Piileskeleekö yövartijavaltio nurkan takana?

 

On arvioitu, että populistiset puolueet jatkavat läpimurtoaan Euroopan vaalisumassa 2024. Samalla on nähtävissä, että populistit integroituvat kiinteämmin olemassa olevaan puoluekenttään (esim. Italia, Ruotsi, Suomi, Hollanti) ja pääsevät entistä tehokkaammin vaikuttamaan hallituksen kautta tai muutoin noudatettavaan politiikkaan. Ääriajattelusta on jouduttu tinkimään, jos siitä on edes haluttu pitää kiinni, kun hallitusvastuu houkuttelee.  Populistisissa ja ääriryhmissä on siis ajateltu vakauttaa puolueen asema luopumalla kaikkein radikaaleimmista tavoitteista, mutta samalla yhteiskunta kokee jäljelle jäävien muutosvoimien vaikutuksen, joita seuraavassa yritän eritellä.

 Osassa maita, joissa radikaalioikeisto on tavoittelemassa valtaanpääsyä, kiivas vastakkainasettelu jatkuu (esim. USA). Yhdysvaltain pikkuhiljaa käynnistyviä presidentinvaaleja seuratessa on tullut jälleen mieleen, kuinka vaikeata on hallita demokraattista järjestelmää. En tietenkään väitä, että hallitseminen autoritäärisen järjestelmän avulla olisi helpompaa, päinvastoin. Mutta kirjoitetaan nyt liberaalin demokratian ongelmista, kun ollaan järjestelmän sisällä.

Juuri nyt tuntuu, että hyvinvointiyhteiskunnan ”parasta ennen”-päiväys meni jo. Se ei ole mennyt kertalaakista, vaan hiljaa hivuttaen. Siitä on kuitenkin tarpeeksi jäljellä, jotta hyvinvointiyhteiskunnan nimi voidaan toistaiseksi säilyttää. Eikä muutos toteudu suoraviivaisesti, koska vanhalla hyvinvointiyhteiskunnalla on puolustajansa – useat vanhat, perinteiset puolueet.

Selvimmin muuttunut tilanne näkyy julkisten palvelujen vaikeutuneena saatavuutena. Osa ihmisistä on kypsynyt palvelujen karsimiseen ja vaihtanut palveluntarjoajan yksityiseen. Tullaan monimutkaiseen yhtälöön, jossa julkisen ja yksityisen palvelun hinnoittelu/kustannustenjako vaikuttaa herkkään tulonjakoaparaattiin.

Muutos vanhasta tutusta uuteen tuntemattomaan on haasteellinen. Ihmiset tuntevat, ettei nykyinen liberaali demokratia vastaa heidän tarpeitaan. On kuitenkin kyseenalaista pystyvätkö autoritaariset, populistiset tai radikaalit ryhmät ottamaan niukkuuden haasteen vastaan tosiasiallisesti. Populismi on välivaiheen ilmiö, joka tuskin pystyy tarjoamaan pysyviä elementtejä elämisen ja toimeentulon uusiksi osa-alueiksi. Pidemmässä juoksussa moderni voisi muodostua kahdesta toisiaan vastaan kulkevasta trendistä. Toinen on valtion ohjausvaikutuksen lisääminen silloin, kun  on kysymys esimerkiksi energia-  ilmasto- tai muista suurista asioista  ja toinen trendi muodostuu ihmisten/yksilöiden kyvystä ottaa haltuun sellaisia palveluja, jotka olivat yhteiskunnan hoidettavana aiemmin. Ihmisillä saattaa olla taipumus jättää välillisen demokratian toteutus kasvottomalle virkavallalle ja oma osallistuminen hiipuu ohueksi. Demokratia ei kehity, sitä vain ylläpidetään.

Mietintämyssyssä on ollut Suomen puolueiden kannatusmuutosten merkitys tilanteessa, jossa ”uusi” populistinen/radikaali puolue tunkeutuu suurten puolueiden joukkoon. Tarkoitan tässä tietenkin perussuomalaisia ja muita oikeistoradikaaleiksi muuttuneita puolueita. Jälkimmäisestä esimerkkinä on Yhdysvaltain republikaaninen puolue: vanha puolue (tai huomattava osa siitä) muutti luonnettaan, kun omaksui ”Movement Conservatismin” (Reagan, Goldwater, Trump…) radikaalit periaatteet.

Myös perussuomalaisilla yksi lähtökohta menestykselle on ideologinen tai pikemminkin ideologiset muutokset vanhan ideologian sisällä. Perussuomalaiset on muuttunut populistisesta konservatiivisesta puolueesta (työväenpuolue ilman ideologiaa) radikaaliksi oikeistopuolueeksi, joka on ajanut oikealta  kokoomuksen ohi. Kaikkia perussuomalaisista johdettavia puoluekentän muutoksia on toistaiseksi vaikea hahmottaa.

Kaivoin esille erään vanhan blogikirjoituksen (”Amerikkalainen unelma ja painajainen” 4.11. 2016), jossa oli yksi kappale, jossa mielestäni tavoitetaan Suomessakin tapahtuneen muutoksen ydin: ”Ideologisista syistä ……… köyhät miehet ja naiset vastustavat (itseään hyödyttävää) sosiaaliturvaa ja antavat äänensä republikaaneille, jotka ovat olleet ”isoa valtiota” (siis kattavaa sosiaaliturvaa) vastaan ja ovat keventäneet suurituloisten verotusta. Hämmentävää tässä on, että pienituloiset republikaanien kannattajat äänestivät omaa etuaan vastaan. He haluavat olla ”kunnollisia” eivätkä halua valtiolta mitään, mutta eivät halua muidenkaan saavan.”

Perussuomalaiset ovat tavoittaneet jotain oleellista oikeistoradikaalista republikaanisen puolueen ajattelusta. Meillä polarisoitumiskehitys (köyhyyteen putoaminen, rikkaiden eriytyminen) ei ole niin pitkällä kuin Yhdysvalloissa, joten sitä ei kannattane erikseen painottaa. Mutta omillaan toimeentuloa korostavat arvokysymykset nousevat arvoon arvaamattomaan ”kaikki pidetään mukana” -ideologian ohi.

::::::::::::::::::::::::::  

Olen joskus spekuloinut, kuinka helppoa tai vaikeaa on liittyminen ”uuteen ” puolueeseen vanhan puolueaparaatin  ohitse. Perussuomalaisiin ajautuu muissa puolueissa tavalla tai toisella pakit saaneita, mutta on paljon niitäkin, joita vanhat puolueet eivät viehätä. Tätä polkua pitkin perussuomalaiset ovat saaneet lahjakkaita (nuoria) poliitikkoja riveihinsä enemmän kuin ehkä muutoin olisi ollut mahdollista. Tietenkin ajan myötä - joka nyt on jo nähtävissä -  perussuomalaiset muuttuu osaksi vakiintunutta puoluekenttää, jolloin samankaltaistava vaikutus rupeaa puremaan ja uutuudenviehätys poistuu.

Perussuomalaisia sitoo hallitukseen velanhoito ja talouden niukkuuden vaateet. Suostuminen niukkuuden talouteen on vallannut pikkuhiljaa koko perussuomalaisten eduskuntaryhmän. Talouden tiukkuudesta on  tullut mantra, jonka nimiin vannotaan aktiivisesti, onpa siitä tullut jollakin tapaa kunnia-asia.

On omaksuttu kanta, jonka mukaan hyvinvointiyhteiskunnan palveluja on paisutettu liikaa. Valtiovarainministeri Riikka Purran kovaa retoriikkaa on alettu tavallaan ihailla kannattajien keskuudessa. Elinkeinoministeri Wille Rydmanin asettuminen Purran perälaudaksi on pitänyt epäilijätkin rivissä. Kovalla linjalla on erottauduttu jopa muutoin samanhenkisestä kokoomuksesta. Kannatuksen nousu siivittää haavetta jatkuvasta puolueen nousukierteestä.

Toisaalta kansalaisiin kohdistuvia leikkauksia ja säästöjä ei ole vielä toteutettu, joten on odotettavissa, että vasta siinä vaiheessa ärtymys purkaantuu, kun niukkuus näkyy omalla tilillä.

Presidentinvaalit niin tärkeät kuin ne olivatkin, eivät ole himmentäneet vasta kolmanneksi niissä sijoittuneen Jussi Halla-ahon gloriaa, joka henkilönä on yksi puolueen suosion salaisuuksista. Myös itärajan sulku on satanut sisäministeri Mari Rantasen kautta puolueen laariin.  Eurovaaleissa kesäkuussa 2024 odotetaan puolueen menestyksen jatkuvan.

Radikaalilla oikeistolla on nyt tilaisuus ja paikka iskeä, koska meneillään on varsinainen vaalien suma ympäri maailmaa.

Erilaisilla yhteiskunnilla on erilaisia tapoja (ja osaamista) sulauttaa populistisia (tai vastaavia) näkemyksiä itseensä. Suomalainen yhteiskunta on ehkä sulauttavimpien joukossa: Veikko Vennamon ja Timo Soinin populistit, kansandemokraatit 1940- ja 1970-luvulla, äärioikeisto 1930-luvulla ovat kaikki esimerkkejä siitä, että eristäminen ei välttämättä ole tuloksellisin linja. Populistiset liikkeet voi syleillä vaarattomiksi. Tässä on liberaalidemokraattisen mallin suuri voima.

Suurin vaara, minkä liberaalidemokratia voi aiheuttaa itselleen on mielestäni ylemmyydentunne, nöyryyden puuttuminen. Kymmenien vuosien näytöt ovat tuudittaneet ajatukseen, että liberaalidemokratia on lyömätön järjestelmä. Jos näin koetaan, niin silloin kannattaa palauttaa mieleen liberaalidemokratian oma taistelujen tie onnistujaksi.

Perussuomalaiset ovat integroituneet osaksi suomalaista poliittista päätöksentekokoneistoa usean yrityksen jälkeen. Sekä perussuomalaiset että poliittinen järjestelmä ovat muuttuneet. On tapahtunut  sopeutuminen vallitsevaan tilanteeseen.  Jää nähtäväksi, miten kehitys kehittyy. Kokemus on opettanut, että ihmiset haluavat pidemmällä aikajänteellä niukkuuden sijasta kokea vaurastumista.