Ulkopolitiikan dilemma: seisottaisiinko vaihteeksi omilla suorilla jaloilla?

Viime päivinä on käyty kovaa väittelyä UPI:n vastavalmistuneesta raportista ”Venäjän muuttuva rooli Suomen lähialueella”. Keskustelu on saanut piirteitä, joihin on pakko vielä kerran puuttua. Itse asiassa kysymys on laajemmasta asiayhteydestä, jonka ominaispiirteiden tunnistaminen on tärkeää.

Kun tällainen raportti ilmestyy ja on selvästi länttä sympatisoiva ja itäkriittinen, todetaan perusteluna, että raportti on ”suorapuheinen”. Tällä halutaan kertoa, että tähän saakka ei ole oltu suorapuheisia, mutta nyt vihdoin rohkaistutaan ja annetaan tulla täyslaidallinen. Tästä on tehty miltei urotekoon verrattava käyttäytymistapa. Venäjän arvostelusta on tehty itseisarvo.

Eikö Venäjä ole siis ansainnut arvostelua? Kiistämättä on! Se on käyttäytynyt kansainvälisessä yhteydessä kelvottomasti, josta räikein esimerkki on Krimin miehitys ja Ukrainan lounaisosien kapinaliikkeen tukeminen alueelle sijoitettujen venäläisjoukkojen avulla. Yhteinen - kaikkia osapuolia yhdistävä - käsitys on, että Venäjän sisäpoliittinen autoritärismi on maalle itselleen vahingoksi. UPI:n raportin tätä koskevaa osaa ei poliittisessa kentässä kiistetä.

Venäjän arvosteluun liittyy kuitenkin asenteellinen aspekti, jota haluan eritellä. Ensin kuitenkin pohjustukseksi vanhojen huonojen aikojen muistelua.

Yksi lähestymistapa aiheeseen voisi olla ”1970-luvun kosto”. Nöyristelyssä mentiin tuolloin oikeasti liian pitkälle presidentin johdolla. ”Neuvostovastaisuus” ja ”neulanpistopolitiikka” olivat käsitteitä, joita käytettiin tuomittaessa Neuvostoliittoon kohdistuvaa lievääkin tai peiteltyä arvostelua. Meitä johdettiin osin Neuvostoliiton pikkumaista ja lapsellista asioihin puuttumista hyväksi käyttäen. Venäläiseen tapaan asiat henkilöitiin, joka osoitettiin syvällä henkilökohtaisella vieroksunnalla. YYA-sopimuksen kannatus oli mielipidemittauksesta toiseen 90 prosenttia, joka oli ”riittävä” kannatus. Vähitellen lähes kaikki Neuvostoliiton arvostelu loppui. Max Jakobsonin mukaan leijonankesyttäjältä (Kekkonen) loppuivat leijonat (suhteiden oppositiomiehet) kesken. Näyttää siltä, että osalle tuolloin vaikuttaneista ihmisistä on tullut moisesta huono omatunto. Ja tieto tästä on välittynyt seuraavalle sukupolvelle, joka elää ja vaikuttaa tässä ja nyt.

Asiaan liittyy, että historiassa tapahtunut nöyristely on alkanut saada itseään vahvistavia piirteitä: siitä on tullut legenda, joka on alkanut elää omaa elämäänsä. Ei se arvostelemattomuuskaan ihan niin pitkälle mennyt, että siitä kannattaa aivan doktri tehdä. Sitä paitsi on syytä muistaa, että osittain julkisuudelta piilossa käytiin melkoista taistelua Suomen ulkopoliittisesta linjasta, puolueettomuuspolitiikasta. Siinä tarvittiin sisua ja kansalaiskuntoa.

Suomen oli 1970-luvulta lähtien tyydyttävä kommunikeailmaisuun, jossa me vain ”pyrimme” noudattamaan puolueettomuuspolitiikkaa. Taistelua käydään itse asiassa tänäkin päivänä kahden linjan välillä: toiset pyrkivät sitomaan Suomen länteen sotilaallisesti ja toiset taistelevat sitoutumattomuuden, liittoutumattomuuden ja puolueettomuuden puolesta.

Niitä, jotka haluavat säilyttää sotilaallisen liittotumattomuuden arvostellaan ”vanhanaikaisuudesta”. Tosiasiassa valtapolitiikka ei vanhanaikaistu, vaikka päinvastaista väitetään: se on aina läsnä. Suurin osa (eli ”pitkälinjalaiset”) suomalaisista haluaa jatkaa sotilaallisen liittoutumattomuuden linjalla, osa eli ”lännettyneet” haluavat suoraan Natoon ja osa eli ”hivuttajat” haluavat liu’uttaa Suomen vähän kerrallaan länsiliittoutumaan. Vielä on yksi ryhmä eli ”vaihtoehtojen etsijät”, jotka hakevat sotilaallista yhteistyötä Ruotsin ja/tai EU:n kanssa. Em. ryhmien välillä on vielä erilaisia kombinaatioita.

::::::::::::::::::::

Nykyinen ongelma on, että ei tulla ajatelleeksi, että Venäjä-arvostelu voi olla objektiivisesti katsottuna vinoa. Näyttää siltä, että varsinkin ns. eliitin piirissä (osa poliittisesta eliitistä, suuri osa mediaeliitistä, osa yritysjohtoeliitistä) Venäjän arvostelusta on tullut maan tapa. Jos et arvostele herätät kummastusta ja motiivejasi ruvetaan epäilemään. Tavallisten kansalaisten keskuudessa tosin on säilynyt terve järki, jolla eliitin kotkotuksille voidaan hymähtää.

Hysteria ja panikointi ovat käsitteitä, joita olen käyttänyt maalin yli ampuvasta asenteellisesta vieroksunnasta. UPI:n raportissa luodaan kuva, että Venäjä yrittää kompromettoida Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlan (tai sekaantuu sote-uudistukseen!). Uhkakuviin kehotetaan varautumaan. Asia on varmaan näin, jos kysytään Zirinovskilta tai hänen hengenheimolaisiltaan. Venäjä ei ole moniarvoinen yhteiskunta, mutta se on monien eri arvojen yhteiskunta. Tämä pitää ymmärtää, kun lainaillaan venäläistä mediaa tai poliitikkojen puheenvuoroja.

Tuntuu olevan tapa, että luodaan uhkakuva, jotta siihen valmistautumisesta voitaisiin tehdä välttämättömyys. Itse uhkakuva voi olla kuviteltu tai huonosti argumentoitu epäily tai muu aikaan sovelias spekulaatio.

Jotkut, mm. Tuomas Forsberg Ylen A-studiossa 14.9.2016 yrittävät mitätöidä UPI:n raportin uhkakuvaylilyönnit väittämällä, että raporttia arvostelemalla ”kärpästä ammutaan tykillä”. Näyttää kuitenkin siltä, että huomattavat poliitikot hyvin runsaslukuisina ovat arvioineet raportin varsin myötäsukaisesti. Samaisessa A-studion keskustelussa Eero Heinäluoma huomautti, että ”uusi yhteisymmärrys” näyttää vallitsevan siitä, että mitä kovempi Venäjä-kritiikki, sen parempi. Jos yrität käyttäytyä analyyttisesti ja näet syyllisiä tapahtuneelle sekä lännessä että idässä olet suomettunut tai peräti ”Putinin agentti”.

Tilanne on mennyt niin kimurantiksi, että nyt täytyy kysyä Washingtonista lupa, että saadaan tehdä rauhanaloitteita (vrt. Niinistön transponderi-aloite). Ei näytetä huomattavan, että entinen Kreml-uskovaisuus on vaihtunut ”washingtoitumiseksi”. Miksi pitää edetä äärimmäisyydestä toiseen? Mitäpä jos vaihteeksi seisottaisiin omilla tukevilla jaloilla!

Tuomas Forsberg puolusteli UPI:n raporttia – sen ylilyönneistä huolimatta - sillä, että nyt tuli tämänlainen raportti ja jonakin toisena ajankohtana samasta firmasta tulee toisenlainen raportti. Kokemus on kuitenkin osoittanut, että UPI:n puheenvuorot ovat olleet hyvin samantyyppisiä eli länteen päin vahvasti kallellaan olevia. Tästä syystä on tuotu esille – minä muiden mukana - että Aleksanteri-instituutti voisi saada aikaan tasapainoisemman raportin.

Ongelman ytimessä on kansainvälisen kriisin muodostumistapa. En suostu uskomaan, että sellainen syntyy vain toisen osapuolen masinoimana ja ylläpitämänä.

Olen yrittänyt löytää vertailukohtia aiemmista kansainvälisistä kriiseistä meneillään olevan hysterian analysoimiseksi. Olen varma, että tietynlainen kaava löytyy, vaikkei historia sellaisenaan toistakaan itseään. Osapuolien toimenpiteiden kierre kiihtyy, jos pilliin viheltäjä puuttuu. Esimerkiksi Kuuban kriisin kehkeytymisen syyt – sen mekanismi - voisi olla tähdellinen analyysin kohde.

Olisin myös valmis kiinnittämään huomiota siihen, että ihminen näyttää reagoivan tietyllä tavalla, jos on saanut ”liikaa rauhaa”! Rauhaan voi näköjään kyllästyä. Voidaan osoittaa aivan relevantisti, että ensimmäisen maailmansodan alla sotainto oli osalla eurooppalaisista pidäkkeetöntä. Vasta useiden vuosien rämpiminen mutaisilla taistelukentillä muutti asenteita. Paljon täytyy näköjään tapahtua ennen kuin ihminen päästää suustaan nuo sanat: ei enää koskaan sotaa.

Ydinaseiden ainoa hyvä puoli on ollut - paradoksaalisesti - että ne ovat synnyttäneet kauhun tasapainon. Juuri tästä syystä kylmä sota pysyi pääosin kylmänä. Sodat ovat historian saatossa vähentyneet. Se on hyvän merkki. Täytyy toivoa, että sotatantereilla nähty uusi teknologia ei alenna ”tavanomaisen” (ilman ydinaseita käytävän) sodan syttymisen kynnystä.