verrattomat: Suomen joukkue saavutti seitsemän mitalia ja yhdeksän pistesijaa
päälle (sijat 4-8) ! Nuorten kisoissakin on ollut aneemisia vuosia tässä
välillä. Tietenkin kotikisat kannustivat penkkiurheilijoita aktiivisempaan seurantaan ja suomalaisia urheilijoita
osallistumaan runsaslukuisemmin kuin muualla pidettyihin kisoihin.
Menestystä tuli jo Espoossa 2023 pidettyjen alle 23
-vuotiaiden EM-kisoissa runsaasti. Kotimaa on kotimaa ja yleisön huutomeri
auttaa aina. Muuten, oliko Tampereella yleisön mylvintää tehostettu äänentoistolaitteiden
volyyminäppäimillä? Yleisöä oli katsomoissa enintään kohtuullisesti, siksikin
yleisön mylvintä vaikutti suurennellulta. Olikohan äänen volyymia
keinotekoisesti lisätty?
Olen harmitellut lehtien urheilusivujen (tarkemmin tulossivujen) aneemisuutta. Helsingin
Sanomat, herätys! 1960-luvulla tietosisällöt olivat eri luokkaa, näin
muistelen. Sen sijaan henkilökuvaus on ollut valtaisan muutoksen kohde. Seitsenottelija
Enni Virjosen, 18 ja korkeushyppääjä Ella Mikkolan, 17 kaltaisten
supliikkinaisten ei tarvitse pelätä huonoa näkyvyyttä julkisessa sanassa. Isot
jutut ja isot kuvat kuuluvan nykyisin henkilöhaastattelujen tyyliin. Parhailla
urheilijoilla ulosanti oli ja on hyvää, aivan kansainvälistä tasoa. Onneksi
olkoon!
Sen sijaan TV:n voittajien haastatteluissa keskityttiin
itsestään selvyyksien kysymisiin, joihin saatiin itsestään selviä vastauksia.
Harvoin uskallettiin poiketa rutiininomaisesta ”haastattelun käsikirjoituksesta”.
Joissakin kohden tappion kouraistessa urheilijaa syvältä kysyttiin
itsetarkoituksellisuuteen saakka epäonnistumisen syitä, ja saatiinhan sillä kyynelehtiminen
aikaiseksi. Vanhanaikaisena ihmisenä sanoisin, että vähempikin tunnemaailman syövereiden
perkaaminen olisi riittänyt.
Urheilijalle on psyyken riekaleiksi repivän tappion hetkellä annettava
tilaisuus intimiteetin säilyttämiseen ja itsensä kokoamiseen.
::::::::::::::::::::::::::
Minne suomalainen yleisurheilu on menossa huomioiden se
kuva, joka saatiin Tampereella alle kaksikymppisistä? Ensinnäkin
heittolajit saivat melkoisen buustin sekä
naisisissa että miehissä -pitkästä aikaa - murheenkryyniä eli miesten keihästä lukuun ottamatta. Myös useat pikajuoksijat yllättivät
positiivisesti sekä aidatuilla että sileillä matkoilla. Reetta Hurske saa seuraajia!
Juho Venäläinen, 200 metriä, (neljäs) ja Mila Heikkonen, 400 aidat, (neljäs) olivat sprinttilajeissa
odotettuja onnistujia. Enni Virjosen seitsenottelumenestys on huomionarvoinen saavutus
tulevaisuuden moniotteluodotuksia ajatellen. Eipä unohdeta Juho Venäläistä,
jossa näen 200-400 metrin huippujuoksija-ainesta jo 19-vuotiaana.
Ella Mikkola, 17, voitti hopeaa korkeushypyssä kansainvälisestikin
kovalla tuloksella 189 Mikkola on ansaitsemiensa
suitsutusten arvoinen, Hän on yleisurheilumme helmi. Ja minkä kehonhallinnan hänen
pajunvitsamaisuutensa tuottaakin.
Suurimmat tappiot tulivat miesten keihäänheitossa, jossa
Topi Parviainen ei onnistunut heitoissaan korostaen lajin aneemisuutta. Sen sijaan
kollega, Rebecca Nelimarkka, hopeaa, on huippulahjakas keihäänheiton potentiaalinen
pelastaja.
Paljon muutakin hyvää sopi toki seitsemään mitaliin ja
yhdeksään pistesijaan. Mutta tässä päällimmäiset.
Mutta miten selvitän itselleni ja muille sen, että
suomalaisista urheilijalahjakkuuskandidaateista niin moni vuotaa valmennusjärjestelmän
ulkopuolelle ja/tai lopettaa kokonaan.
Syyn täytyy piillä resurssien puutteissa. Ulkomailla valmennetaan ammattimaisesti
jo 18-vuotiata eikä valmentajan tarvitse kantaa huolta jokapäiväisestä
elannosta.
::::::::::::::::::::::::::::
Niin , kuihtuuko yleisurheilu?
Joukkueurheilun kasvava suosio on kaventanut yleisurheilun
asemaa kaikkialla, se on selvä. Suuresti arvostamani yleisurheiluhistorioitsija
Roberto L. Quercetani kiinnitti huomiota
jo 70 vuotta sitten siihen, kuinka ”nykyaikainen elämä veltostuttavine
välineineen ei ole omiaan rohkaisemaan nuoria miehiä (ja naisia!) rasittamaan
keuhkojaan kestävyysjuoksun kiduttavassa työssä” (Kilpakenttien kuninkaat, Weilin & Göös”, 1965).
Tampereella kilpailleet nuoret ovat valinneet toisin. He
ovat osoittaneet, kuinka korkean elintason maissakin ”rasitetaan keuhkoja”
huipulle pääsemiseksi. Samaa koskee muitakin yleisurheilulajeja kuin
kestävyysjuoksua.
Välillä näyttikin siltä - esim. yleisurheilunennätysten hitaan
kehityksen vaiheessa - että sinnittely
yleisurheilun kovimmalle huipulla on hiipumassa. Viime aikojen hirmutulokset
ovat haudanneet alleen epäilyt yleisurheilun jäämisestä reliikiksi.
Skandinavian hyvinvointivaltioiden urheilijoiden kovat
tulokset ja menestys ovat osoittaneet, että kehittyneet harjoitusmenetelmät ja
välineet samoin kuin kenttien parantuneet ominaisuudet ovat mahdollistaneet nopean kehityksen. Sivuutan
tässä keinotekoiset ja kielletyt tulosten parantamiskeinot.
Kansainvälisesti nuorilla on tulevaisuus myös
yleisurheilussa, mutta miten on suomalaisten nuorten laita? Toistaiseksi 17-20
vuotiaiden menestys on haihtunut aikuisissa monessa tapauksessa ilmaan. Nuorten
ja aikuisten välistä kuilua olisi pystyttävä täyttämään kehittyvillä
resursseilla ja harjoitusmenetelmillä.
Haaste siis fokusoituu ”omillaan elämisen” kynnykseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti