Lähi-idän räjähdysherkkä öljytynnyri uhkaa maailmanrauhaa

 

 Elämme kansainvälisen kriisin keskiössä Lähi-idän tilanteen takia. Ensin Israelin ja sen arabivihollisten yhteenotto käynnisti laajan konfliktin, jonka polttopisteessä on ollut ja on edelleen Gazan alue. On saatu aikaiseksi heiveröinen rauhantila, mutta mitään takuuta sen kestävyydestä ei voida antaa.

Alueella on useita voimakenttiä, joiden ympärille sodan uhka kiertyy. Yksi vaikuttavimmista on väestöltään 90 miljoonaisen Iranin pyrkimys alueen johtavaksi  voimatekijäksi. Maantieteellinen hotspot on nyt Hormuzinsalmi. Se on nykyisin aivan elintärkeä väylä öljynkuljetusten reittinä idästä länteen. Juuri Hormuzinsalmen laivaliikennettä kontrolloivana tahona iranilaiset ovat päässeet nykyisen asemaansa öljyntuotannon ja öljynkuljetusten valtiaana.

::::::::::::::::::::::::::::

Suezin kriisi oli yksi kylmän sodan aikakauden vakavimmista kriiseistä. Sen voidaan katsoa alkaneen varsinaisesti siitä hetkestä, kun Egyptin presidentti Gamal Abdel Nasser kansallisti Suezin kanaalin 26.7.1956, siis 70 vuotta sitten.

Tärkeänä tekijänä kriisissä oli arabinationalismi , jonka voimakkain edustaja oli Nasserin johtama Egypti. Arabinationalismi sai lisävoimaa, kun Egypti liittyi kolonialismista vapautuneiden sitoutumattomien maiden, eli ns. neutraalien muodostamaan valtaryhmittymään.

Vuonna 1956 Suez oli öljykuljetusten logistiikan kannalta aivan ratkaiseva kuljetusväylä. Kriisi huipentui marraskuun alussa käytyyn Suezin sotaan englantilaisten, ranskalaisten ja israelilaisten yhdessä tuumin suorittaessa intervention alueelle syrjäyttääkseen Nasserin. Tämän sodan päättyminen 6.11.1956 merkitsi myös kriisitilanteen  laukeamista. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto yhdistivät hetkeksi – kesken kylmänsodan - vaikutusvaltansa pakottaen hyökkääjät katkerina perääntymään.

Suurvaltapoliittisesti tilanne oli muuttumassa. Aiemmat alueen valtiaat Englanti ja                                               Ranska olivat joutuneet väistymään niiden voimavarojen vähetessä. Ne olivat menettämässä suurvaltastatustaan.

Vaikka Yhdysvallat ja Englanti ja Ranska olivat liittoutuneet toisen maailmansodan aikaan ja sen jälkeen, Yhdysvallat oli omaksunut kriittisen kannan varsinkin englantilaisten kolonialismiin.  Se näkyi Suezilla. Joskus tuntui siltä, että Yhdysvallat kohdisti ankarimman kritiikkinsä Englantia, Ranskaa ja Englantia kohtaan.

Neuvostoliitto ja Yhdysvallat  olivat kylmässä sodassa ankaria kilpailijoita keskenään, mutta Suezin kriisissä ne löysivät toisensa – vastahakoisesti, mutta kuitenkin – samalta puolelta kylmän sodan rintamalinjoja. Hormuzinsalmen konfliktissa Venäjä on puolustamassa Iranin etuja, mutta sen toimintamahdollisuudet eivät ole kaksiset.

::::::::::::::::::::::::::::::

Mikä on muuttunut,  ja mikä on pysynyt ennallaan, jos vertaillaan näiden kahden ajankohdan tilannetta toisiinsa?

Ensinnäkin Suezin ja Hormuzin väylien merkitystä voidaan rinnastaa toisiinsa. Molemmat ovat säilyttänet arvonsa globaaleina logistiikkaväylinä. Yllättävä yhtymäkohta löytyy Hormuzin ja Suezin kriisien suurvaltapolitiikan puolelta. Vanhat liittolaiskuviot asetettiin kyseenalaisiksi Suezilla, kun Ranska ja Englanti (Israelin tukemana)  pitivät tiukasti yhtä pelätessään menettävänsä vesireitin ja oikotien lännen ja idän välillä Nasserin yltiöpäisen nationalismin takia. Yhdysvallat rikkoi länsiliittoutuneiden samanmielisyyden ryhtymällä  vastustamaan vanhaa kolonialistista perinnettä, jota Englanti ja Ranska Suezilla yhdessä ja erikseen noudattivat. Yhdysvallathan muutoinkin vastusti kolonialismia vapaan maailman nimissä.  Yhdysvaltain presidentinvaalit myöhään syksyllä 1956 alleviivasivat Dwight D. Eisenhowerin imperialismin vastaisia linjauksia.

Hormuzinsalmella yhtälöön joudutaan lisäämään Iran, joka vanhastaan on asennoitunut  Yhdysvaltoja, Englantia ja Ranskaa vastaan, päävihollisen ollessa ilman muuta Yhdysvallat. Helppoa ei ole ollut myöskään länsivaltojen keskinäinen yhteistyö, jossa kahnausta on aiheuttanut Yhdysvaltojen tyytymättömyys Länsi-Euroopan Natolle antaman tuen väitettyyn vähäisyyteen. Yhdysvallat on jopa uhkaillut Irtisanoutumisella Natosta.

Kylmän sodan kaudella pelättiin bipolaarisen maailmankuvan kriisejä, mutta nyt tapahtunutta muutosta kansainvälisissä suhteissa voidaan kuvata käsitteellä paradigman muutos, niin dramaattisia käänteitä se sisältää.

Yhteenvetona voisi  todeta, että ainakin Trumpin kaudella entiset liittokunnat – joihin ehdimme tottua - ovat osoittaneet haurastumisen merkkejä. Eri asia on sitten, että Trumpin presidenttikauden päättyminen avannee seesteisemmän näkymän länsivaltojen yhteistyölle.