Kuuban ohjuskriisi vs. nykykriisi

Olen jo pitempään miettinyt Kuuban ohjuskriisin (1962) ja meneillään olevan, monien mielestä Ukrainasta alkaneen nykykriisin yhtymäkohtia. Niille on molemmille ominaista suurvallan tunkeutuminen toisen suurvallan ”iholle”. Vuonna 1962 Neuvostoliitto käytti sattunutta tilaisuutta hyväkseen ja yritti sijoittaa ydinohjuksia Kuuban maaperälle, josta ne saavuttaisivat Yhdysvaltain avainalueet ja muodostaisivat uhan kansalliselle turvallisuudelle.

Toki kriisin juuret ovat kauempana. Yhdysvallat on siitä lähtien pitänyt Kuubaa ”omanaan” (=etupiirinään), kun se irtautti saaren Espanjan vallasta 1800-luvun lopulla. Vaikka Kuuba itsenäistyi jo 1900-luvun alussa ei Yhdysvallat päästänyt Kuubaa kontrollistaan. Muutos tapahtui yli 50 vuotta myöhemmin, kun Fidel Castron johtamat vallankumoukselliset syrjäyttivät diktaattori Batistan vuoden vaihteessa 1958-59. Pienen välivaiheen jälkeen Yhdysvallat tulkitsi vallankumouksen vihamieliseksi itseään kohtaan. Castro kansallisti amerikkalaisten omaisuuden ja ryhtyi toteuttamaan sosialistisia uudistuksia maassa. Vastareaktiona Yhdysvallat lanseerasi kuubalaisten pakolaisten suorittaman maihinnousun Sikojen lahdelle vuonna 1961. Operaatio epäonnistui ja aiheutti Kuuban ja Neuvostoliiton sotilasyhteistyön tiivistymisen. Lisäksi on muistettava, että presidentit Eisenhowerista Johnsoniin yrittivät toistuvasti murhauttaa Castron…..

Syksyllä 1962 venäläiset laivat alkoivat purkaa ydinohjusten osia Kuubaan. Yhdysvaltain reaktio oli välitön: satelliittikuvat todistivat ohjussiirrot ja Yhdysvallat valmistautui vastaiskuun. Alkoi Kuuban kriisi (16.10.1962-28.10.1962). Meillä Erkki Tuomioja on yrittänyt korjata yleistynyttä mielipidettä lähes historiattomasta suhtautumisesta Ukrainan tai Itämeren kriisiin. Hän on tässä yhteydessä viitannut lyhyesti Kuuban kriisin vertailukohtana.

Nykykriisissä Venäjä on tulkinnut Yhdysvallat (pelkistän tässä ”lännen” Yhdysvalloiksi, koska Venäjä katsoo Yhdysvallat päävastuulliseksi jännityksen kiristymiseen) tunkeutujaksi Venäjän vaikutuspiiriin, johon voidaan laskea toisaalta Ukraina ja toisaalta Keski-Aasian entiset neuvostotasavallat. Itä-Eurooppa voidaan osallistaa jännitteisiin, koska venäläisten tulkinnan mukaan iholle tunkeutumista symbolisoi itäisen Euroopan maiden liittyminen Natoon. EU:n ja Naton kiinnostuminen Ukrainasta ilmeisesti laukaisi venäläisen aggression: Yhdysvaltain eteneminen oli pysäytettävä Venäjän rajoilla. Itämeren alue on suhteiden kriisiytymisen väitetty ”pohjoinen ulottuvuus”.

Yhdysvaltain hegemonian tavoittelu on vastareaktiona siivittänyt venäläisen kansallistunnon korkealle tasolle ja maa on nostanut suurvaltaprofiiliaan monilla eri tavoilla. Toisaalta se on myös yleensä globaalin vaikutusvaltansa heikentymisen vuoksi halunnut jalansijaa kansainvälisissä asioissa. Se ei salli enää ylikävelyä, vaan haluaa sanoa painavan sanansa paitsi lähialueensa niin myös globaaleissa asioissa.

Kriisit syntyvät siis molemmilla puolilla tunkeutumisesta toisen suurvallan etupiiriin (käytän tätä ilmaisua paremman puutteessa). Venäjä on ollut tässä kamppailussa altavastaajana Euroopassa, koska Naton eteneminen on ollut niin menestyksekästä. Kylmän sodan selkeät etupiirit eivät ole nyt voimassa, mutta nykytilanne simuloi osittain tuolloista asetelmaa.

Olemme sokeutuneet sille ajatukselle, että Yhdysvaltain sota-alukset ja hävittäjät käyttävät Naton laajentumisen ja kahden ja monenvälisten kumppanuussopimuksien jälkeen Itämerta ”sisämerenään”. Samaan aikaan saatamme ihmetellä Neuvostoliiton tunkeutumista Kuubaan täysin absurdina kylmän sodan hysterian osoituksena. Yhdysvaltain äärimmäinen reaktio vuonna 1962 osoitti, kuinka vaarallisena se piti Neuvostoliiton etenemistä Karibian merellä aivan Yhdysvaltain rannikon tuntumaan. Venäläiset tulivat alueelle, vaikka Yhdysvalloilla oli jo vuodesta 1903 lähtien ollut hallussaan Guantanamon sotilastukikohta Kuubassa.

Nyt amerikkalaiset eivät piittaa Kaliningradin venäläisestä tukikohdasta, vaan ohittavat sen edetessään syvälle Itämeren lahtiin. Molemmat suurvallat ovat tulkinneet tunkeutumiset vihamielisiksi teoiksi, vaikka on liikuttu niiden aluevesirajojen ulkopuolella. Tulenarkuus näiden kahden kriisin välillä on toki eriasteista: Kuuban ohjuskriisi läheni maailmanpaloa ja oli siitä pahimmillaan vain napin painalluksen päässä. Toivottavasti eriasteisuus myös säilyy.

::::::::::::::::::::::::

Seuraava on suurelta osin lainausta blogikirjoituksistani ”Kuuban kriisin faktat – taistelu muistitiedon ja keskustelunauhoitusten välillä” sekä ”Kuuban ohjuskriisi – miehet, jotka pelastivat maailman”.

Presidentti Kennedy kutsui kylmän sodan kuumimman kriisin - Kuuban kriisin - kolmenatoista päivänä (16.10.-28.10.1962) koolle huippuasiantuntijoita, joiden piti avustaa presidenttiä kriisin ratkaisemisessa. Kokouksia pidettiin parikymmentä kappaletta. Eräs asia paljastui kokouksista vasta paljon itse tapahtumaa myöhemmin, presidentti Kennedy nimittäin nauhoitti salaa keskustelut. Ainoastaan presidentin veli, silloinen oikeusministeri, Robert Kennedy tiesi nauhoituksista.

Kennedyn käyttämä menetelmä oli haavoittuvainen, koska se oli altis erehdyksille (presidentti ei esimerkiksi muistanut aina painaa nappia!). Olen itsekin kuullut nauhan, jossa Kennedy kuunneltuaan Kuuban kriisiin liittyen kenraaliensa murheet, varoitti lopuksi, etteivät nämä ryhtyisi omin päin sooloilemaan. Sen jälkeen hän poistui kokouksesta unohtaen nauhurin päälle (josta kenraalit eivät tienneet mitään). Aselajien komentajat antoivat sanaisen säilänsä heilua arvostellessaan presidenttiä.

Sen, että nauhat antavat rehellisen kuvan kokouksista, näyttäisi todistavan Robert Kennedyn kuuluisa kirja ”Thirteen Days” (1969), jossa hän – luullessaan, että nauhat eivät tule julkisuuteen - antaa itsestään kuvan kriisin kyyhkynä, vaikka hän tosiasiassa oli yksi selväpiirteisimmistä haukoista. Hän tarvitsi tuota kuvaa voidakseen menestyä tulevissa (1968) presidentinvaaleissa. Kirjaa ei ehditty julkaista Robert Kennedyn vielä eläessä. Nauhat taas julkaistiin vasta vuonna 1997.

Kuuban kriisin salaiset nauhoitukset avaavat näkymän muistelmien, päiväkirjojen ym. totuudellisuuteen yleisemmälläkin tasolla. Muistelmat kuvaavat aina kirjoittajansa subjektiivisia kokemuksia - tietty - mutta Kuuban kriisin nauhoitusten perusteella muisteluksiin kannattaa suhtautua entistäkin varauksellisemmin. Kriisin rauhanomaiseen ratkaisuun vaikuttivat lukemattomat seikat. Yksi näistä oli kysymys Kuuban saarrosta hyökkäyksen sijaan. Saarto sai puollon Kennedyn esikunnassa ja välittömästä hyökkäyksestä luovuttiin.

Keskityn tässä ehkä kaikkein oleellisimpaan eli vaihtokauppaan, jossa kriisin ratkaisuna Yhdysvallat vetäisi ohjuksensa pois Turkista (joka Yhdysvaltain vaatimuksesta piti pitää salassa) ja vastaavasti Neuvostoliitto Kuubasta. Turkkiin jo aiemmin sijoitettujen ohjusten kantama ulottui Moskovaan saakka.

Useimmat – itse asiassa lähes kaikki presidentin tiimin jäsenet – vastustivat suostumista Nikita Hrustsevin (nykykirjoitusasu Wikipedian mukaan Hrustsov) esittämään ”ohjusvaihtokauppaan”. Motiivit vaihtelivat: monet epäilivät Hrustsevin pettävän tai mikä pahinta neuvostojohtajan pystyvän osoittamaan, että Yhdysvallat on heikko joutuessaan suostumaan ”tasapeliin”. Kennedy jäi lopulta lähes yksin puolustamaan sopimista ohjusten purkuvaihdosta Neuvostoliiton kanssa.

Perin inhimillistä on, että monet tiimin jäsenet halusivat jälkikäteen – kriisin ratkettua – antaa omasta asennoitumisestaan kriisin lopputuloksen mukaisen kuvan: taitava kyyhkypolitiikka johti lopulta myönteiseen tulokseen. Nauhat paljastavat armottomasti monien tiimin jäsenten aggressiivisen asenteen kyyhkypolitiikan sijaan. Robert Kennedyn teoksessaan ”Thirteen Days” antamat luonnehdinnat tiimin jäsenistä eivät nauhojen perusteella kestä todellisuutta. Esimerkiksi Dean Ruskista annettu kuva lähes mielipiteettömänä ja usein kokouksista poissa olevana ulkoministerinä antavat hänestä väärän kuvan. Hän oli keskeisissä kysymyksissä presidenttiä myötäilevä, hyvin argumentoiva ja aloitteellinen keskustelija, joka pystyi sanomaan presidentille EI silloin, kun näki sen aiheelliseksi.

Monessakin mielessä Robert McNamara (puolustusministeri ja tiimin jäsen) on loistava tositarinoiden kertoja. Miten taitavasti hän käsitteli todellisuutta hienossa dokumentissa ”The Fog of War”, jossa hän - vanhoilla päivillään - ottaa argumentointitilan haltuunsa ja luo oman tarinansa Kuuban kriisistä (kuten Vietnamistakin). Hän ”avusti presidenttiä” rauhan aikaansaamiseksi, kun toiset - esimerkiksi kenraalit - halusivat sotaa. Nauhalla hän on huomattavasti haukkamaisempi…. Ehkä kuitenkin jälkikäteen Robert McNamara ymmärsi parhaiten, mistä oli kysymys: Hän nimittäin tulkitsee tapauksen opetuksena, joka perustuu ajatukseen ”Empathize with your enemy”, asetu vihollisesi asemaan. Kuuban kriisissä tässä onnistuttiin.

Sheldon M. Stern toteaa kirjassaan The Cuban Missile Crisis in American Memory (2012), että historian kulun arviointi ei ole palapelin kokoamista, vaan epäsopivuuksia ilmenee aina. Palapeli ei tule koskaan valmiiksi, vaikka olisi kuinka varmat faktat käytössä. Ainakin on hyväksyttävä palapelin palojen epätarkkuus.

Liioin ei mukanaolevien mielipiteen muodostus ollut kriisin aikana johdonmukainen. On jännittävää seurata, kuinka joissakin tapauksissa vahva mielipide murenee muiden keskusteluissa mukana olevien vaikutuksesta. On niitä, jotka ovat enemmän muiden vaikutukselle alttiita ja niitä, jotka kerran päätettyään jotain pysyvät kannassaan, vaikka logiikka ympäriltä katoaisi. Kirotut nauhat! Ne pilaavat monen paikalla olijan hienon tarinan oikeassa olemisesta!

Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että tämänkin päivän kriisien (Ukraina, Syyria, Irak,…..) ratkaisu löytyy agendalta, jolla joku mukana olevista valtionpäämiehistä pystyy irtautumaan ympäristön paineesta käyttäytyä juuri tietyllä tavalla – tavalla, jonka (avustajien) ”vallitseva mielipide” sanelee. Ehkä Kennedyn menestyksen ydin Kuuban kriisissä oli kyky irtautua kylmän sodan rautaisesta logiikasta, ottaa riski kasvojen menetyksestä ja toimia asiantuntijoiden enemmistön kantaa vastaan.

Paine samanmielisyyteen on nykyisinkin hirvittävä. Heikkoutta ei saa osoittaa. Argumentoinnin pitää olla suoraviivaista, rintaman minkään kohdan ei saa pettää. Parempaa argumentointia vaativat (harmaalla vyöhykkeellä hoipertelijat!) leimataan toisen osapuolen trolleiksi.

Viimekätinen vastuu luo vastuullisuutta kannanottoihin. Olen pannut merkille, että presidentti Niinistön ajattelussa heijastuu tämä vastuuntunto. Muut voivat käyttää sanaa vapaammin. Tämä asetelma on syytä pitää mielessä Niinistön toimia arvioitaessa. Geopolitiikan hienovarainen ymmärtäminen vaikkapa Itämerellä ei ole minkään tahon mielistelyä vaan realiteetti. Tuntuu ajoittain siltä, että suuresta sodasta on kulunut liiaksi aikaa. Viehtymys kierrosten lisäämisen kansainvälisessä jännityksessä on silmiinpistävää. Kuuban kriisi voisi olla herättäjänä tilanteesta, jossa jo itse asiassa ylitetiin sodan käynnistymisen momentum (nyt ei olla lähelläkään sitä pistettä), mutta ihmeellisesti molempien suurvaltojen johtajat hallitsivat tilanteen.

Kuuban kriisissä oli niitä, jotka pettyivät, kun ydinasein käytävää sotaa ei saatu aikaiseksi. Moni kenraali turhautui. Kylmän sodan historiassa on useita sotahulluja kenraaleja. Yksi näistä oli Curtis LeMay, Kuuban kriisin aikaan Yhdysvaltain ilmavoimien komentaja. Hänen oli vaikeaa pidätellä kiukkuaan, kun Kennedy yritti sovitella kriisiä rauhanomaisesti. Kriisin lauettua Kennedy käytti kriisiryhmässä tunnetun puheenvuoronsa, jossa hän totesi, että Yhdysvallat on kriisin voittaja, mutta samalla toivoi, ettei kukaan rehentelisi voitolla. Tähän LeMay täräytti raivostuneena pöydän toiselta puolen: “Vai voitettiin! Helkkari, me hävittiin tämä. Meidän olisi pitänyt pyyhkäistä ne jäljettömiin!”. Tämä on kylmän sodan retoriikkaa, jota kuvasi ironiseen tyyliin Stanley Kubrick elokuvassaan Tri Outolempi, jonka kenraali Ripperin hahmossa on paljon LeMayn piirteitä.

Ehkä tähän voisi lisätä vielä sen, mitä JFK sanoi John Kenneth Galbraithille ohjuskriisin jälkeen: ”Ken, et voi aavistaakaan, miten paljon huonoja neuvoja sain noina päivinä”. Kun tänä päivänä kuuntelemme fakkiutuneita asiantuntijoita, on syytä pitää mielessä tämä Kennedyn lausahdus.

Viime kädessä on kuitenkin muistettava Kennedyn oma vastuu Kuuban kriisin syntyhistoriassa. Neuvostoliitto reagoi ohjusten sijoittamisella, koska Kennedy 1) oli vastuussa Sikojenlahden maihinnousuyrityksestä vuonna 1961, 2) yritti murhauttaa Castron toistuvasti ja 3) sijoitti marraskuussa 1961 ohjuksia Turkkiin, joiden kantama ulottui Moskovaan ja Leningradiin. Kuuban kriisi säikäytti molemmat suurvallat niin perusteellisesti, että ne solmivat osittaisen ydinkoekieltosopimuksen vuonna 1963. Samana vuonna avattiin ns. kuuma linja suurvaltojen välillä.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Nyt meneillään olevassa kriisissä on yhtymäkohtia Kuuban kriisin aikuiseen tematiikkaan. Kylmän sodan retoriikka oli häikäilemätöntä. Wienissa, Hrustsevin ja Kennedyn huippukokouksessa vuonna 1961 Hrustsevin oli näytettävä omilleen, millainen mies hän on: hän syytti toistuvasti Kennedyä yrityksistä nöyryyttää Neuvostoliittoa. Hrustsev hänelle ominaiseen tyyliin kiivaili, että ”olisi parasta aloittaa sota heti eikä viivytellä, sillä tulevaisuudessa aseet olisivat vielä paljon tuhoisampia”. Hrustsevin oli oltava kova, sillä arkistot ovat paljastaneet, että hänen takanaan Moskovassa oli todella kovia haukkoja.

En ihmettelisi, jos Donald Trumpin suusta pääsisi ”hrustsevilaisuuksia” ja Vladimir Putin vastannee samalla mitalla. Voidaan tietenkin käydä trumpilaisittain kauppaa erilaisilla eduilla liikemiestyyliin. Vaihtorahana voitaneen käyttää vähämerkityksisiä pikkuvaltioita……

Yhdysvaltojen juuri tapahtunut ohjusasemien sijoittaminen Puolaan ja Romaniaan muistuttaa tilannetta 55 vuotta sitten. Nato haluaa työntää etummaiset varustukset mahdollisimman lähelle Venäjän rajaa. Venäjän tulkinnan mukaan tärkeintä on pystyä uhkaamaan Moskovaa tai Pietaria, vaikka ohjusten sijoittamisen perusteluna käytetään Iranin aiheuttamaa uhkaa.

On meneillään kylmän sodan vuosilta tuttu varustautumisen ja jännityksen lisääntymisen kierre. Minun on vaikea löytää perusteita, miksi Suomen pitäisi vastakkainasettelussa valita puolensa liittoutumiseen saakka. Suomi on kaukana kriisin keskiöstä. Ukrainan ja Itämeren alueen valtioiden napanuoramainen liittäminen yhteen on yksi osa meneillään olevaa panikoitumista ja hysteriaa.

Vastikään ilmestynyt Ulkopoliittisen instituutin raportti ”Venäjän muuttuva rooli Suomen lähialueella” ei täytä odotuksia, joita voidaan asettaa Kuuban kriisin kokemuksen pohjalta. Se on yksipuolisesti lännen näkökulmasta laadittu eikä sisällä riittävän moniulotteista näkemystä meneillään olevasta kriisistä. Venäjä nähdään milteipä vain vihollisena ilman vastapuolen roolia. Kriisi syntyy molemminpuolisesta vastakkainasettelusta.

Hrustsevin alemmuudentunne, jonka peittämiseksi ja kumoamiseksi hänen piti käyttää karkeaa kieltä on tänäkin päivänä kriisinratkaisun ytimessä: Venäjällä oli tuolloin ja on nyt pysyvähkö vaikutusvaltavaje. George F. Kennanin sanoin: ”Kreml suhtautuu neuroottisesti maailman tapahtumiin” ja tämän takana on sen perinnäinen turvattomuuden tunne. Yhdysvallat tuntuu tekevän kaikkensa ylläpitääkseen tuota turvattomuuden tunnetta.

Ehkä tähän loppuun voisi rakentaa hauraan ”onnellisen lopun”: Venäjä ja Yhdysvallat ovat ”löytäneet toisensa”, kuten esim. Lähi-Idän alustavat sovut näyttäisivät osoittavan. Jos Yhdysvallat tunnustaa Venäjän tasa-arvoiseksi neuvottelukumppaniksi on mahdollista käydä vakavia neuvotteluja rauhasta ja yhteistoiminasta.