Juttu, puolitotuus, sepite, vääristely…

 

 Tämän blogin päähenkilöt ovat Aamulehden eläkkeellä oleva toimittaja Matti Kuusela ja saman lehden entiset päätoimittajat Matti Apunen ja Jouko Jokinen. Huomiotani kiinnitti, että sekä Apunen että Jokinen ovat nykyisin huomattavissa tehtävässä Ylessä. Kuusela nousi otsikoihin, kun hän julkisti (en sano ”paljasti”) muistelmissaan, että oli sisällyttänyt joihinkin artikkeleihin – toimittajan työtä tehdessään – fiktiivistä ainesta, siis tekstinosia,  jotka olivat mielikuvituksen tuotetta. Viittausta siihen, että osa jutuista oli fiktiota ei kirjoituksessa ole. Tulkitsen niin, että hän eräällä tavalla paranteli totuutta tehdäkseen siitä luettavamman, ilmeikkäämmän  tai värikkäämmän joissakin artikkeleissaan.

Ensi vaikutelma on, että Apunen ja Jokinen halusivat puolustaa lujille joutunutta entistä kollegaansa, joka taas herättää uusia kysymyksiä laajemminkin koskien uutisointien luotettavuutta. Miten paljon vastaavia tapauksia on ollut menneisyydessä, joista emme tiedä? On toki muitakin tapauksia, jossa toimittaja on ”parannellut” todellisuutta sepitteellä esimerkiksi tehdäkseen jutu(i)staan mielenkiintoisempia ja lukuarvoltaan parempia.  

Jotenkin minulle syntyy kuva, että Kuusela ei itse nähnyt asiaa sillä tavalla merkittävänä kuin minkä luonteen asia on saanut jälkikäteen. Asiaan ovat puuttuneet monet tähtitoimittajat, kuten Iltalehden pääkirjoitustoimittaja Kreeta Karvala ja Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja, jotka molemmat tuomitsevat Kuuselan tavan muokata todellisuutta kirjoittamissaan artikkeleissa.

Yksi hänen artikkeleistaan oli matkareportaasisarja ”Bakusta Pekingiin”, joka valittiin Suuri Journalistipalkinto -kisan vuoden 2006 parhaaksi jutuksi. Siihen hän oli luonut muistelmiensa  mukaan kuvitteellisia ihmisiä, joista hän antoi kuvan, että oli haastatellut heitä. Aamulehti päätti poistaa verkosta 551 Kuuselan artikkelia toistaiseksi tutkinnan ajaksi. Koska asia on osin kesken en käsittele juttuja tarkemmin. Puutun vain siihen, miten ongelmallinen käsite ”totuus” mediatyössä on näinä aikoina.

Itse olen seurannut – käyttämieni lähteiden takia - läheltä edellä kuvattua mediamaailmaa, koska olen kirjoittanut noin 2100  blogikirjoitusta vuodesta 2011 lähtien ja kokenut  uuden  tavan nähdä totuus esimerkiksi poliitikkojen puheissa meillä ja muualla. Myös median käyttämien ns. asiantuntijoiden rooli on herättänyt huomiotani. Tapahtuneet kummallisuudet ovat kaiken  kaikkiaan kiusanneet  minua melkoisesti.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Hesari on oikeassa todetessaan pääkirjoituksessaan 26.3.2024 hiukan dramaattisesti, että  ”verkon muuttamassa kilpailuasetelmassa journalismi taistelee olemassaolostaan”.  Vallitsee tilanne, jossa tilaus kriittiselle ja totuuteen perustuvalle journalismille on ”suurempi kuin koskaan”. Tultaessa 2000-luvulle liberaalissa demokratioissa pidettiin itsestään selvänä, että kansanvalta ei voi toimia ilman luotettavaa tietoa. Tulevaisuus siis näytti hyvältä.

Sitten asiat mutkistuivat.

Joku voisi kysyä, miksi nostaa metakka, jos joku parantelee tuotuutta sepitteellä, jossa yhtyvät hyvän tarinan fiktiivisyys ja värikäs kieli. Siksi, että kysymys on paljon laajemmasta asiasta kuin jostakin yksittäisestä valemedian tuotoksesta. Yritän löytää seuraavassa villakoiran ytimen eli missä vaiheessa alkoi levitä ajattelu, että ”jokaisella on oma totuus”, joka on yhtä arvokas kuin kenen tahansa totuus.

Tämän mukaan jokainen saa pitää sen totuuden, joka tuntuu oikealta. Kun lehdet, hallitus ja asiantuntijat - väitetysti - valehtelevat tarkoituksella, niin ”totuus” saadaan aivan ”luvalla” muodostaa omaan kokemukseen nojautuen. Virallista tai establishmentin totuutta hyljeksitään.

Tähän sopinee ”totuuden jälkeisen ajan” (” Post-Truth Era”) palauttaminen ”sylttytehtaalle” eli käsitteen syntysijoille. Palataan Yhdysvaltain presidentin virkaanastujaistilaisuuteen vuonna 2017. Trumpin henkilökunta pisti Valkoisen talon kotisivuille kuvan virkaanastujaisista, joka tosiasiassa oli Obaman virkaanastujaisista. Miksi? Koska Obaman virkaanastujaisissa oli lähes puolta enemmän väkeä kuin Trumpilla ja Trump oli päästänyt suustaan, että hänen virkaanastujaisensa olivat kaikkien aikojen suurimmat. ”Kuvaerehdys” (tarkoitushan se oli) paljastui ja presidentti ja hänen henkilökuntansa yrittivät aikansa väittää kuvaa oikeaksi. Valhe paljastui pian ja presidentille tuli tarvetta selittää, mistä oli kysymys. Asialle pantiin hänen avustajansa Kellyanne Conway, joka sanoi unohtumattomat sanat, että Trumpin julkaisemassa kuvassa oli kysymys ”vaihtoehtoisesta totuudesta”. Tästä hätävalheesta lähtivät liikkeelle ainakin osittain jutut ”totuuden jälkeisestä ajasta” - aluksi ironisessa mielessä, mutta myöhemmin tositarkoituksella.

”Musta tuntuu” -ajattelun voitto merkitsee, että taistelua käydään erilaisten tarinoiden, narratiivien  välillä. Objektiivinen totuus alistetaan relativismin välikappaleeksi. Kaiken kaikkiaan Post-Truth Era on vastenmielinen tapa selittää maailmaa

Oma lukunsa on netin viestiketjujen värjäämä kuva todellisuudessa. Netin totuutta kovertava vaikutus on ilmeinen. Mikään valvontakeino ei pysty välttämättä estämään hatarien tietojen tai epätotuuksien levittäjää perääntymään sanomisistaan ennen kuin isompi vahinko on tapahtunut.

On kysyttävä, mitä tekee länsimaiden älymystö haasteen edessä?

Yhden vastauksen antaa Suomen nykykonservatismin ”isä” Timo Vihavainen. Vihavaisen mielestä älymystö taipuu postmodernin suhteellistamisen kannattajaksi. Menneestä totuudentavoittelusta, joka ilmeni edistysajatteluna on luovuttu. On henkisesti velttoiltaessa hyväksytty `raakuus, fanaattisuus, irrationalismi, sivistymättömyys ja hillittömyys´, luullen, että kaiken ymmärtäminen on edistyksellistä! Tähän Vihavaisen sanailuun sisältyy totuuden siemen, mutta mitä sanoa siihen kun Sergei Lavrov syyttää länsimaita (sen liberalismia) kaiken ymmärtämisen ehdottomuudesta?

En tiedä onko seuraava ajatus luettava nostalgisen ajan haaveeksi vai tosiasiassa tapahtuneen kuvaukseksi. Mieleeni nimittäin palautuu 1960-lukulainen totuuden etsintä. Että 1960-luku oli tiedekäsityksen läpitunkema vuosikymmen, on tietenkin osittain todistamaton väite, mutta minulle on syntynyt vaikutelma, että nykyistä valemediaympäristöä tarkasteltaessa (jos asia olisi silloin ollut ajankohtainen) elettiin nykyistä vastustuskykyisempää aikaa. Totuutta vasta etsittiin, nyt moni on löytänyt sen.

:::::::::::::::::::::::::::::

Journalistin velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälityksen. Yllätys on se, että Matti Apunen ja Jouko Jokinen näin selvästi asettuvat puolustamaan entistä kollegaansa. On eri asia tykätä jonkun kirjoitustyylistä ja hyväksyä hyvän tyylin kylkiäisenä sepitteet kuin pysyä kylmästi faktoissa. Pidän perin omituisena, jos osaavan toimittajan maineessa oleva ei pysty kirjoittamaan sekä lennokkaasti että totuudessa pysyen.

Voi tietenkin olla, että joillekin haluttaisiin suoda oikeus käsitellä totuutta väljemmin siitä ylemmyydentuntoisesta oletuksesta käsin, että kaikkien keskinkertaisuuksien ei tarvitsekaan ymmärtää hienovaraisesti totuutta muuntelevaa älykkökirjoittajaa, joka hyödyntää fiktiota viestin perille saamiseksi. Tuskinpa tämä asenteellisuus läpäisee perustellun kritiikin seulaa.

Tämä tapaus korostaa kovan työn merkitystä luotettavien lähteiden etsinnässä ja seulonnassa eikä ole missään yhteydessä kirjoittajan normaalia parempaan tai  heikompaan kirjoitustaitoon.

Tapaus Kuusela on paisunut koko mediakenttä koskevaksi keskustelunaiheeksi. Eikä ihme, sillä kontrastina Suomeen meillä on naapurissa valtio, jossa totuus kelpaa vain tapahtuneen tai tapahtuvan muokkausvälineeksi.

 

Onnellisten valtakunta

 

 ”Kell´ onni on, se onnen kätkeköön” (Eino Leino) ja jos ei kätke, seuraa ”itku pitkästä ilosta”. Vähän lohdutonta, mutta niin sanotaan runossa ja sananlaskussa. Tarkemmin lainaten Eino Leino muistuttaa, että ”kell´aarre on, se aarteen kätkeköön”, Tärkeintä kuitenkin on (edelleen Leinoa lainaten), että ”olkoon onnellinen onnestaan ja rikas riemustansa yksin vaan” Ja jos haaveilee enemmästä, sananlasku muistuttaa, että ”parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla”. Parempi siis tyytyä vähempään kuin pyrkiä saamaan enemmän.

Onni tai onnellisuus on siis jotain sellaista, jonka hankittuaan pitää jotenkin piilottaa ja sen jälkeenkin   valmistautua siihen, että sen voi menettää. En muista sanalaskuissa sellaista onnellisuuden kokemusta , jolla voisi positiivisella tavalla muuttaa elämänkulkua paremmaksi pysyvästi. Se on kai liikaa vaadittu.

Tällaista tuli mieleen kuin jälleen kerran kommentoin maailmanlaajuista onnellisuustutkimusta.

::::::::::::::::::::::::

Suomi on jälleen maailman onnellisin maa, nyt seitsemännen kerran perättäin. Suomen pisteluku oli 7.70 (asteikko tutkimuksessa 0-10) eli kouluarvosanaksi (4-10) muunnettuna hyvä. Arkikokemuksella arvioiden se tuntuu varsin oikeutetulta arvosanalta. Sen sijaan maailman ykkösen asema tuntuu jo vähän spekulatiivisemmalta. Minusta nämä tutkimukset mittaavat ensi sijassa onnellisuuden edellytyksiä. Vai olenko taas sananlaskujen vanki?

Hymyilyn määrän maailmanlaajuisissa mittauksissa (sitäkin on mitattu!) Suomi ei sijoitu kärkeen, mutta kuitenkin kärkipäähän.

Tutkimuksen tulos, jossa Skandinavian maat ovat kaikki aivan kärjessä tuntuu luotettavalta. Sehän vain vahvistaa kymmenien muiden osaamista, elämänlaatua  ym. mittaavien tutkimusten tulokset. En tällä kertaa arvioi menestyksen syitä, koska olen sen tehnyt jo aiemmissa kirjoituksissani vaikka kuinka monta kertaa.

Nyt esillä olevasta ”Maailman onnellisuusraportissa” (julkaistu vuodesta 2012 lähtien) kärkipään sijoitukset lukuun ottamatta joitakin vakiomaita hyppelevät melkoisesti. Tällä kerta kiinnittää huomiota Yhdysvaltain (viime vuonna 15.) ja Saksan (viime vuonna 16.) putoaminen pois 20 parhaan joukosta.

Mielenkiintoista akateemisenkin  tutkimuksen kannalta on, että  alle 30-vuotiaiden tyytyväisyys on heikentynyt jyrkästi kehittyneissä maissa. Tämä näkyy erityisen selvästi Yhdysvaltain (sija 62  kolmekymppisissä!) ja Saksan tuloksissa, mutta näkyy myös esim. Suomen arvosanassa (sija 7 alle kolmekymppisissä). Vastaavasti yli 60-vuotiaiden tulokset ovat kauttaaltaan parempia kuin keskiarvot.

Nuorten huolestuttavat luvut kertovat asiantuntijoiden mielestä mm. yhteiskunnallisesta vastakkainasettelusta, talouden epävarmuudesta, somen negatiivisuudesta. Oma arvioni voisi olla, että nykyajan nuoret kokevat maailman  monissa suhteissa ahdistavana paikkana elää, paitsi edellä mainituista syistä,  niin myös vallitsevasta maailman rauhattomuudesta tai peräti  sodanuhasta johtuen. Vastaavasti ns. suuret ikäluokat (Yhdysvalloissa 1946-1964 syntyneet ja heidän suorat jälkeläisensä) ovat rakentaneet hyvinvointinsa ja vaurautensa suotuisissa olosuhteissa (bkt:n nopea nousu sodan jälkeen) irtiottona nuorempiin ikäluokkiin, joiden olosuhteet ovat suhteellisesti heikentyneet. Yhdysvaltain kehitys näkyy - tosin huomattavasti lievempänä - myös esimerkiksi Skandinavian  maissa.

Ehkä se on niin, että nuoren ihmisen aika-avaruus täyttyy ulottuvuudella, jossa toisessa päässä on ahdistava mitään tekemättömyys ja toisessa päässä tapahtumien taivaanranta avautuu tukkoisena tietoähkynä.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Hesarissa haastateltiin em. aiheesta alun perin uusiseelantilaista (mutta nyttemmin Suomessa asuvaa) Melanie Doweria, joka varsin terävänäköisesti analysoi onnellisuuskysymystä suomalaisten kannalta. Referoin seuraavassa hänen ajatuksiaan HS:n artikkelin (”Suomeen muuttanut: suomalaiset eivät pidä hyviä asioita itsestään selvinä”, 21.3.2024.) pohjalta.

Dower puhuisi onnellisuuden  sijasta mieluummin tyytyväisyydestä, jota minunkin on helppo alleviivata. Hän nostaa suomalaisten asenteet ykkösprioriteetiksi tarkoittaen nöyryyttä, autenttisuutta ja sitä, että suomalaiset eivät pidä asioita itsestäänselvyyksinä tarkoittaen ehkä sitä, että halutaan nähdä vaivaa  tavoitteeseen pääsyn varmistamiseksi.  Dower sanoo, että suomalaiset ottavat kesästä kaiken irti ja lisäisin, että he ottavat talvesta kaiken sen irti, mikä on mahdollista harrastukset (avantouinti!) mukaan lukien.

Dower painottaa tuoreella tavalla suomalaista ystävyyttä pitkäaikaisena (henkilökohtaisena) sitoutumisena ja lojaalisuutena, jossa  myös yksilön itsenäisyys sallitaan.

Jokaisenoikeudet (joka on vain harvassa maassa itsestäänselvyys) marja- ja sienimetsineen lisättynä puhtaalla ilmalla ja vedellä täydentävät idyllin.  Kuinka ollakaan tuli juuri tieto, jossa Sodankylä, Utsjoki ja Kuusamo todettiin kansainvälisessä jättitutkimuksessa  ilmanlaadultaan maailman puhtaimmiksi. Kolme kärkisijaa Suomeen 8000 kaupungin listauksessa! Samaan sarjaan lukeutuvat monien kaipaamat hiljaisuus ja yksinolo. Suomalaiset ovat osin sokeutuneet ja kuuroutuneet tälle ylellisyydelle.

Suomalaisesta koulusta ja  päivähoidosta on karsiutunut ylitsevuotava gloria aikapäiviä sitten. Silti Dower ylistää Suomen julkisia palveluja. Erityisesti hän kiittää koulutusjärjestelmässä projektin- ja  ajanhallintaa ja yhteistyötaitoja. Ehkä tässäkin aliarvioimme omia kyvykkyyksiämme.

Ja sitten on tietenkin turvallisuus, jota on Suomen yhteydessä aina ylistetty. Mediaa seuraamalla voisi tulla toisenlaiseenkin  johtopäätökseen. Onko mahdollista, että turvallisuusvaje on kasvavaa sorttia?

Monien suotuisien asioiden joukosta nousevat myös toivottavat parannukset, joista Dower toteaa seuraavaa. ”Yritysten pitää uskaltaa palkata ensimmäinen kansainvälinen työntekijä – vaikka se tarkoittaisikin sitä, että joskus pitää puhua englantia. Vain näin voi nähdä, mitä hyötyä monimuotoisuus tuo mukanaan.

::::::::::::::::::::::::

Nyt  eletään rauhanaikaa. Sen menettäminen merkitsee onnellisuuden tuhoutumista, kuten näemme nyt ympärillämme tapahtuvan. Ja miten nopeasti vallitsevan onnellisuuden riistäminen tapahtuukaan sodan oloissa…..Mutta toistaiseksi voi kuntosalin ovelta julistaa porukoille: Muistakaa, että olette tutkitusti onnellisia!

 

 

 

”Siamilaiset kaksoset” Donald Trump ja Vladimir Putin

 

 Donald Trump uhkaa verilöylyllä, jos häntä ei valita presidentiksi!  Vladimir Putin lavastaa vaalit! Näytöspresidentinvaalit! Äänestyslippunsa pilanneet (siis jotka ovat äänestäneet ”väärin”) on ”hoidettava”! Näin kirkuvat otsakkeet  paperisissa ja sähköisissä medioissa. Millään näistä otsakkeista ei ole juurikaan käyttöarvoa, sillä ne voidaan korvata toisilla yhtä ilmeikkäillä otsakkeilla eikä näillä uusillakaan  otsakkeilla ole mitään sisällöllistä arvoa. Voisimme tietysti puhua viihteestä vaalikarjalle, mutta kysymys on aivan liian vakavasta asiasta, jotta voisimme käyttää jotain tällaista kielikuvaa. Mitä siis teemme demokratialla, joissa teeskennellään, että  järjestetään vaalit, ja joissa äänensä antavat  teeskentelevät äänestävänsä.

Trump näyttää elävän vielä edellisiä vaaleja, jotka häneltä todistamattomien väitteiden mukaan ”varastettiin”. Kosto elää! Pelottaa ajatella, mitä tapahtuu Yhdysvaltain kongressin valtauksen vuosipäivänä 6.1.2025 (vaalithan pidetään marraskuussa 2024).

Yleensä kun olemme ymmällä, käytämme asiallisia ilmaisuja, mutta nyt on kysymys siitä, että normaalista vaalikampanjasta yritetään tehdä mielipuolinen ja vain poikkeustapauksessa  puhutaan järkeä. Sellaiset käsitteet kuin vaalien ryöstäminen ovat lähinnä törkeitä ilmauksia tragikomediassa, jota katselemme sohviltamme.

:::::::::::::::::::::::::::::

Siamilaisiksi kaksosiksi kutsutaan kaksosia, jotka jakavat ruumiinosia tai ovat muutoin kiinni toisissaan. Joskus on mielessä käynyt ajatus, että Putin ja Trump ovat henkisiltä ominaisuuksiltaan   kuin siamilaiset kaksoset fyysisiltä ominaisuuksiltaan: he jakavat toistensa mietteet  suhteessa valtaan. 

Vielä vuonna 2017 Trump ensimmäisessä puheessaan oli jotenkin ymmärrettävä: hän ajoi Yhdysvaltain etuja viimeiseen saakka, ja se tapahtuisi tietenkin  siten, että valta siirretään Washingtonista kansalle. Sehän on ikiaikainen ihanne, joka ei tietenkään koskaan toteudu.

Kaikesta edellä esitetystä huolimatta voidaan pohtia sitä, miten kumpikin herroista löytää kannattajansa. Paljolti kysymys on siitä, että Putin taustavoimineen tekee tiuhaan aloitteita, joihin vastustajat joutuvat reagoimaan. Kun aloite on omissa käsissä, saavutetaan etumatka, jota on vaikea kuroa umpeen.

Trumpin kohdalla on kysymys siitä, että villeimmissä ajatuksissaan Trump vastaa kannattajiensa toiveisiin ja haaveisiin, vaikka itse ajatukset olisivat mielikuvitusmaailmasta. Kannattajat ikään kuin hemmottelevat itseään kaipaamillaan sankarillisilla tarinoilla suuresta Amerikasta.

Suuren veden takana tärkeämpää kuin uusien alueiden valtaaminen on säilyttää Yhdysvallat rodullisesti niin puhtaana kuin se on mahdollista, vaikka mustat ja latinot ovatkin päässeet moniin hyviin asemiin amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Trumpin haaveena on soveltaa monroelaista eristäytymistä trumpilaisin höystein. Niinpä Yhdysvaltojen ikiaikainen tavoite olla suurin kansakuntien joukossa on myös Trumpin tavoite. Yhdysvaltojen kuvitellaan olevan niitä harvoja valtioita, joka täyttää ekseptionalismin (exceptionalism) vaatimukset (maailman ainutlaatuisin kansakunta).  Se on toteuttanut jo kohtalouskoisen  Manifest Destinyn 1800-luvulla ja levittänyt  valtansa sille osalle mannerta, jonka se katsoo kuuluvan itselleen, Trumpin Yhdysvallat on kyllästynyt kerjäläisiin – ja varsinkin rikkaisiin  eurooppalaisiin kerjäläisiin - ympärillään ja haluaa heistä irti. Se korkeintaan painostaa valikoituja kohteita riippuvuussuhteeseen tarkoin määritellyllä ”tukikohtaimperialismilla”, mutta sen tarkoituksena ei ole alistaa kokonaisia  valtioita alaisuuteensa.

Yhdysvallat  haluaa ainoana maailman maana toteuttaa  vapauden mallimaan kunniakkaan tehtävän, jolla se täydentää ”MAGA-Yhdysvaltojen” (Let´s  Make America Great Again) velvoitteet, kerran taitamattomien johtajiensa takia asemansa jo menetettyään. Asemansa se saavuttaa takaisin suuren johtajansa Donald Trumpin diilien johdattelemana. Demokratian nimiin vannotaan, mutta jos tai kun siihen liitetään diktatuurin elementtejä, ei se heikennä kokonaisuutta. 

:::::::::::::::::::::::::

Putin on saanut kannattajiensa keskuudessa läpi ajatuksen kiusatusta suurvallasta nimeltä ”Neuvostoliiton perijä”, joka ei ole mikään muu kuin Venäjä-Neuvostoliitto. Tätä valtiota on kohdeltu lännen toimesta väärin kymmeniä vuosia, sanoo Putin. Uusi Venäjä-Neuvostoliitto haluaa saada mahtiasemansa takaisin  satelliitteineen. Venäjä-Neuvostoliittoa on nöyryytetty pitämällä sitä suurvaltakategoriassa pahnan pohjimmaisena. Avukseen se hakee BRICS-maat korostaakseen omaa ja joukkovaltaansa. Sitä paitsi monet Afrikan maat ovat otollisia liittolaisia, koska tuntevat sielujen sympatiaa väärinkohdeltuna pitämäänsä  Venäjää kohtaan. Niissä on jäljellä – jos ei muuta – niin ainakin läntisen kolonialismin jäänteitä.

Päästäkseen päämääräänsä,  rajattomaan Venäjään, Putin tahallisen epäselvästi määrittämänsä maailmanjärjestyksen viitoittamana pyrkii alistamaan Venäjään rajoittuvat  valtiot riippuvaiseksi itsestään.

Sillä on yhtymäkohdat Yhdysvaltojen ekseptionalismiin. Stalin raivostui 1920-luvulla, kun amerikkalaiset omivat yksinoikeudella ainutlaatuisen kansakunnan tittelin. Venäjänhän sen piti olla! Myös Manifest Destiny    voidaan rinnastaa Venäjän ikiaikaiseen pyhimykseen laajentua. Putin ja Lavrov ajattelevat, että Eurooppa on vastenmielinen jälkikristillinen yhteisö. He haluavat  tehdä selvän pesäeron nykyisen liberaalin demokratian periaatteiden ja Euroopan historiallisten kristillisten arvojen välillä, joita Venäjä edustaa. Lavrovin paheksuma liberaali demokratia on ”kaiken sallivaa”. Tämän ajattelun mukaan eurooppalainen poliittinen päätöksenteko siis poikkeaa alkuperäisestä ja arvokkaasta kristillisestä arvomaailmasta, jonka aseman Venäjä on pyhittänyt itselleen .

Putin ja Lavrov syyttävät länttä ”liberaalien lähestymistapojen ehdottomuudesta”. Heidän mukaansa  eurooppalaiseen arvoyhdistelmään kuuluu kaiken sallimisen ohella liberalismin ehdottomuus (= kaiken salliminen ehdottomasti!). Tästä voi vetää johtopäätöksen, että liberalismin ehdottomuus on – niin kuin Lavrov väittää - Euroopan suuri arvo-onnettomuus.

::::::::::::::::::::::::

Toisaalta siamilaisiamme, Trumpia ja Putinia voidaan lukea kuin avointa kirja, mutta toisaalta heissä on jotain kätkettyä. Putinin ajattelutavan ”paradigman muutos” 2000-luvun alussa askarruttaa, ellei hän sitten kätkenyt todellisia ajatuksiaan -  pidätellen raivoaan - menetetyn suurvalta-aseman johdosta. Putinin Münchenin kongressissa (eritelty blogikirjoituksessani ”Putin ja Ukrainan sodan ennusmerkit” 1.4.2022) pitämä puhe vuonna 2007 tuntuu yhä oleellisemmalta Putinin ajatustavan perkaamiseksi ja ymmärtämiseksi.

Trump vaikuttaa edesvastuuttomalta propagandistilta, joka puhuu, mitä sylki suuhun tuo. Putin tuntuu jopa älylliseltä Trumpiin verrattuna. Toisaalta Trump - säilyttääkseen kannattajiensa hurmahenkisyyden - hivelee kannattajiensa itsetuntoa  Amerikkaa kuvaavien ylisanojen käyttäjänä.  Kun ampuu reilusti yli,  pystyvät kannattajat hurraamaan eivätkä pane pahemmin arvoa faktoille.

Suurin tappion kärsijä tässä pelissä on demokratia. Olemmeko ajamassa demokratiaa alas ja korvaamassa sitä harvainvallalla?

En usko, että Trump sen enempää kuin Putin  mahtavat mitään syvällä heissä oleville valtapyrkimyksille. Vain ulkopuoliset sisä- tai ulkopolitiikassa voivat torjua  heidän kyltymättömän vallanhalunsa toteuttamisen.

Suomen talouden valoisa tulevaisuus

 

 Otsake on mietitysti muotoiltu. Erimieltäkin saa olla. Se on syntynyt ”vastavirtaan” ajattelun pohjalta, onhan Suomen talouden kehitykselle luettu mitä synkimpiä madonlukuja. Positiivista uskoa luo T&Y-lehden numeron 1/2024 artikkeleiden ja esseiden kirjoittajat  (mm. Jaakko Kiander, Juho Saari, Mika Maliranta…). Onko kysymys toiveajattelusta? Niin voisi kuvitella, mutta oikeaa tukevaa maata kasvun pönkäksi on löydettävissä, kun raaputetaan vähän synkkyyden kattamaa pintaa syvemmältä.

Historioitsija Juha Siltala arvioi aikoinaan suomalaisen keskiluokan synnyn tapahtuneen aikavälillä 1966-1990. Ajoitus on paikallaan: kun kansanrintamahallitus muodostettiin vuonna 1966, aikakauden ilmapiiri oli suopea köyhyyden poistamiselle ja ihmisten nostamiseksi keskiluokkaan suhteellisesta niukkuudesta. Lainsäädännöllisesti edettiin odotettuun suuntaan. Siteet aiempaan maailmaan haluttiin katkaista ja ryhtyä toimiin elintason ja elämänlaadun kohottamiseksi. Muistan itsekin, kun 1960-luvun lopulla - asioiden edelle kiirehtien -  julistettiin komeasti, että nyt elintaso on riittävän korkealla tasolla, on aika kiinnittää huomiota elämänlaatuun.

Keskiluokan nousun kautta kesti 1990-luvun lamaan saakka. Sitten tuli romahdus, joka asetti yhteiskunnalle uudet haasteet. Kuitenkin laman jälkeinen vuosien 1994-2007 (ei seitsemän, vaan 14 lihavaa vuotta!) bkt:n kasvu keskimäärin vajaalla neljällä prosentilla näytti Nokian ynnä muiden siivittämänä nostavan Suomen korkeimpaan kategoriaan kansakuntien talouskilpailussa. Ja sitten finanssikriisin jälkeen iski talouten syvä anemia, jossa kasvu on ollut kiven takana. Nousu lakkasi lähes tyystin finanssikriisin ja nykypäivän välisellä 15-vuotisjaksolla. Ensimmäinen mieleen tuleva ajatus: miten osasimmekin missata hyvän vaurauden kasvun ”korjaavalla” liikkeellä, että emme vain luulisi itsestämme liikoja. Mutta onko asia ihan näin? Yritän löytää kehityksestä jotain uutta näkökulmaa talouden  asiantuntijoiden avulla.

Suomalaisten yritysten työn tuottavuus  kävi parhaiden kilpailijoiden tasolla 1995-2008 vain 10 prosentin päässä Ruotsista ja Tanskasta vain revähtääkseen muutamassa vuodessa  kaksinkertaiseksi  ja senkin yli. Mika Maliranta nostaa yrityssektorin tuottavuusvajoaman ”kaiken pahan aluksi ja juureksi” ohi heikentyneiden taloussuhteiden, kokonaisveroasteen alenemisen ja huonosti harkittujen menopäätösten.

Mitkä ovat edellytykset elpymiseen ja uuteen nousuun. Perusfundamentit ovat ennallaan: suomalaiset pk-yritykset investoivat jopa enemmän kuin Ruotsin ja Tanskan vastaavat yritykset. Tulokset näkyvät hitaasti kansantalouden  tasolla varsinkin, kun on kyseessä ovat pienet ja keskisuuret yritykset.

Yritysten osaamistaidot ovat kilpailukykyiset. Mika Malirannan mukaan suomalaisten yritysten digitalisaatioindeksi (Eurostat) on korkealla tasolla tekoälyn käyttöönottoa myöten. Toivottavasti tässä ei ole kysymys vain siitä, että Suomi on hyvä teoriassa, mutta ei saa ulosmitattua käytännössä tuloksia.  Suurissa yrityksissä on panostettu kiitettävästi perustutkimukseen. Maliranta on optimistinen koskien vaikutuksia koko kansantaloudessa.

Julkisen talouden velkasuhteen korostaminen on joskus aiemminkin ollut kovasti esillä, mutta talous on osoittanut kykyä selviytyä haasteista kerta toisensa jälkeen. Moni toivoo, että leikkausinnolla ei syödä orastavia kasvun edellytyksiä. Talouden haasteita ei ole syytä vähätellä, mutta monen mielestä ongelma ei ole kestävyysvaje vaan tulevaisuususkon vaje, siis synkistely.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::

T&Y-lehden numerossa 1/2024, artikkelissa ”Kaikesta huolimatta kohtuullinen 2000-luku” Kevan toimitusjohtaja Jaakko Kiander avartaa käsitystämme talouden pitkän aikavälin taloussuunnittelusta ja strategioista. Kianderin lähtökohta on sama kuin minulla edellä eli kuva taloudesta on mielikuvissamme synkkä. Kiander kiepauttaa talouden hyrrää pitkällä aikavälillä sellaiseen asentoon, että kuva paranee! Perusasetelma on siis, että talouden kasvu vuoden 2009 jälkeen aina tähän päivään saakka on ollut vaatimatonta. Julkisen talouden kuva tulevaisuudessa on myös erittäin haastava.

Tällaisten tarkastelukulmien ongelma on se, että valitaan tietoisesti ne ajanjaksot tarkastelun kohteeksi, jotka tukevat omaa usein tarkoitushakuista lopputulosta. Niinpä vuodet 2009-2023 ovat olleet keskimäärin heikon tai olemattoman kasvun vuosia. Tosiasia on kuitenkin, että talouden vaihtelut ovat olleet suuria viime vuosikymmenellä.  Erityisen huonoja kasvun vuosia olivat vuodet 2009 ja 2020 (ja kohtalaisen  hyviä vuosia 2010-11). Nyt tullaan asian ytimeen. Jos lähtökohdaksi otetaan kokonaistuotannon taso vuonna  2000, niin vuosien 2000-2023 keskimääräinen talouskasvu  Suomessa ei ollut sen huonompi tai parempi kuin euroalueen maissa keskimäärin. Selitys on tietenkin se, että aikaväli 2000-2008 kuuluu noihin alussa mainittuihin ”lihaviin” (Nokia-)vuosiin 1994-2007 (tässähän joutuu turvautumaan miltei raamatullisiin ilmaisuihin). Kysymys tällaisissa tarkasteluissa  on siitä, mitkä vuodet valitaan mukaan  ja siitä kuinka paljon ”epäsymmetrisiä  häiriöitä” sisältyy tarkasteluvuosiin.

Lopulta kysymys on siitä, mikä tarkastelutapa on lopputuloksen kannalta järkevin. Hallitus asettaessaan tarkasteluun 15 laihaa vuotta ”2008-2023 haluaa osoittaa, että vertailu muihin EU-maihin antaa Suomen tilasta ankean kuvan. Kiander taas haluaa osoittaa, että paras arvio saadaan riittävän pitkällä tarkasteluvälillä, jolloin epäsymmetriset häiriöt/myönteiset signaalit osittain tai kokonaan kumoavat toisensa  ja päästään lähemmäksi arkitodellisuutta.

Kysymys on myös hermojen pitävyydestä,  lähdetäänkö säästöjen ja leikkausten tielle vai suositaanko pitkän aikavälin (riski)sijoittamista tulevaisuuteen. Julkisen talouden kunto näyttää muodostuvan ratkaisevaksi tekijäksi arvioitaessa Suomen selviytymistä (jollei sitten maailmanrauha järky) tulevista haasteista. Tässä kirjoituksessa on keskitytty bkt:n kehityksen seurantaan ylätasolla jättäen sen eri komponentit vähemmälle tarkastelulle.

Historialla on monta loppua

 

 Yle Areenassa on nähtävissä dokumenttisarja ”Hullu vuosi 1991”, jonka tarkoitus on valaista, mitä tapahtui Neuvostoliiton hajotessa ja muuttuessa Venäjäksi ja minkälainen tulevaisuus odotti EU-Suomea. Vaikeuskerrointa nykypäivään lisää vielä Suomen liittyminen Natoon, joka ei ollut tiedossa vielä vuoden 2021 syyskesällä, jolta ajalta dokumenttisarja on. Mielestäni dokumentti on oiva lähihistorian kertaus ja varsin osuva (menneen) tulevaisuuden analyysi. Täydennän kuvaa omilla mietteilläni tähän aikaan ja lähitulevaisuuteen liittyen.

Käsittelen vain neliosaisen sarjan osaa numero 2, ”Minne menet Venäjä?  Tapio Nurmisen johtamassa  keskustelussa mukana olivat Liisa Jaakonsaari, Tuomas Forsberg, Mikko Hautala ja Sini-Kukka Saari, kaikki nykyhistorian erinomaisia tuntijoita.

Asiantuntijavieras Jaakko Iloniemi avaa keskustelutilaisuuden  toteamalla, että emme tienneet 1990-luvulla, miksi Venäjä muotoutuu, emmekä vieläkään varmuudella tiedä. Samaa voidaan sanoa tälläkin hetkellä (vuonna 2024),  meillä on vain arvailuja. Se ei ole estänyt lukemattomia asiantuntijoita tai harrastelijoita  esittämästä enemmän tai vähemmän osuvia arvauksia siitä, mitä tästä kaikesta seuraa.

Käyn tässä blogissa läpi esitettyjä arvioita ”Historian loppu” -skenaarioiden näkökulmasta. Liisa Jaakonsaari näki 1990-luvulla odotukset Venäjästä  positiivisina, voisi puhua ylioptimismisina. Moni ajatteli, että Venäjästä muodostuisi jopa liberaalin demokratian tyyppinen valtio, jolla olisi nykyvaltion suhteet ympäröivään maailmaan. Ajateltiin, että Venäjäkin voisi jakaa Euroopan Unionin arvot.

Sini-Kukka Saari: vallitsi euforinen tilanne, jossa mikä tahansa oli mahdollista. Yhtä vaikuttava oli transitioteoria, jonka mukaan kaikissa maissa tapahtuu demokratisoitumiskehitys suurin piirtein samojen vaiheiden kautta. Venäjä oli yksi tähän kehitykseen osallistuneista. Näinhän ei käynyt Venäjällä ja taka-askelia on otettu monissa  kehittyneissäkin maissa.

Tuomas Forsberg näki suomalaisten asiantuntijoiden nähneen Venäjän kehityksen realistisesti. Yleinen kanta oli, että emme voi tietää, mitä tapahtuu ja epävarmuuden katsottiin pikemminkin lisääntyneen/lisääntyvän  ajan kuluessa. Pitkässä juoksussa Venäjän katsottiin kuitenkin etenevän kohti markkinataloutta venäläisin erityispiirtein.

Mikko Hautala: Venäjän markkinatalousviritelmät ovat epäonnistuneet kerta toisensa jälkeen. Konkreettisesti markkinatalouden kannattajien tappio kävi ilmi duumanvaaleissa 1993. Samaan aikaan lännessä vallitsi kuitenkin toiveikas hypetys. Suomessa oli ehkä realistisin näkemys tilanteesta: katsotaan, mitä siellä tapahtuu.

Venäjällä yritettiin uudistaa sekä taloudellista että poliittista järjestelmää. Koska taloudelliset uudistukset epäonnistuivat, vastaavasti kävi myös niistä johdetuille poliittisille uudistuksille. Luulo, että Venäjän talouden loputtomilta näyttävät resurssit pelastavat maan, osoittautui vääräksi.

Venäjän rasitteena on, että menneisyyden hallinta on jäänyt tekemättä. Historian vino käsittely  varmistaa sen, että nykyaikakin kärsii totuuden vajeista ja vääristelystä.

Punaisena lankana Venäjän ongelmien läpi kulkee aidon demokratian puute, joka heijastuu kaikille elämänalueille.

Venäjän  armeija oli yksi 1990-luvun sekavuuden kauden suurimmista menettäjistä. Jos hypätään nykyaikaan voidaan kuitenkin hämmentyneenä todeta, että armeija kuitenkin  sinnittelee osin vanhan kaluston kanssa,  menestyen joten kuten Ukrainan sodassa – tosin suuria tappioita kärsien.

Yhdeksänkymmentäluvun talouden sekasorrossa Venäjä ei yksinkertaisesti pystynyt osallistumaan vanhojen etujensa sotilaalliseen valvontaan, kuten aiemmin. Tämä tuli selväksi mm. entisen Jugoslavian alueen sodissa. Yhdysvallat oli suvereeni vallanpitäjä Venäjän intressien yli. Samaan aikaan monissa  Länsi-Euroopan maissa  sotilasmenot ajettiin alas kansainvälisen jännityksen ja vastakkainasettelun lieventymisen seurauksena.

Keskustelijat olivat yhtä mieltä siitä, että Putinin tavoitteena on Neuvostoliiton palauttaminen. Hän on todennut, että hajoaminen  oli 1900-luvun suurin geopoliittinen katastrofi. Vaikka Venäjä rypisi missä tahansa ongelmissa, se ei halua luopua suurvaltastatuksesta.

Yle Areenan keskusteluissa ei viitattu Putinin Münchenin kongressissa (2007) pitämään puheeseen, jossa Putin vielä nöyrästi vetosi länsimaihin hänen ajamansa tasapainon  palauttamiseksi. Tässä kohtaa hän veti tueksi BRICKS-maat ja syytti Yhdysvaltoja  siitä, ettei se huomioinut voimatasapainon muutoksia maailmanpolitiikassa. Näin kirjoitin blogissani vuonna 2022: ”Münchenin turvallisuuskonferenssilla vuonna 2007 on ikävä kaiku Venäjän nykyisen ekspansion käynnistäjänä.  Tärkeämpi asia unohtui: kävi niin, että Putin tuolloin viimeisen kerran varoitti tulevasta idän ja lännen välisestä konfliktista. Vuonna 2007 ei tajuttu, miten pitkälle Venäjä oli valmis menemään”.

Kaikkein tärkeimmät valtiot Putinin ekspansiossa ovat Ukraina ja Valko-Venäjä. Hänen ajatteluunsa ei kerta kaikkiaan sovi, että ko. valtiot ovat itsenäisiä.

Liisa Jaakonsaari toi esille Euroopan maiden provokatiivisen lähestymistavan Venäjää kohtaan Ukrainan kysymyksessä. Ei voi välttyä ajatukselta , että ne halusivat osoittaa Venäjälle kaapin paikan. Tilaisuus teki varkaan. EU:n kiinnostus Venäjää kohtaan laantui kuitenkin vuosien kuluessa  ja samalla menetettiin mahdollisuus vuoropuheluun. 

Putinin kaudella Venäjä on omaksunut ajattelutavan, jossa puskurivaltiot (ns. etupiiri) ovat valtiollisen rakenteen oleellinen osa länttä vastaan. Lännessä periaate on, että  kukin maa saa itse valita yhteistyökumppaninsa, kun taas Venäjä pyrkii painostamalla tai pakolla liittämään puolustuksensa osaksi itsenäisistä valtioista muodostuvan suojavyöhykkeen. Tässä on oleellinen ristiriita Venäjän ja lännen välillä. Baltian maille ja Suomelle lännessä vahvistettu liberaalidemokraattinen järjestelmä on ehdottoman tärkeä jo näiden maiden itsenäisenä säilymisen vuoksi. Venäjä ei – osin heikkoutensa takia – pystynyt vastustamaan Itä-Euroopan kansandemokratioiden liittymistä EU:hun ja Natoon, mutta Neuvostoliiton entisten osavaltioiden osalta Venäjän asenne muuttui oleellisesti tiukemmaksi.

Venäjällä on pysyvä pelko Ukrainan ja muiden entisen Neuvostoliiton alueiden liukumisesta länteen.  Venäjän ekspansiivinen propagandapuhe sekoittui sen todellisiin intresseihin Neuvostoliiton entisiä osavaltioita kohtaan. Niiden asemasta se ei halunnut tinkiä tuumaakaan. Tästä voidaan vetää suorat johtopäätökset Ukrainan sotaan. Yksi merkittävä sivujuonne tapahtui, kun lännessä ei uskottu Venäjän menevän ekspansiossaan niin pitkälle kuin se sitten meni. Sama toistui 2022 helmikuussa, kun Venäjä jälleen lännen yllättäen teki intervention Ukrainaan.

Miten ongelma ratkaistaan? Siinäpä kysymys. Todennäköisesti vain aika pystyy hoitamaan tämän yhä pahemmin laajamittaiselta sodalta haiskahtavan problematiikan.

:::::::::::::::::::::::::::

Venäjän yläluokka ei innostu demokratiasta jo siitä yksinkertaisesta syystä, että se on menettäjä tasa-arvoistamisen käynnistyessä. Muu väestö taas on flegmaattista, eikä kanna kovin suurta huolta – suhteellisen pientä liberaalia aktivistijoukkoa lukuun ottamatta – Venäjän autoritatiivisesta hallinnosta.

Demokratiasta ja Venäjästä puhuttaessa ei voida sivuuttaa muun maailman demokratioissa parhaillaan tapahtunutta/tapahtuvaa kansanvallan murenemista. Riittääkö liberaalien demokratioiden kiinnostus enää kantamaan huolta Venäjän demokratiamurheista? Mikko Hautalan mielipide on selvä: hän ei jäisi ”henkeään pidätellen” odottamaan  demokratian läpimurtoa Venäjällä. Sitä ei minunkaan mielestä tapahdu näkyvissä olevassa tulevaisuudessa.

Kaikki edellä kuvattu on suurvaltapolitiikan erittelyä. Keskustelun juontaja esitti teesin: olisiko Yhdysvaltain ja Kiinan ja Yhdysvaltain Venäjän suhteiden oltava paremmat kuin Venäjän ja Kiinan suhteet keskenään (alun perin ilmeisesti Mikko Hautalan aivoitus)? Ongelma on, että tämä ei toteudu nykytilanteessa.

Mikko Hautala nosti esille mielenkiintoisen lisäelementin suurvaltojen kilpailun laannuttamiseksi. Hän puhuu kybertasapainosta, kuten on puhuttu kauhun tasapainosta ydinaseissa. Kybersota on yksinkertaisesti liian kallista siihen osallistuville valtioille, jotta siihen kannattaisi ryhtyä. Tässä saattaa olla  ajatuksen siemen säädellä kyberriskiä.

Erityissuhde  vai tavallissuhde? Suomalaisilla on taipumus ajatella, että meillä on erityissuhde Venäjään. Ajatus on,  että tästä rakentuu jotain hyvää suomalaisille. Joissakin tapauksissa näin onkin, mutta Mikko Hautala on sitä mieltä, että erityissuhteen (suomettuminen!) käydessä rasitteeksi suomalaiset toivovat pikemminkin ”tavallissuhdetta”.

Keskustelijoilla oli selvästi odotuksia Venäjä-suhteiden kehittymisen puolesta, mutta nyt olemme nähneet, että suhteet ovat nollassa Ukrainan sodan takia. Parempinakin aikoina epäiltiin, että Venäjä ei ymmärrä EU:ta. Se haluaisi keskustella mieluiten kansallisvaltiopohjalta. Ehkä Venäjä ei haluakaan  yhteisöä keskustelukumppaniksi, koska kansallisvaltioiden kanssa asioiminen on Venäjän kannalta helpompaa: ”Kuka on EU?”.

Lopuksi  Yle Areenan keskustelussa keskityttiin Venäjään uhkatekijänä. Sellaiseksihan se on muodostunut molemminpuolisen varustelun ja Venäjän aggressiivisen käytöksen johdosta. Kun Suomi liittyi Natoon, tilanne muuttui yhteistyön kannalta dramaattisesti huonompaan suuntaan. Kaikki keskustelijat olivat samaa mieltä: Venäjän kanssa pitää olla varuillaan. Olisi mielenkiintoista kuitenkin tietää, mitkä kannat keskustelijoilla on nyt Venäjä-yhteistyön mahdollisuuksiin, kun Suomi liittyi Natoon  ja Venäjä tuntuu yhä kompromettoidummalta.

Yhteisesti ei uskottu suhteiden parantumiseen Putinin jälkeen. Sen sijaan Venäjällä on kasapäin Putinin jälkeisiä ongelmia hoidettavanaan. Tämänkin blogikirjoituksen käsittelemässä ajanjaksossa on historia ehtinyt loppua monta kertaa.

Vielä olisin toivonut  yhtä keskustelunaihetta: onko mitään mahdollisuutta luoda edellytykset kompromissille Ukrainan ja Venäjä välillä esimerkiksi maa-alueista käytävän keskustelun pohjalta (oletus: suljetaan keskustelun piiristä ulos sana ”EI”)?

 

 

Venäjä-suhteet – onko historia nyt loppunut?

 

 Presidentti Niinistö aloitti tehtävässään vuonna 2012. Paljon on sen jälkeen  tapahtunut sellaista, joka on vavisuttanut maailmanrauhaa. Useimmat asiantuntijat eivät osanneet arvioida tulevaa, joka lännessä on nyttemmin nähty kansainvälisten suhteiden epävakauden alkuna, mutta Venäjällä historian vääryyksien korjaamisena. Lähestyn aihetta Helsingin Sanomien pääkirjoituksen kautta omaa kritiikkiä unohtamatta: ”Niinistön kohdalle osui ikävä Venäjä” 3.3.2024.

Itselläni – tähän liittyen - on mielessä eräs TV- dokumentti, joka oli tehty 2000-luvun alussa (tarkempi aika on hävinnyt muistista). Siinä pohdittiin tulevaa Venäjän kehitystä, josta oli nähtävissä selviä muutoksen merkkejä jo tuohon aikaan. Paikalla oli venäläinen ”Putin kuiskaaja”, joka  totesi,  että tämä vaihe, jossa Venäjä ei enää hyväksy tapahtunutta  maailmanpolitiikan sivuraiteelle joutumista,  peruuttamattomasti lähestyy. Mutta samaan hengenvetoon hän totesi, että Venäjän aseman palauttaminen entiseen suuruuteen kestää kauan, kauan aikaa. Oli siis selvästi odotettavissa jotakin tukevaisuudessa tapahtuvaa, joka liippaisi koko ympäröivää maailmaa. Muistan hätkähtäneeni. Tässä siis oli  jotain pitkän aikavälin suunnittelua takana, jotain sellaista, joka vielä järisyttäisi maailmaa, mutta jota ei haluttu vielä tuolloin  tarkentaa. Sitten muut ajankohtaisemmat asiat vyöryivät noiden tapahtumien yli. Mutta, mutta …. aina kun Venäjällä  tapahtui  jotain poikkeavaa,  palautui mieleeni tuon asioiden taustoja selvästi tuntevan ennustajan pahaenteiset puheet.

:::::::::::::::::::::::::

Suomen ja Venäjän välillä oli 2000-luvulla vallalla vanha käytäntö, jossa valtionpäämiehet tapasivat toisiaan epäsäännöllisen säännöllisesti keskustelemalla maiden välisten suhteiden kehityksestä. Se aika, joka joskus vallitsi, ja jossa jokaisella sanalla valtiovierailun loppukommunikeassa oli jokin merkitys, oli toki ohi.

Vielä kylmän sodan jälkeisten kansainvälisten tapahtumien turbulenssin käynnistyessä Suomen ja Venäjän valtionpäämiehet jatkoivat tapaamisia suhteiden keskeytymättömyyden nimissä. Tavoitteena Suomen puolelta oli vakauden  säilyttäminen (”aktiivinen vakauspolitiikka”) maiden välillä, ikään kuin olisi haluttu pysäyttää maailma, koska mitään dramaattista ei oletettu tapahtuvan.

Presidentti noudatti vanhaa suhteiden ylläpitolinjaa, vaikka monitahoisempi keskustelu muutoin oli viriämässä. Tätä Niinistön linjaa monet pitivät oireena suomettumisen jatkumisesta, vaikka varsinaiset suomettumisen ajat olivat kaukana takanapäin. Tietynlainen turhautunut ärtymys kuitenkin vallitsi ja voitti alaa. Myös valtakunnan korkein johto tietenkin reagoi tapahtuneeseen: tarvittiin muutoksia.

Kuitenkin presidentti piti ulkopolitiikan ohjat käsissään ja se saattoi merkitä joidenkin pitämistä ulkopoliittisen syvätiedon ulkopuolella vähän Kekkosen aikoja mukaillen. Media kritisoi suhteiden hoidon turhana pidettyä salamyhkäisyyttä.

Presidentti Niinistö koki presidenttikausillaan Venäjän muutoksen täydessä laajuudessaan. Niinistö säilytti kuitenkin tietyn varovaisuuden ja odotti selkeämpää näyttöä Venäjän tarkoitusperistä. Se saatiin, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainan kimppuun.  Niinistö viestitti:  ”Nyt on naamiot riisuttu, ja vain sodan kasvot näkyvät”.   

Korkeimman vallan vaihtumisen saumakohta Suomessa helmi-maaliskuun vaihteessa 2024 vapautti Niinistön antamaan tunnustusta niille, jotka olivat jo kauan ennen virallista h-hetkeä halunneet Suomen liittyvän Natoon. Niinistö sanoi heidän edustaneen ”arvokasta ajattelua”.

Hesari toteaa pääkirjoituksessaan 3.3.2024 presidentin linjanneen, että Nato-päätös ei ollut mahdollinen ennen vuotta 2022 lisäten sitten sarkastisesti, että ”eipä varmaan, jos presidenttikin vastusti”. Tämä sivallus on HS:n linjan mukainen, onhan se kannattanut Natoon liittymistä jo vuodesta 2006 saakka.  Sitten HS toteaa linjaansa jatkaen: ”… ja onneksi (Natoon) myös päästiin”. Ja edelleen: ”Lopputulos oli Suomen kannalta hyvä, mutta Niinistön linjan viisauden arvioivat aikanaan historioitsijat”. Niin he arvioivat tietenkin myös Hesarin linjan. Hesarin argumentit viittaavat tunnettuun tosiasiaan, että se oli tyytymätön ja turhautunut Nato-hidasteluun. Omalta puoleltani olin (ja olen) valmis hyväksymään Niinistön epävarmuuden ja epäilyjen kautta kovassa paineessa syntyneen hitaan päätöksenteon. Olisi päätöstä voitu vieläkin venyttää. Presidentti tavallaan vahvisti valtionpäämiehen kokonaisvastuun sivuuttaen kiirehtijät.

Olen pohtinut omaa kantaani monissa kirjoituksissani ja suhtaudun kriittisesti niihin, jotka ovat pitäneet Nato-myönteistä linjaa itsestään selvänä. Tulee tunne, että näille ihmisille fukujamalainen  historian loppu vähintäänkin häämöttää vahvasti, so. ulkopolitiikan päälinjat on nyt hyväksytty näkyvissä olevan tulevaisuuden ajaksi.

Venäjän suhteita pitää nyt ajatella vuoden nolla (2022) näkökulmasta. Keskeinen ajatus on, kuinka hyvin asettuminen Nato-maiden joukkoon palvelee Suomen turvallisuutta verrattuna siihen näkymään, joka olisi avautunut Naton ulkopuolelle  jäämisestä. Suomen kansan enemmistö liputti liittymisen   puolesta, joten siltä osin asia on selvä.

Asioiden monimutkaisuudesta kertoo, että Natoon liityttiin suurelta osin sen takia, että turvataan Suomen 1300 kilometriä pitkä itäraja sotilaalliselta uhalta, mutta nyt saattaa käydä niin, että  välitön uhka onkin tulossa turvapaikkaa hakevien siviilien kansainvaelluksen muodossa.

:::::::::::::::::::::::::::::

Presidentin vaihdoksen yhteydessä pidettiin puheet, jotka kertoivat jotain kahden  valtionpäämiehen ajattelusta. Uutena miehenä Stubb korosti kompromissien ja empatian tarvetta sekä uhkaavaa  kahtiajakautumisen ongelmaa. Nämä tulevaisuuden huomiot ansaitsevat tietenkin huutomerkin peräänsä.

Yhtenä Suomen politiikan johtotähtenä on ollut ulkopoliittinen jatkuvuus. Nyt on tapahtunut muutaman vuoden aikajänteellä paradigman muutos liittoutumattomuudesta liittoutuneeksi. Ja sitähän tässäkin kirjoituksessa puidaan. Pitäisi mielestäni oikeasti ymmärtää, mitä on tapahtunut geopoliittisesti: olemme  vaihtaneet asemaamme radikaalisti, jonka itäinen naapuri asettaa kyseenalaiseksi määräämättömäksi ajaksi. Kysymys on paljolti siitä, olisiko sittenkin hyvä pyrkiä säilyttämään jokin pidemmän aikavälin jatkuvuuden punainen lanka.

Eero Heinäluoma painotti Demarissa vastikään kahden presidentin välistä  elämänkatsomuksellista erilaisuutta  ja kokemuksen määrää. En voi välttyä ajatukselta, että Stubbin puheisiin liittyvä sapelinkalistelu ja militarismihenkisyys hämmentävät. Stubbin käyttämät ilmaisut ”Nato-presidentti” ja ”Nato-Suomi”  ovat niminä hätävarjelun liioittelua. Jää nähtäväksi hälvenevätkö nämä haukkamaiset  sloganit ajan kanssa? 

Alexander  Stubb nosti vaalikampanjassaan esille käsitteen ”arvopohjainen realismi” (joka on tuliainen ison veden takaa), jolla tarkoitetaan oman arvopohjan lujuuden puolustamista, mutta samalla toisin  käyttäytyvän valtion jonkinasteista ymmärtämistä. Eroa voisi selventää kuvaamalla liberaalidemokratiaa omaksuttuna arvopohjana ja autoritaarisia valtioita realiteettina. Vaatii lujahermoista ja pelotonta realismia suhtautua olemassa olevana tosiasiana tahoon, joka ei piittaa vähäisimmässäkään määrin  liberaalidemokraattisista periaatteista.

Toteamalla, ettei ottaisi Vladimir Putinilta onnittelupuhelua vastaan  presidentiksi valinnan johdosta, Stubb paljasti oman ajattelutapansa ja samalla vahvan  sitoutumisen lännettymiseen. Eiköhän tässä jäänyt  jotain uupumaan tavoitellusta realismista? Niinistön ja Stubbin suuri ero on, että Stubb  on nopea käänteissään, kun taas Niinistöstä jää kuva perusteellisesti harkitsevasta valtionpäämiehestä, joka välttelee  virheitä. Stubbin ongelmaksi saattaa muodostua kiivaan menon keskellä  vauhtisokeus.

::::::::::::::::::::::::::::::

Ovatko Venäjän ja Suomen suhteet nyt tässä? Eivät varmasti ole. Historia ei ole loppunut. Emme voi tietää, mistä globaalin ympäristön sijainnista löydämme itsemme neljännesvuosisadan päästä, ehkä emme edes neljän vuoden päästä. Nyt näyttää siltä, että sodan kynnyksen ylittäminen ei tuota moraalista ahdistusta.

Nykyisin miltei kilpaillaan siitä, kuka saa kiinnitettyä eniten sotaisaa huomiota osakseen. Ja toisaalta unohtuu, että Naton piti pelkällä ominaispainollaan olla yksi rauhan takaajista, mutta tähän asti päällimmäisenä on ollut taustalla muhiva kansainvälinen jännittyneisyys. Vääjäämättömältä näyttää, että nyt kuljetaan  kohti sotaa, niin mielipuoliselta kuin se kuulostaakin.   

”Niin hulluksi maailma ei voi tulla” (että suursota syttyy) sanoi Väinö Tanner ennen talvisotaa. Otan riskin ja sanon nyt kaiken uhallakin samalla tavalla kuin Tanner.

Piileskeleekö yövartijavaltio nurkan takana?

 

On arvioitu, että populistiset puolueet jatkavat läpimurtoaan Euroopan vaalisumassa 2024. Samalla on nähtävissä, että populistit integroituvat kiinteämmin olemassa olevaan puoluekenttään (esim. Italia, Ruotsi, Suomi, Hollanti) ja pääsevät entistä tehokkaammin vaikuttamaan hallituksen kautta tai muutoin noudatettavaan politiikkaan. Ääriajattelusta on jouduttu tinkimään, jos siitä on edes haluttu pitää kiinni, kun hallitusvastuu houkuttelee.  Populistisissa ja ääriryhmissä on siis ajateltu vakauttaa puolueen asema luopumalla kaikkein radikaaleimmista tavoitteista, mutta samalla yhteiskunta kokee jäljelle jäävien muutosvoimien vaikutuksen, joita seuraavassa yritän eritellä.

 Osassa maita, joissa radikaalioikeisto on tavoittelemassa valtaanpääsyä, kiivas vastakkainasettelu jatkuu (esim. USA). Yhdysvaltain pikkuhiljaa käynnistyviä presidentinvaaleja seuratessa on tullut jälleen mieleen, kuinka vaikeata on hallita demokraattista järjestelmää. En tietenkään väitä, että hallitseminen autoritäärisen järjestelmän avulla olisi helpompaa, päinvastoin. Mutta kirjoitetaan nyt liberaalin demokratian ongelmista, kun ollaan järjestelmän sisällä.

Juuri nyt tuntuu, että hyvinvointiyhteiskunnan ”parasta ennen”-päiväys meni jo. Se ei ole mennyt kertalaakista, vaan hiljaa hivuttaen. Siitä on kuitenkin tarpeeksi jäljellä, jotta hyvinvointiyhteiskunnan nimi voidaan toistaiseksi säilyttää. Eikä muutos toteudu suoraviivaisesti, koska vanhalla hyvinvointiyhteiskunnalla on puolustajansa – useat vanhat, perinteiset puolueet.

Selvimmin muuttunut tilanne näkyy julkisten palvelujen vaikeutuneena saatavuutena. Osa ihmisistä on kypsynyt palvelujen karsimiseen ja vaihtanut palveluntarjoajan yksityiseen. Tullaan monimutkaiseen yhtälöön, jossa julkisen ja yksityisen palvelun hinnoittelu/kustannustenjako vaikuttaa herkkään tulonjakoaparaattiin.

Muutos vanhasta tutusta uuteen tuntemattomaan on haasteellinen. Ihmiset tuntevat, ettei nykyinen liberaali demokratia vastaa heidän tarpeitaan. On kuitenkin kyseenalaista pystyvätkö autoritaariset, populistiset tai radikaalit ryhmät ottamaan niukkuuden haasteen vastaan tosiasiallisesti. Populismi on välivaiheen ilmiö, joka tuskin pystyy tarjoamaan pysyviä elementtejä elämisen ja toimeentulon uusiksi osa-alueiksi. Pidemmässä juoksussa moderni voisi muodostua kahdesta toisiaan vastaan kulkevasta trendistä. Toinen on valtion ohjausvaikutuksen lisääminen silloin, kun  on kysymys esimerkiksi energia-  ilmasto- tai muista suurista asioista  ja toinen trendi muodostuu ihmisten/yksilöiden kyvystä ottaa haltuun sellaisia palveluja, jotka olivat yhteiskunnan hoidettavana aiemmin. Ihmisillä saattaa olla taipumus jättää välillisen demokratian toteutus kasvottomalle virkavallalle ja oma osallistuminen hiipuu ohueksi. Demokratia ei kehity, sitä vain ylläpidetään.

Mietintämyssyssä on ollut Suomen puolueiden kannatusmuutosten merkitys tilanteessa, jossa ”uusi” populistinen/radikaali puolue tunkeutuu suurten puolueiden joukkoon. Tarkoitan tässä tietenkin perussuomalaisia ja muita oikeistoradikaaleiksi muuttuneita puolueita. Jälkimmäisestä esimerkkinä on Yhdysvaltain republikaaninen puolue: vanha puolue (tai huomattava osa siitä) muutti luonnettaan, kun omaksui ”Movement Conservatismin” (Reagan, Goldwater, Trump…) radikaalit periaatteet.

Myös perussuomalaisilla yksi lähtökohta menestykselle on ideologinen tai pikemminkin ideologiset muutokset vanhan ideologian sisällä. Perussuomalaiset on muuttunut populistisesta konservatiivisesta puolueesta (työväenpuolue ilman ideologiaa) radikaaliksi oikeistopuolueeksi, joka on ajanut oikealta  kokoomuksen ohi. Kaikkia perussuomalaisista johdettavia puoluekentän muutoksia on toistaiseksi vaikea hahmottaa.

Kaivoin esille erään vanhan blogikirjoituksen (”Amerikkalainen unelma ja painajainen” 4.11. 2016), jossa oli yksi kappale, jossa mielestäni tavoitetaan Suomessakin tapahtuneen muutoksen ydin: ”Ideologisista syistä ……… köyhät miehet ja naiset vastustavat (itseään hyödyttävää) sosiaaliturvaa ja antavat äänensä republikaaneille, jotka ovat olleet ”isoa valtiota” (siis kattavaa sosiaaliturvaa) vastaan ja ovat keventäneet suurituloisten verotusta. Hämmentävää tässä on, että pienituloiset republikaanien kannattajat äänestivät omaa etuaan vastaan. He haluavat olla ”kunnollisia” eivätkä halua valtiolta mitään, mutta eivät halua muidenkaan saavan.”

Perussuomalaiset ovat tavoittaneet jotain oleellista oikeistoradikaalista republikaanisen puolueen ajattelusta. Meillä polarisoitumiskehitys (köyhyyteen putoaminen, rikkaiden eriytyminen) ei ole niin pitkällä kuin Yhdysvalloissa, joten sitä ei kannattane erikseen painottaa. Mutta omillaan toimeentuloa korostavat arvokysymykset nousevat arvoon arvaamattomaan ”kaikki pidetään mukana” -ideologian ohi.

::::::::::::::::::::::::::  

Olen joskus spekuloinut, kuinka helppoa tai vaikeaa on liittyminen ”uuteen ” puolueeseen vanhan puolueaparaatin  ohitse. Perussuomalaisiin ajautuu muissa puolueissa tavalla tai toisella pakit saaneita, mutta on paljon niitäkin, joita vanhat puolueet eivät viehätä. Tätä polkua pitkin perussuomalaiset ovat saaneet lahjakkaita (nuoria) poliitikkoja riveihinsä enemmän kuin ehkä muutoin olisi ollut mahdollista. Tietenkin ajan myötä - joka nyt on jo nähtävissä -  perussuomalaiset muuttuu osaksi vakiintunutta puoluekenttää, jolloin samankaltaistava vaikutus rupeaa puremaan ja uutuudenviehätys poistuu.

Perussuomalaisia sitoo hallitukseen velanhoito ja talouden niukkuuden vaateet. Suostuminen niukkuuden talouteen on vallannut pikkuhiljaa koko perussuomalaisten eduskuntaryhmän. Talouden tiukkuudesta on  tullut mantra, jonka nimiin vannotaan aktiivisesti, onpa siitä tullut jollakin tapaa kunnia-asia.

On omaksuttu kanta, jonka mukaan hyvinvointiyhteiskunnan palveluja on paisutettu liikaa. Valtiovarainministeri Riikka Purran kovaa retoriikkaa on alettu tavallaan ihailla kannattajien keskuudessa. Elinkeinoministeri Wille Rydmanin asettuminen Purran perälaudaksi on pitänyt epäilijätkin rivissä. Kovalla linjalla on erottauduttu jopa muutoin samanhenkisestä kokoomuksesta. Kannatuksen nousu siivittää haavetta jatkuvasta puolueen nousukierteestä.

Toisaalta kansalaisiin kohdistuvia leikkauksia ja säästöjä ei ole vielä toteutettu, joten on odotettavissa, että vasta siinä vaiheessa ärtymys purkaantuu, kun niukkuus näkyy omalla tilillä.

Presidentinvaalit niin tärkeät kuin ne olivatkin, eivät ole himmentäneet vasta kolmanneksi niissä sijoittuneen Jussi Halla-ahon gloriaa, joka henkilönä on yksi puolueen suosion salaisuuksista. Myös itärajan sulku on satanut sisäministeri Mari Rantasen kautta puolueen laariin.  Eurovaaleissa kesäkuussa 2024 odotetaan puolueen menestyksen jatkuvan.

Radikaalilla oikeistolla on nyt tilaisuus ja paikka iskeä, koska meneillään on varsinainen vaalien suma ympäri maailmaa.

Erilaisilla yhteiskunnilla on erilaisia tapoja (ja osaamista) sulauttaa populistisia (tai vastaavia) näkemyksiä itseensä. Suomalainen yhteiskunta on ehkä sulauttavimpien joukossa: Veikko Vennamon ja Timo Soinin populistit, kansandemokraatit 1940- ja 1970-luvulla, äärioikeisto 1930-luvulla ovat kaikki esimerkkejä siitä, että eristäminen ei välttämättä ole tuloksellisin linja. Populistiset liikkeet voi syleillä vaarattomiksi. Tässä on liberaalidemokraattisen mallin suuri voima.

Suurin vaara, minkä liberaalidemokratia voi aiheuttaa itselleen on mielestäni ylemmyydentunne, nöyryyden puuttuminen. Kymmenien vuosien näytöt ovat tuudittaneet ajatukseen, että liberaalidemokratia on lyömätön järjestelmä. Jos näin koetaan, niin silloin kannattaa palauttaa mieleen liberaalidemokratian oma taistelujen tie onnistujaksi.

Perussuomalaiset ovat integroituneet osaksi suomalaista poliittista päätöksentekokoneistoa usean yrityksen jälkeen. Sekä perussuomalaiset että poliittinen järjestelmä ovat muuttuneet. On tapahtunut  sopeutuminen vallitsevaan tilanteeseen.  Jää nähtäväksi, miten kehitys kehittyy. Kokemus on opettanut, että ihmiset haluavat pidemmällä aikajänteellä niukkuuden sijasta kokea vaurastumista.

 

Niinistön perintö

 

 Monilla tahoilla tullaan kysymään seuraavien kuukausien aikana, mikä on presidentti Niinistön perintö seuraajalleen ja Suomelle. En yritäkään vetää kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä näin varhaisessa vaiheessa. Lähteetkin puuttuvat. Kokonaisuuden hahmottamiseen käytettävissä oleva aikaperspektiivi on liian lyhyt. Mutta kyllä jotain aivan oleellista  voidaan koota tämänhetkiseen yhteenvetoon. Presidentin tehtävien mukaisesti kiinnitän huomiota erityisesti ulkopolitiikkaan.

Mitään dramaattisia muutoksia presidentin valtaoikeuksiin ei Niinistön kaudella ole tehty. Ns.lautaskiistakin poistui (v. 2012) sopivasti ennen Niinistön presidenttikausia. Valtaoikeudet on saatettu asiallisesti ottaen nykymuotoon aikapäiviä sitten. Eri asia on, että kansalaiset eräiden mielipidetiedustelujen mukaan haluaisivat laajentaa presidentin valtaa. Sama ilmiö on havaittavissa eräissä muissakin maissa. Se on kuitenkin toisen kirjoituksen aihe.

Niinistöllä oli tosiasiallista valtaa vähemmän kuin kellään edeltäjällä, mutta kansansuosio on vaikuttanut päinvastaiseen suuntaan. Presidentistä ehkä haluttaisiin tehdä kansakunnan isähahmo, joka tarvittaessa ojentaisi riiteleviä poliitikkoja. Niinistö on tähän löytänyt käsittääkseni sopivan kompromissin: hän on omalla työllään kasvattanut omaa arvovaltaansa ilman, että valtaoikeuksia on muutettu. 

Sauli Niinistö herätti Suomen presidenttinä poikkeuksellisen paljon huomiota myös kansainvälisesti johtuen pääosin Natoon liittymisestä, mutta myös kainostelemattomalla esilläolollaan, vaikkei mikään tarkoitushakuinen julkisuudentavoittelija ollutkaan. Hän otti vastaan arvostetun kansainvälisen toimijan roolin, joka hänelle tarjottiin. Mentiin asiat edellä eteenpäin.

Seuraaja Alexander Stubb on erinomainen Niinistön työn jatkaja  loistavine esiintymis- ja kielitaitoineen. Entä mitä Stubbissa on ”enemmän” kuin Niinistössä? No, ehkä maailmankansalaisuutta! Uusimmat ajattelevat niin, että Niinistön seuraaja on täyttänyt odotukset, kun hän toimii edeltäjänsä tavoin.

Alexander  Stubb nosti vaalikampanjassaan esille käsitteen ”arvopohjainen realismi”, jolla tarkoitetaan oman arvopohjan lujuuden puolustamista, mutta samalla toisin  käyttäytyvän valtion ymmärtämistä, vaikkei sitä välttämättä hyväksyisikään. Ihan näin rakentavaa kuvaa en ole saanut Stubbista, mutta seurataan tilanteiden kehittymistä. Robert McNamara sanoi aikoinaan - kaiken koettuaan - että "asetu vihollisesi asemaan".

Mikä presidentti Niinistöstä jäi mieleen päällimmäisenä? Monet ovat valmiit nostamaan esille hänen kaksi klassista sanontaansa. Ne molemmat liittyvät aivan oleellisesti jännittyneeseen kansainväliseen tilanteeseen:  ”Kyllä kasakka vie, mikä irti on” ja ”Nyt on naamiot riisuttu, ja vain sodan kasvot näkyvät” Kasakkavertauksella hän tarkoitti, että vaeltavat kasakkalaumat (Venäjä) ottavat matkan varrella haltuunsa sen, mikä otettavissa on. Kasakkamentaliteettiin ei sisälly strategisia eikä edes taktisia olettamuksia ja lopullisia päämääriä. Kasakan halu saavuttaa menestystä syntyy tilanteista, jotka eteen aukeavat. Sodat olivat kasakan elämän keskeinen sisältö. Vertauskuva symboloinee Vladimir Putinin ”maailmanjärjestystä”, joka ei ole ollut valmis alun perin, vaan joka on kehittynyt viime vuosien kuluessa. Yksi pettämätön lähtökohta on kuitenkin ollut Neuvostoliiton mureneminen, josta muodostui Putinin ja hänen avustajiensa päässä 1900-luvun suurin geopoliittinen katastrofi.

Kasakkavertauksessa paljonsellaista, mikä on tunnusomaista venäläisille ja venäläisyydelle. Ehkä tärkein viesti Niinistön sanomana oli, että kasakoiden (Venäjän) kanssa pitää olla hereillä. Pitää yrittää lukea, mitä he seuraavaksi aikovat. Muutoin toiminta jää arvoitukseksi. Kasakkavertaukseen sisältyykin  ajatus Venäjän arvaamattomuudesta, joka vastustajien tulee ottaa huomioon strategioissaan. Putinilla näyttää myös olevan kyky luoda itsestään kuva, että hänellä on tilanne hallussaan riippumatta siitä, mikä on todellisuus.

Naamioiden riisumisella Niinistö viestitti, että kaikki se, mikä oli arvailujen valossa Venäjän käytöksessä, paljastui sen hyökättyä Ukrainan kimppuun. Vasta sitten suurvaltasota oli mahdollinen.  Ja toden totta, helmikuuhun 2022 saakka Venäjän toimet vaikuttivat propagandalta, jossa päämäärät olivat auki. Tämän sanon siitä huolimatta, että Krimin niemimaan valtaaminen tapahtui jo 2014. Pian julistettiin, että ”Venäjä on rajaton”.

:::::::::::::::::::::::::::

Niinistö oli jo rivipoliitikkona sitä mieltä, että Natoon on liityttävä. Kuitenkin olen monta kertaa tuonut esille, että presidenttinä Natoon liittyminen oli Niinistölle vaikea kysymys. Hänellä oli ja on valtionpäämiehen vastuu kaikista niistä seuraamuksista, joita päätöksestä seuraa. Kun ei tiedä varmasti, oli syytä olla tekemättä lopullista päätöstä. Niinistö oli siis viimeisten joukossa, joka antoi liittymiselle periksi.

Aina niin yksioikoisen suoraviivainen Jussi  Niinistö näyttää  asettaneen presidentin Nato-puntaroinnin kyseenalaiseksi. Hänen mielestään se oli ilmeisesti jahkailua. Jussi Niinistö lukee tapahtunutta ikään kuin historia olisi jo loppunut.

Olen vieläkin sitä mieltä,  että presidentin Nato-päätös oli ankaran mutta aiheellisen itsetutkiskelun tulosta. Sieltä täältä alkoi kuulua mutinaa, että miksi selvää päätöstä ei ole jo tehty. Presidentin oli annettava periksi, koska ylivoimainen enemmistö päättäjistä ja kansasta oli vihreän napin painamisen kannalla. Olen  hyvin  pitkälle presidentin kanssa samaa mieltä siitä, että pohdiskelulle löytyy perusteet ja olisi  löytynyt myös siinä tapauksessa, jos harkintaa olisi jatkettu pidempään. Mutta tapahtumien vyörylle presidenttikään ei mahtanut mitään.

Kukaan ei tiedä, miten Venäjä tulee kestämään. Ensimmäisessä maailmansodassa se romahti totaalisesti ja toisessa se kuului suuriin voittajiin -  omista ansioistaan. Siinä on vaihteluväli!  Erityisesti kiinnittäisin  huomiota venäläisten tyytymiseen vähään sekasorron keskellä.  

:::::::::::::::::

Jotenkin luonteenomaista Niinistölle on pidättäytyminen suurieleisistä sanoista. Hän on tässä puheissaan mahtipontisen Emmanuel Macronin vastakohta. Niinistön mielestä asioita on hoidettava hienovaraisesti.

Realisti hän on selvästikin: Ukrainassa on tapahtunut odotuksiin nähden kaksi käännettä sotatapahtumissa,  joista jälkimmäinen ei lupaa hyvää meille, kuten Niinistökin on todennut.

Alexander Stubbin ja Sauli Niinistön välille on auennut näkymä, jossa päämäärät ovat vastakkaisia monessa suhteessa. Mitä maailmanpolitiikkaan tulee, Stubb on korostetusti lännettynyt. Jää vaikutelma ikään kuin rasittava suomettuminen on nyt kumottava menneitä syntejä hyvittävällä lännettymisellä.  Ei kai ulkopolitiikka ole nollasummapeliä? Varovaisen ja vanhahtavan Niinistön rinnalla nopea ja spontaani Stubb koetaan rohkeana kannattamiensa  asioiden esille tuojana. Mutta puhuuko hän suulla suuremmalla?

::::::::::::::::::::::::

Itärajan turvallisuudesta Niinistö on huolissaan, mutta varuillaan oleva, eikä vaiheessa olevasta tapahtumasarjasta halua vetää mitään johtopäätöksiä. Rajaturvallisuudesta päättäminen on monitahoinen ja päätöksentekoa rasittava yhtälö. Sille on ominaista, että toinen osapuoli tietoisesti järjestää syitä konfliktiin, joka hybridiuhkineen voi poikia isommankin revohkan. Itärajan turvallisuus on ensi sijassa hallituksen asia, mutta aivan varmasti löytyy myös uuden presidentin työpöydältä. Uuden presidentin ensimmäinen koettelemus voi olla lumien sulamisvesien myötä tuleva pakolaistulva itärajalla, jonka venäläiset ovat organisoineet.

Presidentin itsenäisestä päätöksenteosta Niinistö piti tiukasti kiinni joutuen vain harvoin reviirikiistoihin. Niinistö noudatti toimivaltuuksien tarkkaa rajanvetoa sisä- ja ulkopolitiikan välillä. Suurempaa kiistaa näistäkään ei esiintynyt, vaikka arvatenkin ajoittainen ärtyminen nousi pintaan.

Kaiken kaikkiaan Niinistö oli reaalipoliitikko, joka ymmärsi varhain, että jokainen kansakunta - juhlapuheista viisveisaten  -  ajattelee ensi sijassa omaa turvallisuuttaan. Historiaan Niinistö pääsee jo Nato-päätöksen seurauksena. Muutoinkin hän asettui eturintaman kansainvälisestikin tavaten kaikki huippupoliitikot Putinia myöten. Vanha pidättyvä ujostelu kansainvälissä yhteyksissä loisti poissaolollaan.

Luulenpa, että useimmat arvioivat Niinistön  vahvuudeksi hänen presidentillisen olemuksensa. Kohtuullisen hyvä kielitaito ja asiahallinta täydentävät kuvaa.

Presidentin toimintaa arvostelevat ovat nähneet hänen olleen liian ymmärtäväinen suhtautumisessa Venäjään. Hänen nähtiin toimineen liian kauan ”Putinin kuiskaajana”. Lähinnä finessi – mutta kuvaava sellainen - oli se,  että Niinistö olisi ottanut Putinin onnittelupuhelinsoiton vastaan vaalien jälkeen,  jos olisi ollut nähtävissä jotain etenemistä lännen ja idän välisissä suhteissa,  päinvastoin kuin Alexander Stubb, joka ei nähnyt mitään syytä ottaa puhelua vastaan. Ero on siinä, että Niinistö ei asettanut periaatteellisia esteitä  yhteydenpidolle, joita taas Stubb tuntuu pystyttävän.

Olemmeko nyt presidentin vaihtuessa vedenjakajalla jännitteisessä maailmassa? Liioittelematta sanoisin, että vastaus on kyllä. Sauli Niinistö edusti sukupolvea, jossa suurvaltojen välillä vallitsivat tyydyttävät suhteet. Niinistö toimi linjassa tämän käytännön kanssa erimielisyyksiä tasoitellen . Uudessa tilanteessa jännitys uhkaa purkautua konflikteiksi ja avoimeksi suurvaltojen väliseksi sodaksi. Minkä roolin Stubb ottaa? Onko hän ”kylmän sodan sotilas” – niin kuin nyt näyttää - vai paneeko hän itsensä likoon rauhanomaisen kehityksen puolesta?