”Rähmällään olijan” historia

Ajoittain päätän, että annan Nato-keskustelun olla, mutta sitten joku provosoi kunnon väittelyyn. Yllätys ei ole, että sen tekee tällä kertaa HS:n Saska Saarikivi. Silti hämmennyin, kuinka asenteellisen kolumnin (”Etyk-sukupolvi suuttui EU-sukupolven raportista”) hän on laatinut Hesariin 18.9.2016. Raportilla hän viittaa Ulkopoliittisen instituutin tuoreeseen Venäjä-raporttiin.

UPI:n raportin arvostelijat ovat kuulemma pelästyneet: ”mitä nyt Venäjäkin ajattelee?”. Tämä on kuin kysyisi eläintarhassa, että ”mitähän tuo norsu ajattelee minusta?” Voin sanoa raportin arvostelijana, että Venäjä voi ja saa minun puolestani ajatella siitä ihan mitä haluaa. Olen puuttunut kirjoituksissani raportin yksipuolisuuteen, sen lännettyneeseen asenteeseen (ilman, että pohtisin Venäjän reaktioita) ja sen historiattomuuteen. Ajattelen, mitä itse ajattelen!

Lankoja kuulemma vetelee taustalla(Saarikosken lähteenä MTV:n Timo Haapala) presidentti Sauli Niinistö, joka ”on tuskastunut joidenkin puoluetoveriensa Nato-intoon”. Jos tämä pitää paikkansa, niin sehän on mukavaa kuulla!

Saarikivi antaa ymmärtää, että demarit ja kepu mielivät jo yhteiseen hallitukseen, ja yksi yhteinen tavoite koskee liittoutumattomuuden säilyttämistä.

Saarikivi väittää, että presidentin tehtäviin liittyy jokin mystinen halu ratsastaa ”Suomen leijonalla” kansansuosioon. Perusteluna hän sanoo, että presidentin tehtäviin liittyisi tartunta ”ei-liittoutumisesta”! Eiköhän presidentin tehtävin ”tartu” vastuuntunto ulkopolitiikan priimusmoottorina!

Sitten hän kehittää vastakkainasettelun omasta päästään: osapuolina ovat pääministerin johtama EU-Suomi ja presidentin johtama itsenäinen Suomi. Kylläpä mielikuvat jylläävät! Tulkitsen Saarikiveä niin, että edelliset ovat moderneja tulevaisuuteen suuntaututuneita ihmisiä ja jälkimmäiset vanhoihin huonoihin aikoihin jämähtäneitä kalkkiksia. Miten paljon hän ehtiikään spekuloida jo kirjoituksensa ensi riveillä!

Sitten seuraa kolumnin kukkanen: ”Suomen kannalta tilanne on …. hankala. Jos meillä on Nato-option lisäksi vielä Venäjä-optio, maan ulkopolitiikka alkaa olla vakaa kuin keinulauta”. Tässä on ensinnäkin se virheajatus, että meillä olisi vain kaksi vaihtoehtoa, joiden välillä pitää valita. Olemme siis joko-tahi -valtio! Hän kehittää omasta päästään ajatuksen, että Suomi pelaa varman päälle ja sijoittaa rahat molempiin kisassa oleviin hevosiin, sekä itään että länteen. Tämä muistuttaa USA:n ulkoministerin John Foster Dullesin 1950-luvun lopulla lanseeraamaa ajatusta, jonka mukaan ”puolueettomuus on moraalitonta”.

Toiseksi, Suomella ei ole tosiasiassa kumpaakaan optiota. Saarikosken ajattelu johtaa yhä syvemmälle kahtiajakautuneeseen maailmaan, jota kenenkään ei pitäisi olla tukemassa.

Sitten hän kehittää sukupolvikuilun: kolme- ja nelikymppiset avautuvat Eurooppaan (länteen) ja verkkomaailmaan ja vanhemmat ovat Neuvostoliitto-faneja, joiden ”nuoruudessa kaiken viisauden alku oli Neuvostoliiton ylivallan tunnustaminen”. Uskookohan hän itsekään omaan sepitteeseensä? Vain pieni osa suomalaisista sortui Neuvostoliiton ihailijoiksi 1970-luvulla. Suurimmalla osalla suomalaisista asenne oli reaalipoliittinen: Neuvostoliitto ei ollut hyvä eikä paha verrattuna johonkin toiseen suurvaltaan. Sen olemassaolo oli fakta. Suomalaiset halusivat säilyä ja säilyttää rauhan.

Hän väittää, että em. vanhempi sukupolvi, ”Etyk-sukupolvi”, todisti lopullisesti Suomen puolueettomuuden ja tästä ihastuneena se on juuttunut ja unohtunut puolueettomuuden juoksuhautoihin. Tosiasiassa Suomella oli YYA-sopimus rajaamassa puolueettomuutta, mutta siinä asemassa Suomi pyrki säilyttämään mahdollisimman laajan liikkumavaran . Haluaisin korostaa tässäkin reaalipoliittista asennetta: Suomi halusi sopeutua kylmän sodan maailmaan parhaan kykynsä mukaan. Suomettumisen ylilyönnit on myönnetty aika päiviä sitten.

Saarikoski ylemmyyden tunnossaan aliarvioi tuon aikaisten tavallisten ihmisten ajattelukykyä.

Saarikoski jatkaa: ”Suomi pysyi paikallaan, koska sitä vedettiin molempiin suuntiin. Jos länsi olisi lopettanut vetämisen , Suomi olisi imaistu itään, ja kun idän veto heikkeni Suomi liikkui länteen”. Miten kliseemäisen yksinkertaista ajattelua! Suomella ei siis ollut omaa tahtoa, ja jos oli, sillä ei ollut mitään merkitystä. Nuo ajat eläneenä voin vakuuttaa, että puolueettomuus- ja itsenäisyystahto olivat paljon korkeammalla tasolla, kuin mitä Saarikoski kuvittelee fantasiassaan. Suomi todella taisteli puolueettomuuden puolesta 1970-luvulla. Tästä on käytettävissä kasapäin lähteitä. Saarikoski osoittaa kunnioituksen puutetta niitä kohtaan, jotka taistelivat sitoutumattomuuden puolesta. Ehkäpä juuri tästä syystä puolueettomuus ei merkitse mitään hänelle.

Miten heikko luottamus Saarikoskella onkaan Suomeen omilla tolpillaan seisovana itsenäisenä ja puolustusvoimiltaan vahvana maana! Hän harrastaa leimakirvesajattelua, juuri sitä samaa, mitä suomettajat harrastivat. Olen itse ankarasti arvostellut presidentin johdolla tapahtunutta Suomen suomettamista 1970-luvulla, mutta ei se ole tehnyt minusta lännettymiselle uskollista koiraa tai Nato-friikkiä. Päinvastoin olen kasvanut ajatukseen, jossa idän ja lännen välissä on erinomaisesti tilaa länsimaisen yhteiskuntajärjestelmän omaavalle Suomelle. Suomi on Itämeren alueella poliittista tilannetta tasapainottava valtio yhdessä Ruotsin kanssa ja toivottavasti sellaisena pysyykin.

Sitten hän heittää varjon Eero Heinäluoman ja Matti Vanhasen ylle, jotka ”puhuvat Venäjän turvallisuustarpeesta yhä melkein kuin omastaan”. Saarikoski todella unohtaa vanhan viisauden: asetu vihollisesi asemaan. Maailmanrauhaa ei todellakaan saavuteta Saarikosken kylmäsotamaisella kahtiajakautumisen ylistyksellä, vaan yrittämällä löytää pienimpiä yhteisiä nimittäjiä osapuolien välille. Edessä on hikinen urakka: tarvitaan nöyryyttä suuren haasteen edessä.

Edellä esitetty tuo mieleen vanhan keskustelun Suomesta etuvartiona, milloin lännen, milloin idän etuvartiona. Olen voimakkaasti liputtanut puolueettomuuden ja liittoumattomuuden puolesta, joten etuvartioajatukseen suhtaudun samalla tavalla kuin Matti Kurjensaari jo 1960-luvulla: ”Etuvartio ei ole itsenäinen, se odottaa aina päävoimia muualta. Sillanpääasema on aina vaaranalainen. Etuvartio on aina alistettu jollekin muulle, itseään voimakkaammalle ryhmittymälle. Etuvartiona Suomi on aina oleva suurempien käskyläinen ja juoksupoika”.

Saarikosken jutun finaali on huipennus hänen ajattelutavalleen: ”ikinä en ole kuullut kenenkään alle 50-vuotiaan haikailevan rähmällään olon aikoja”. Onpa todella puistattavaa tekstiä. Tärkeintä on se, minkä hän jättää sanomatta, ja se on se, että yli viisikymppiset ovat jotenkin epäisänmaallisia Venäjän rähmijöitä! Harvoin voi lukea näin vastenmielistä tekstiä. Hesarin linja on Saarikosken tekstin myötä siirtynyt aimo askeleen kohti äärimmilleen sitoutunutta lännettynyttä rähmällään oloa. Tästä ei puutu kuin noitavainot toisinajattelijoita kohtaan.