Kohta on kulunut 99 vuotta Suomen itsenäistymisestä. Olemme jälleen kerran yhden – useita vuosia kestäneen - taloudellisen taantuman tai matalasuhdanteen (en käytä sanaa lama) keskellä. Tällä kertaa käymme viivytystaistelua pystyäksemme kumoamaan talouteemme kohdistuvia rasitteita ja pystyäksemme pitämään elintasomme ja hyvinvointiyhteiskuntamme. Kysymys on kuuluisasta skandinaavisesta tai pohjoismaisesta mallista.
Samaan aikaan neuvoja satelee, mitä meidän pitäisi tehdä. Vain vähän lohduttaa se, että samat ongelmat ovat nähtävissä eriasteisina kaikkialla läntisessä kehittyneessä maailmassa.
Meiltä vaaditaan sopeutumista. Sopeutumisen tiellä on kaksi vaihtoehtoa: saada talous kasvamaan sellaisella vauhdilla, että hyvät palvelumme voidaan pelastaa ja tai sitten toisena vaihtoehtona jo saavutetun leikkaaminen/säästäminen. Tämän lisäksi monet joutuvat yksilötasolla leikkausten kohteeksi joutuessaan lyhyemmäksi tai pidemmäksi aikaa työttömiksi.
En aio käydä suurimpien konkreettisten ongelmien kimppuun, vaan lähestyn asiaa vähän samalla tavalla kuin poliittisen historian professori Pauli Kettunen HS:n Vieraskynäkirjoituksessa ”Tyytymättömyydestä tuli yksilön ongelma” 17.9.2016. Käytän Kettusen kolumnia omien ajatusteni ”sytykkeenä”. Vastaan tietenkin itse omasta tekstistäni.
Käsitän Kettusen otsakkeen niin, että vanhaan hyvään aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle käytiin kollektiivista taistelua hyvinvoinnin puolesta. Kettunen ilmaisee sen niin, että käytiin luokkien välistä taistelua paremman elämän puolesta. Joka tapauksessa päämääränä oli ainakin työntekijäpuolella yhteinen tavoitetila eli suhteellisen tasainen hyvinvoinnin taso kaikille. Nyt tilanne on muuttunut niin, että vallitsee eräänlainen pudotuspeli eli raa’asti sanottuna katsotaan, kuka on heikoin lenkki. Totta kai pehmentäviä elementtejä on edelleen runsaasti ”jäljellä olevassa” hyvinvointiyhteiskunnassa. Vähän isommassa kuvassa palvelujen riisumista on tuskin aloitettu. Itse asiassa globaalisti katsottuna emme ole joutuneet tinkimään juuri mistään - toistaiseksi.
Kettunen huomauttaa, että myös edellä mainittu ”kultakausi” oli tyytymättömyyden aikaa. Lienee niin, että tyytymättömyydestä ei päästä koskaan eroon, tai ehkä sitten, kun robotit ohjelmoidaan niin, että niillä ei ole negatiivisia tuntemuksia.
Luokkayhteiskunnan aikaan kuitenkin edellytykset paremmasta olivat tässä ja nyt tavoiteltavissa. Se oli mahdollista näkyvissä olevan tulevaisuuden aikana, mutta sitä ei olisi saatu aikaan ilman järjestäytynyttä tyytymättömyyttä. Avainasia oli talouskasvu. Muistan itse kultakaudella eläneenä, kuinka jo 1960-luvun lopulla ruvettiin puhumaan, että elintaso oli jo riittävän korkea, oli aika panostaa elämänlaatuun! Pianpa nuo ihanteelliset asiat unohdettiin ehkä joitakin marginaaliryhmiä lukuun ottamatta. Tavoitteena oli vaurastua ja siinähän onnistuttiin – ainakin keskimäärin. Työväki oli tuolloin vahvoilla. Ei sitä silloin kyllä ajateltu niin. Kuitenkin aaltoillen kohoavan elintason maassa työväestö pystyi asettamaan tavoitteet korkealle – usein liiankin korkealle. Mutta kilpailukyvyn puutteet voitiin hoitaa devalvaatiolla. Ulkomaan tuotteet kallistuivat, mutta kotimaan tuotanto sai piristysruiskeen ja taas mentiin. Totuttiin 10 vuoden devalvaatiosykleihin, jotka rytmittivät elintason nousua.
Kettunen on oikeassa arvioidessaan nykyongelmat painotetusti yksilön ongelmiksi. Iso paha ja hyvä globalisaatio kohtelee kaltoin erityisesti matalan palkkatason työntekijöitä, mutta myös keskituloisia teollisuustyöntekijöitä eli juuri niitä, jotka olivat vahvoja 50-60 vuotta sitten. Kun samaan aikaan yhteiskunnan tukia on heikennetty ja heikennetään edelleen ”kilpailukyvyn vaatimukset muuntuvat henkilökohtaisiksi ominaisuuksiksi”. Pärjääminen räätälöityy ajankohtaan sopivan ammattitaidon ja osaamisen mukaan. Julkisen sektorin leikkaukset vaikuttavat erityisesti naisten työllisyyteen.
Ratkaisuksi on tarjottu Ruotsi-mallista vientiteollisuus edellä -ratkaisua, jossa teollisuus toimisi palkkajohtajana. Näin vältettäisiin yli varojen eläminen, kuuluu väite. Ruotsin valtti on kuitenkin mahdollisuus devalvoida oma valuutta, joka on perälauta, jonka annetaan tarvittaessa joustavasti (valuuttaa kelluttamalla) pettää.
Tavalliset kansalaiset ovat molemmin puolin suurta vettä reagoineet samalla tavalla. Ratkaisuksi on muotoutunut nationalismi, omien työpaikkojen puolustaminen kohdistamalla viha maahanmuuttajiin ja/tai poliitikkoihin. Kun samaan aikaan muuttoliike pakolaisten ym. muodossa on ollut ajoittain hallitsematonta, on kaksi toisilleen vastakkaista voimaa törmännyt ja aiheuttanut monia isoja yhteiskunnallisia ongelmia. Rahat eivät tahdo riittää.
Muutos on toimeentuloa heikentävään suuntaan on käsittääkseni tapahtunut kahdella tavalla. USA:ssa ilmiö on nähty monilla toimialoilla heikkenevinä palkoina jo usean vuosikymmenen ajan ja vasta nyt ihmisten kärsivällisyys on loppumassa, Suomen kaltaisissa hyvinvointiyhteiskunnaissa ratkaisuna on ollut sopeuttava velkaantuminen. Automaattiset vakauttajat (esim. työttömyyteen kohdistuvat tuet) eivät ole riittäneet, niitä on pitänyt lievästi karsia ja samalla lisätä velanottoa.
Seurauksen on ollut monissa maissa poliittinen mullistus. Populistiset maahanmuuttovastaiset puolueet ovat menestyneet ja perinteisen puolueet ovat jääneet puolustamaan humaaneja arvoja tai sitten rakentaneet toiveensa maahanmuuttajien työvoiman mahdollisesti aiheuttamalle kasvusysäykselle.
Poliittisten katteettomien lupausten määrä on kasvanut potenssiin. Mikään populistinen poliittinen ryhmä tuskin pystyy ratkaisemaan kriisiä. On totuttava pitkäaikaiseen sopeuttavaan politiikkaan, joka saa ihmiset kärsimättömiksi. Poliitikkojen syyttäminen ei kuitenkaan käsittääkseni auta, sillä ongelmat ovat todella syvällä koko läntisessä liberaalissa demokratiassa.
Globaalisti toimivat teolliset ja palveluyritykset ovat kehittäneet keinot kiertää laillisesti veroja, jolloin kansallisvaltion sosiaaliturva ja koulutusresurssit on joutunut kovalle koetukselle. Näin yhteiskunnan palvelujen kehittämiseen tarkoitetut verotulot ovat vähentyneet ja lisänneet sopeutumisongelmia.
Kettunen viittaa kirjoituksensa lopussa hyvinvointivaltion kultakauden nostalgiaan: ”Muukalaispelkoista uhkakuvaa kyseenalaistettaessa pitää purkaa hyvinvointivaltion kultakauden nostalgiaa”. Monet länsimaat rakensivat hyvinvointinsa kultakaudella maahanmuuttajien varaan. Oli varaa sijoittaa resursseja maahanmuuttajiin. Sijoitus tuotti hyvin kasvupotentiaalia suhteellisen lyhyellä viiveellä. Mutta ajat, ne ovat muuttuneet!
Voidaan puhua yleisemminkin hyvinvointiyhteiskunnan moderneista tavoitteista. Sen jonkinasteisiin purkutalkoisiin nykyinen hallitus rohkaisee, vaikka puhuukin nimenomaan toimenpiteistä, joiden avulla nykyinen hyvinvointiyhteiskunta säilytetään. Tässä on ristiriita, sillä panostus yhteiskunnallisiin palveluihin on näihin aikoihin saakka lisännyt kasvupotentiaalia eikä suinkaan heikentänyt kasvun edellytyksiä.
Tuskinpa kukaan on ajatellut hyvinvointiyhteiskuntaa valmiina rakenteena. Epäilen kuitenkin, että moni haikailee menetetyn perään. Sitä paitsi aika kultaa menneet. Hyvinvointinostalgian purkaminen merkitsee käytännössä sen korvaamista jollain toisella järjestelmällä. Mihinkään vapaaseen pudotukseen en usko. Moni tarjoaa tilalle hyvin teknologia- ja digitaalipohjaista järjestelmää. Näin syntyisi yksilökohtaisesti räätälöityjä palveluja, joissa palvelun vastaanottaja on hyvin valveutunut kansalainen.
Onko yksilökeskeisyyden keskellä vielä sijaa solidaarisuudelle? Koemmeko solidaarisuuden uuden nousun?. Yhdysvaltain esimerkki (erityisesti Bernie Sandersin esimerkki), vaikka ei olekaan suoraan verrannollinen Suomeen, osoittaa, että työväen liikkeelle on vielä sijaa. Ja onhan meillä Suomessakin joukot heränneet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti