Niinistön perintö

 

 Monilla tahoilla tullaan kysymään seuraavien kuukausien aikana, mikä on presidentti Niinistön perintö seuraajalleen ja Suomelle. En yritäkään vetää kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä näin varhaisessa vaiheessa. Lähteetkin puuttuvat. Kokonaisuuden hahmottamiseen käytettävissä oleva aikaperspektiivi on liian lyhyt. Mutta kyllä jotain aivan oleellista  voidaan koota tämänhetkiseen yhteenvetoon. Presidentin tehtävien mukaisesti kiinnitän huomiota erityisesti ulkopolitiikkaan.

Mitään dramaattisia muutoksia presidentin valtaoikeuksiin ei Niinistön kaudella ole tehty. Ns.lautaskiistakin poistui (v. 2012) sopivasti ennen Niinistön presidenttikausia. Valtaoikeudet on saatettu asiallisesti ottaen nykymuotoon aikapäiviä sitten. Eri asia on, että kansalaiset eräiden mielipidetiedustelujen mukaan haluaisivat laajentaa presidentin valtaa. Sama ilmiö on havaittavissa eräissä muissakin maissa. Se on kuitenkin toisen kirjoituksen aihe.

Niinistöllä oli tosiasiallista valtaa vähemmän kuin kellään edeltäjällä, mutta kansansuosio on vaikuttanut päinvastaiseen suuntaan. Presidentistä ehkä haluttaisiin tehdä kansakunnan isähahmo, joka tarvittaessa ojentaisi riiteleviä poliitikkoja. Niinistö on tähän löytänyt käsittääkseni sopivan kompromissin: hän on omalla työllään kasvattanut omaa arvovaltaansa ilman, että valtaoikeuksia on muutettu. 

Sauli Niinistö herätti Suomen presidenttinä poikkeuksellisen paljon huomiota myös kansainvälisesti johtuen pääosin Natoon liittymisestä, mutta myös kainostelemattomalla esilläolollaan, vaikkei mikään tarkoitushakuinen julkisuudentavoittelija ollutkaan. Hän otti vastaan arvostetun kansainvälisen toimijan roolin, joka hänelle tarjottiin. Mentiin asiat edellä eteenpäin.

Seuraaja Alexander Stubb on erinomainen Niinistön työn jatkaja  loistavine esiintymis- ja kielitaitoineen. Entä mitä Stubbissa on ”enemmän” kuin Niinistössä? No, ehkä maailmankansalaisuutta! Uusimmat ajattelevat niin, että Niinistön seuraaja on täyttänyt odotukset, kun hän toimii edeltäjänsä tavoin.

Alexander  Stubb nosti vaalikampanjassaan esille käsitteen ”arvopohjainen realismi”, jolla tarkoitetaan oman arvopohjan lujuuden puolustamista, mutta samalla toisin  käyttäytyvän valtion ymmärtämistä, vaikkei sitä välttämättä hyväksyisikään. Ihan näin rakentavaa kuvaa en ole saanut Stubbista, mutta seurataan tilanteiden kehittymistä. Robert McNamara sanoi aikoinaan - kaiken koettuaan - että "asetu vihollisesi asemaan".

Mikä presidentti Niinistöstä jäi mieleen päällimmäisenä? Monet ovat valmiit nostamaan esille hänen kaksi klassista sanontaansa. Ne molemmat liittyvät aivan oleellisesti jännittyneeseen kansainväliseen tilanteeseen:  ”Kyllä kasakka vie, mikä irti on” ja ”Nyt on naamiot riisuttu, ja vain sodan kasvot näkyvät” Kasakkavertauksella hän tarkoitti, että vaeltavat kasakkalaumat (Venäjä) ottavat matkan varrella haltuunsa sen, mikä otettavissa on. Kasakkamentaliteettiin ei sisälly strategisia eikä edes taktisia olettamuksia ja lopullisia päämääriä. Kasakan halu saavuttaa menestystä syntyy tilanteista, jotka eteen aukeavat. Sodat olivat kasakan elämän keskeinen sisältö. Vertauskuva symboloinee Vladimir Putinin ”maailmanjärjestystä”, joka ei ole ollut valmis alun perin, vaan joka on kehittynyt viime vuosien kuluessa. Yksi pettämätön lähtökohta on kuitenkin ollut Neuvostoliiton mureneminen, josta muodostui Putinin ja hänen avustajiensa päässä 1900-luvun suurin geopoliittinen katastrofi.

Kasakkavertauksessa paljonsellaista, mikä on tunnusomaista venäläisille ja venäläisyydelle. Ehkä tärkein viesti Niinistön sanomana oli, että kasakoiden (Venäjän) kanssa pitää olla hereillä. Pitää yrittää lukea, mitä he seuraavaksi aikovat. Muutoin toiminta jää arvoitukseksi. Kasakkavertaukseen sisältyykin  ajatus Venäjän arvaamattomuudesta, joka vastustajien tulee ottaa huomioon strategioissaan. Putinilla näyttää myös olevan kyky luoda itsestään kuva, että hänellä on tilanne hallussaan riippumatta siitä, mikä on todellisuus.

Naamioiden riisumisella Niinistö viestitti, että kaikki se, mikä oli arvailujen valossa Venäjän käytöksessä, paljastui sen hyökättyä Ukrainan kimppuun. Vasta sitten suurvaltasota oli mahdollinen.  Ja toden totta, helmikuuhun 2022 saakka Venäjän toimet vaikuttivat propagandalta, jossa päämäärät olivat auki. Tämän sanon siitä huolimatta, että Krimin niemimaan valtaaminen tapahtui jo 2014. Pian julistettiin, että ”Venäjä on rajaton”.

:::::::::::::::::::::::::::

Niinistö oli jo rivipoliitikkona sitä mieltä, että Natoon on liityttävä. Kuitenkin olen monta kertaa tuonut esille, että presidenttinä Natoon liittyminen oli Niinistölle vaikea kysymys. Hänellä oli ja on valtionpäämiehen vastuu kaikista niistä seuraamuksista, joita päätöksestä seuraa. Kun ei tiedä varmasti, oli syytä olla tekemättä lopullista päätöstä. Niinistö oli siis viimeisten joukossa, joka antoi liittymiselle periksi.

Aina niin yksioikoisen suoraviivainen Jussi  Niinistö näyttää  asettaneen presidentin Nato-puntaroinnin kyseenalaiseksi. Hänen mielestään se oli ilmeisesti jahkailua. Jussi Niinistö lukee tapahtunutta ikään kuin historia olisi jo loppunut.

Olen vieläkin sitä mieltä,  että presidentin Nato-päätös oli ankaran mutta aiheellisen itsetutkiskelun tulosta. Sieltä täältä alkoi kuulua mutinaa, että miksi selvää päätöstä ei ole jo tehty. Presidentin oli annettava periksi, koska ylivoimainen enemmistö päättäjistä ja kansasta oli vihreän napin painamisen kannalla. Olen  hyvin  pitkälle presidentin kanssa samaa mieltä siitä, että pohdiskelulle löytyy perusteet ja olisi  löytynyt myös siinä tapauksessa, jos harkintaa olisi jatkettu pidempään. Mutta tapahtumien vyörylle presidenttikään ei mahtanut mitään.

Kukaan ei tiedä, miten Venäjä tulee kestämään. Ensimmäisessä maailmansodassa se romahti totaalisesti ja toisessa se kuului suuriin voittajiin -  omista ansioistaan. Siinä on vaihteluväli!  Erityisesti kiinnittäisin  huomiota venäläisten tyytymiseen vähään sekasorron keskellä.  

:::::::::::::::::

Jotenkin luonteenomaista Niinistölle on pidättäytyminen suurieleisistä sanoista. Hän on tässä puheissaan mahtipontisen Emmanuel Macronin vastakohta. Niinistön mielestä asioita on hoidettava hienovaraisesti.

Realisti hän on selvästikin: Ukrainassa on tapahtunut odotuksiin nähden kaksi käännettä sotatapahtumissa,  joista jälkimmäinen ei lupaa hyvää meille, kuten Niinistökin on todennut.

Alexander Stubbin ja Sauli Niinistön välille on auennut näkymä, jossa päämäärät ovat vastakkaisia monessa suhteessa. Mitä maailmanpolitiikkaan tulee, Stubb on korostetusti lännettynyt. Jää vaikutelma ikään kuin rasittava suomettuminen on nyt kumottava menneitä syntejä hyvittävällä lännettymisellä.  Ei kai ulkopolitiikka ole nollasummapeliä? Varovaisen ja vanhahtavan Niinistön rinnalla nopea ja spontaani Stubb koetaan rohkeana kannattamiensa  asioiden esille tuojana. Mutta puhuuko hän suulla suuremmalla?

::::::::::::::::::::::::

Itärajan turvallisuudesta Niinistö on huolissaan, mutta varuillaan oleva, eikä vaiheessa olevasta tapahtumasarjasta halua vetää mitään johtopäätöksiä. Rajaturvallisuudesta päättäminen on monitahoinen ja päätöksentekoa rasittava yhtälö. Sille on ominaista, että toinen osapuoli tietoisesti järjestää syitä konfliktiin, joka hybridiuhkineen voi poikia isommankin revohkan. Itärajan turvallisuus on ensi sijassa hallituksen asia, mutta aivan varmasti löytyy myös uuden presidentin työpöydältä. Uuden presidentin ensimmäinen koettelemus voi olla lumien sulamisvesien myötä tuleva pakolaistulva itärajalla, jonka venäläiset ovat organisoineet.

Presidentin itsenäisestä päätöksenteosta Niinistö piti tiukasti kiinni joutuen vain harvoin reviirikiistoihin. Niinistö noudatti toimivaltuuksien tarkkaa rajanvetoa sisä- ja ulkopolitiikan välillä. Suurempaa kiistaa näistäkään ei esiintynyt, vaikka arvatenkin ajoittainen ärtyminen nousi pintaan.

Kaiken kaikkiaan Niinistö oli reaalipoliitikko, joka ymmärsi varhain, että jokainen kansakunta - juhlapuheista viisveisaten  -  ajattelee ensi sijassa omaa turvallisuuttaan. Historiaan Niinistö pääsee jo Nato-päätöksen seurauksena. Muutoinkin hän asettui eturintaman kansainvälisestikin tavaten kaikki huippupoliitikot Putinia myöten. Vanha pidättyvä ujostelu kansainvälissä yhteyksissä loisti poissaolollaan.

Luulenpa, että useimmat arvioivat Niinistön  vahvuudeksi hänen presidentillisen olemuksensa. Kohtuullisen hyvä kielitaito ja asiahallinta täydentävät kuvaa.

Presidentin toimintaa arvostelevat ovat nähneet hänen olleen liian ymmärtäväinen suhtautumisessa Venäjään. Hänen nähtiin toimineen liian kauan ”Putinin kuiskaajana”. Lähinnä finessi – mutta kuvaava sellainen - oli se,  että Niinistö olisi ottanut Putinin onnittelupuhelinsoiton vastaan vaalien jälkeen,  jos olisi ollut nähtävissä jotain etenemistä lännen ja idän välisissä suhteissa,  päinvastoin kuin Alexander Stubb, joka ei nähnyt mitään syytä ottaa puhelua vastaan. Ero on siinä, että Niinistö ei asettanut periaatteellisia esteitä  yhteydenpidolle, joita taas Stubb tuntuu pystyttävän.

Olemmeko nyt presidentin vaihtuessa vedenjakajalla jännitteisessä maailmassa? Liioittelematta sanoisin, että vastaus on kyllä. Sauli Niinistö edusti sukupolvea, jossa suurvaltojen välillä vallitsivat tyydyttävät suhteet. Niinistö toimi linjassa tämän käytännön kanssa erimielisyyksiä tasoitellen . Uudessa tilanteessa jännitys uhkaa purkautua konflikteiksi ja avoimeksi suurvaltojen väliseksi sodaksi. Minkä roolin Stubb ottaa? Onko hän ”kylmän sodan sotilas” – niin kuin nyt näyttää - vai paneeko hän itsensä likoon rauhanomaisen kehityksen puolesta?