Historialla on monta loppua

 

 Yle Areenassa on nähtävissä dokumenttisarja ”Hullu vuosi 1991”, jonka tarkoitus on valaista, mitä tapahtui Neuvostoliiton hajotessa ja muuttuessa Venäjäksi ja minkälainen tulevaisuus odotti EU-Suomea. Vaikeuskerrointa nykypäivään lisää vielä Suomen liittyminen Natoon, joka ei ollut tiedossa vielä vuoden 2021 syyskesällä, jolta ajalta dokumenttisarja on. Mielestäni dokumentti on oiva lähihistorian kertaus ja varsin osuva (menneen) tulevaisuuden analyysi. Täydennän kuvaa omilla mietteilläni tähän aikaan ja lähitulevaisuuteen liittyen.

Käsittelen vain neliosaisen sarjan osaa numero 2, ”Minne menet Venäjä?  Tapio Nurmisen johtamassa  keskustelussa mukana olivat Liisa Jaakonsaari, Tuomas Forsberg, Mikko Hautala ja Sini-Kukka Saari, kaikki nykyhistorian erinomaisia tuntijoita.

Asiantuntijavieras Jaakko Iloniemi avaa keskustelutilaisuuden  toteamalla, että emme tienneet 1990-luvulla, miksi Venäjä muotoutuu, emmekä vieläkään varmuudella tiedä. Samaa voidaan sanoa tälläkin hetkellä (vuonna 2024),  meillä on vain arvailuja. Se ei ole estänyt lukemattomia asiantuntijoita tai harrastelijoita  esittämästä enemmän tai vähemmän osuvia arvauksia siitä, mitä tästä kaikesta seuraa.

Käyn tässä blogissa läpi esitettyjä arvioita ”Historian loppu” -skenaarioiden näkökulmasta. Liisa Jaakonsaari näki 1990-luvulla odotukset Venäjästä  positiivisina, voisi puhua ylioptimismisina. Moni ajatteli, että Venäjästä muodostuisi jopa liberaalin demokratian tyyppinen valtio, jolla olisi nykyvaltion suhteet ympäröivään maailmaan. Ajateltiin, että Venäjäkin voisi jakaa Euroopan Unionin arvot.

Sini-Kukka Saari: vallitsi euforinen tilanne, jossa mikä tahansa oli mahdollista. Yhtä vaikuttava oli transitioteoria, jonka mukaan kaikissa maissa tapahtuu demokratisoitumiskehitys suurin piirtein samojen vaiheiden kautta. Venäjä oli yksi tähän kehitykseen osallistuneista. Näinhän ei käynyt Venäjällä ja taka-askelia on otettu monissa  kehittyneissäkin maissa.

Tuomas Forsberg näki suomalaisten asiantuntijoiden nähneen Venäjän kehityksen realistisesti. Yleinen kanta oli, että emme voi tietää, mitä tapahtuu ja epävarmuuden katsottiin pikemminkin lisääntyneen/lisääntyvän  ajan kuluessa. Pitkässä juoksussa Venäjän katsottiin kuitenkin etenevän kohti markkinataloutta venäläisin erityispiirtein.

Mikko Hautala: Venäjän markkinatalousviritelmät ovat epäonnistuneet kerta toisensa jälkeen. Konkreettisesti markkinatalouden kannattajien tappio kävi ilmi duumanvaaleissa 1993. Samaan aikaan lännessä vallitsi kuitenkin toiveikas hypetys. Suomessa oli ehkä realistisin näkemys tilanteesta: katsotaan, mitä siellä tapahtuu.

Venäjällä yritettiin uudistaa sekä taloudellista että poliittista järjestelmää. Koska taloudelliset uudistukset epäonnistuivat, vastaavasti kävi myös niistä johdetuille poliittisille uudistuksille. Luulo, että Venäjän talouden loputtomilta näyttävät resurssit pelastavat maan, osoittautui vääräksi.

Venäjän rasitteena on, että menneisyyden hallinta on jäänyt tekemättä. Historian vino käsittely  varmistaa sen, että nykyaikakin kärsii totuuden vajeista ja vääristelystä.

Punaisena lankana Venäjän ongelmien läpi kulkee aidon demokratian puute, joka heijastuu kaikille elämänalueille.

Venäjän  armeija oli yksi 1990-luvun sekavuuden kauden suurimmista menettäjistä. Jos hypätään nykyaikaan voidaan kuitenkin hämmentyneenä todeta, että armeija kuitenkin  sinnittelee osin vanhan kaluston kanssa,  menestyen joten kuten Ukrainan sodassa – tosin suuria tappioita kärsien.

Yhdeksänkymmentäluvun talouden sekasorrossa Venäjä ei yksinkertaisesti pystynyt osallistumaan vanhojen etujensa sotilaalliseen valvontaan, kuten aiemmin. Tämä tuli selväksi mm. entisen Jugoslavian alueen sodissa. Yhdysvallat oli suvereeni vallanpitäjä Venäjän intressien yli. Samaan aikaan monissa  Länsi-Euroopan maissa  sotilasmenot ajettiin alas kansainvälisen jännityksen ja vastakkainasettelun lieventymisen seurauksena.

Keskustelijat olivat yhtä mieltä siitä, että Putinin tavoitteena on Neuvostoliiton palauttaminen. Hän on todennut, että hajoaminen  oli 1900-luvun suurin geopoliittinen katastrofi. Vaikka Venäjä rypisi missä tahansa ongelmissa, se ei halua luopua suurvaltastatuksesta.

Yle Areenan keskusteluissa ei viitattu Putinin Münchenin kongressissa (2007) pitämään puheeseen, jossa Putin vielä nöyrästi vetosi länsimaihin hänen ajamansa tasapainon  palauttamiseksi. Tässä kohtaa hän veti tueksi BRICKS-maat ja syytti Yhdysvaltoja  siitä, ettei se huomioinut voimatasapainon muutoksia maailmanpolitiikassa. Näin kirjoitin blogissani vuonna 2022: ”Münchenin turvallisuuskonferenssilla vuonna 2007 on ikävä kaiku Venäjän nykyisen ekspansion käynnistäjänä.  Tärkeämpi asia unohtui: kävi niin, että Putin tuolloin viimeisen kerran varoitti tulevasta idän ja lännen välisestä konfliktista. Vuonna 2007 ei tajuttu, miten pitkälle Venäjä oli valmis menemään”.

Kaikkein tärkeimmät valtiot Putinin ekspansiossa ovat Ukraina ja Valko-Venäjä. Hänen ajatteluunsa ei kerta kaikkiaan sovi, että ko. valtiot ovat itsenäisiä.

Liisa Jaakonsaari toi esille Euroopan maiden provokatiivisen lähestymistavan Venäjää kohtaan Ukrainan kysymyksessä. Ei voi välttyä ajatukselta , että ne halusivat osoittaa Venäjälle kaapin paikan. Tilaisuus teki varkaan. EU:n kiinnostus Venäjää kohtaan laantui kuitenkin vuosien kuluessa  ja samalla menetettiin mahdollisuus vuoropuheluun. 

Putinin kaudella Venäjä on omaksunut ajattelutavan, jossa puskurivaltiot (ns. etupiiri) ovat valtiollisen rakenteen oleellinen osa länttä vastaan. Lännessä periaate on, että  kukin maa saa itse valita yhteistyökumppaninsa, kun taas Venäjä pyrkii painostamalla tai pakolla liittämään puolustuksensa osaksi itsenäisistä valtioista muodostuvan suojavyöhykkeen. Tässä on oleellinen ristiriita Venäjän ja lännen välillä. Baltian maille ja Suomelle lännessä vahvistettu liberaalidemokraattinen järjestelmä on ehdottoman tärkeä jo näiden maiden itsenäisenä säilymisen vuoksi. Venäjä ei – osin heikkoutensa takia – pystynyt vastustamaan Itä-Euroopan kansandemokratioiden liittymistä EU:hun ja Natoon, mutta Neuvostoliiton entisten osavaltioiden osalta Venäjän asenne muuttui oleellisesti tiukemmaksi.

Venäjällä on pysyvä pelko Ukrainan ja muiden entisen Neuvostoliiton alueiden liukumisesta länteen.  Venäjän ekspansiivinen propagandapuhe sekoittui sen todellisiin intresseihin Neuvostoliiton entisiä osavaltioita kohtaan. Niiden asemasta se ei halunnut tinkiä tuumaakaan. Tästä voidaan vetää suorat johtopäätökset Ukrainan sotaan. Yksi merkittävä sivujuonne tapahtui, kun lännessä ei uskottu Venäjän menevän ekspansiossaan niin pitkälle kuin se sitten meni. Sama toistui 2022 helmikuussa, kun Venäjä jälleen lännen yllättäen teki intervention Ukrainaan.

Miten ongelma ratkaistaan? Siinäpä kysymys. Todennäköisesti vain aika pystyy hoitamaan tämän yhä pahemmin laajamittaiselta sodalta haiskahtavan problematiikan.

:::::::::::::::::::::::::::

Venäjän yläluokka ei innostu demokratiasta jo siitä yksinkertaisesta syystä, että se on menettäjä tasa-arvoistamisen käynnistyessä. Muu väestö taas on flegmaattista, eikä kanna kovin suurta huolta – suhteellisen pientä liberaalia aktivistijoukkoa lukuun ottamatta – Venäjän autoritatiivisesta hallinnosta.

Demokratiasta ja Venäjästä puhuttaessa ei voida sivuuttaa muun maailman demokratioissa parhaillaan tapahtunutta/tapahtuvaa kansanvallan murenemista. Riittääkö liberaalien demokratioiden kiinnostus enää kantamaan huolta Venäjän demokratiamurheista? Mikko Hautalan mielipide on selvä: hän ei jäisi ”henkeään pidätellen” odottamaan  demokratian läpimurtoa Venäjällä. Sitä ei minunkaan mielestä tapahdu näkyvissä olevassa tulevaisuudessa.

Kaikki edellä kuvattu on suurvaltapolitiikan erittelyä. Keskustelun juontaja esitti teesin: olisiko Yhdysvaltain ja Kiinan ja Yhdysvaltain Venäjän suhteiden oltava paremmat kuin Venäjän ja Kiinan suhteet keskenään (alun perin ilmeisesti Mikko Hautalan aivoitus)? Ongelma on, että tämä ei toteudu nykytilanteessa.

Mikko Hautala nosti esille mielenkiintoisen lisäelementin suurvaltojen kilpailun laannuttamiseksi. Hän puhuu kybertasapainosta, kuten on puhuttu kauhun tasapainosta ydinaseissa. Kybersota on yksinkertaisesti liian kallista siihen osallistuville valtioille, jotta siihen kannattaisi ryhtyä. Tässä saattaa olla  ajatuksen siemen säädellä kyberriskiä.

Erityissuhde  vai tavallissuhde? Suomalaisilla on taipumus ajatella, että meillä on erityissuhde Venäjään. Ajatus on,  että tästä rakentuu jotain hyvää suomalaisille. Joissakin tapauksissa näin onkin, mutta Mikko Hautala on sitä mieltä, että erityissuhteen (suomettuminen!) käydessä rasitteeksi suomalaiset toivovat pikemminkin ”tavallissuhdetta”.

Keskustelijoilla oli selvästi odotuksia Venäjä-suhteiden kehittymisen puolesta, mutta nyt olemme nähneet, että suhteet ovat nollassa Ukrainan sodan takia. Parempinakin aikoina epäiltiin, että Venäjä ei ymmärrä EU:ta. Se haluaisi keskustella mieluiten kansallisvaltiopohjalta. Ehkä Venäjä ei haluakaan  yhteisöä keskustelukumppaniksi, koska kansallisvaltioiden kanssa asioiminen on Venäjän kannalta helpompaa: ”Kuka on EU?”.

Lopuksi  Yle Areenan keskustelussa keskityttiin Venäjään uhkatekijänä. Sellaiseksihan se on muodostunut molemminpuolisen varustelun ja Venäjän aggressiivisen käytöksen johdosta. Kun Suomi liittyi Natoon, tilanne muuttui yhteistyön kannalta dramaattisesti huonompaan suuntaan. Kaikki keskustelijat olivat samaa mieltä: Venäjän kanssa pitää olla varuillaan. Olisi mielenkiintoista kuitenkin tietää, mitkä kannat keskustelijoilla on nyt Venäjä-yhteistyön mahdollisuuksiin, kun Suomi liittyi Natoon  ja Venäjä tuntuu yhä kompromettoidummalta.

Yhteisesti ei uskottu suhteiden parantumiseen Putinin jälkeen. Sen sijaan Venäjällä on kasapäin Putinin jälkeisiä ongelmia hoidettavanaan. Tämänkin blogikirjoituksen käsittelemässä ajanjaksossa on historia ehtinyt loppua monta kertaa.

Vielä olisin toivonut  yhtä keskustelunaihetta: onko mitään mahdollisuutta luoda edellytykset kompromissille Ukrainan ja Venäjä välillä esimerkiksi maa-alueista käytävän keskustelun pohjalta (oletus: suljetaan keskustelun piiristä ulos sana ”EI”)?