Trumpin silmänkääntötemppu vs. republikaanien silmänkääntötemppu

Laura ja Saska Saarikosken kirja ”Trump. Mies kuin Amerikka” (2016) on sujuvasanainen pika-analyysi Donald Trumpin taustoista ja meneillään olevasta Yhdysvaltain presidentinvaalikampanjasta. Kirja on kirjoitettu pikapikaa vaalilukemiseksi ja siinä on lainattu ja referoitu runsaasti Yhdysvaltain parhaita Trump- ja republikaanianalysoijia. Ja hyvä niin, kirjoihin erikseen tutustuminen olisi ison vaivan takana. Yhtenä päälähteenä on Robert Horowitzin kirja ”Anti-establishment Conservatism from Goldwater to the Tea Party”. On tärkeää, että Saarikosket ottavat erittelynsä lähtökohdaksi lähihistorian.

Seuraavassa sivuutan sinänsä tärkeän Trumpin liikemiesuran, jonka Saarikosket käsittelevät seikkaperäisesti. Sivuutan myös meneillään olevan vaalikampanjan, koska päivän media on täynnä Trumpin sanoja. Sen sijaan keskityn Trump-ilmiöön johtaneisiin syihin. Saarikoskien kirja on seuraavassa kirjoituksessa pohjustuksena omille käsityksilleni.

Mutta mistä aloittaa Trump- ja nykyrepublikaanien historia? Aloitetaan vaikkapa 1960-luvulta.

Nykyrepublikaanien syntyhistoria voidaan ajoittaa Barry Goldwaterin ohjelmajulistukseen, jonka hän esitti kirjassaan ”The Conscience of a Conservative” (1960).

On ehkä syytä lainata tuosta kirjasta tiivistetysti muutama kohta (sitaatti on kirjoituksestani ”Konservatiivin omatunto” 10.8.2016):

”Minulla on hyvin vähän tarvetta virtaviivaistaa hallintoa tai tehdä siitä tehokkaampi, sillä aion pienentää sen kokoa”.

”En ryhdy edistämään hyvinvointia, sillä aion laajentaa vapautta."

”Päämääräni ei ole säätää (lisää) lakeja, vaan kumota entisiä.”

”Ei ole tarkoitus ottaa käyttöön uusia ohjelmia, vaan perua vanhoja, jotka vahingoittavat perustuslakia, tai jotka ovat epäonnistuneet tarkoituksessaan, tai jotka ovat epäoikeutettuna taloudellisena taakkana ihmisille.”

Edellä olevat teesit muodostavat eräänlaisen huoneentaulun myöhemmille republikaanijohtajille Ronald Reaganista eteenpäin. Ronald Reaganin puhe vuoden 1964 presidentinvaalikampanjan yhteydessä , ”A Time for Choosing”, tai pelkästään ”The Speech”, oli eräänlainen taisteluhuuto Goldwaterin teesien puolesta.

Goldwater hävisi vaalit Lyndon B. Johnsonille, mutta voitti puolueensa tulevaisuuden linjan.

Republikaanien viha demokraatteja vastaan kasvoi, kun Johnson ajoi läpi valtaisan määrän moderneja lainsäädäntömuutoksia presidenttikaudellaan. Tosin nykymuotoinen vastakkainasettelu ei päässyt esille vielä esim. Richard Nixonin aikana, joka loppujen lopuksi oli vielä aika pitkälle konsensus- ja New Deal -presidentti.

Muutos tapahtui Ronald Reaganin aikana 1980-luvulla. Pelkistän ja yksinkertaistan tähän ajattelun muutoksen: ylintä marginaaliveroprosenttia laskettiin 70 prosentista ensin 50 prosenttiin ja sitten 28 prosenttiin ja alinta nostettiin (!) 10 prosentista 15 prosenttiin. Eli aivan rikkaimpia suosittiin dramaattisella tavalla.

Ei voi ajatella, että republikaanien peruskannattaja voisi hyötyä tällaisesta. On aivan ratkaisevaa pohtia, mitä oikeastaan tapahtui.

Uusliberaalien taholta uskoteltiin, että tapahtuisi trickle-down -ilmiö (valumisilmiö), jossa talouden logiikka aiheuttaisi rikkaiden vaurauden vähittäisen valumisen köyhien ja keskituloisten hyväksi. Tapahtui pikemminkin päinvastainen eli trickle-up -ilmiö, ”ylöspäin valuminen”. Autotyöntekijän alkupalkka oli 1970-luvulla noin 27 dollaria tunnissa, kun taso 2010-luvulla oli laskenut puoleen tästä. Talouden globalisaatio ja teknologinen kehitys tuhosivat työntekijän toimeentulon perustaa ja yhteiskunnan veroratkaisut vauhdittivat alamäkeä.

Silti ihmisille myytiin katteettomasti amerikkalaista unelmaa.

Saarikoskien kirjassa lainataan puolueen entistä aktiivia Mike Lofgrenia, joka turhautui republikaanien huijaukseen, jonka hän määritteli kirjassaan ”Party is Over” seuraavasti: ”Tietäen, että loppujen 99 prosentin (siis niiden, jotka ovat rikkaimman yhden prosentin ulkopuolella) olisi vaikea innostua puolueen ohjelmasta, joka oli peittelemättä julistautunut rikkaiden etujen edistämiseen, republikaanipuolue on turvautunut häikäilemättömään markkinointikampanjaan: kulttuurisotia lietsomalla ja kansallisesta turvallisuudesta puhumalla harhautetaan äänestäjät puolueen todellisista tavoitteista.”

Kai se on niin, että arvot ovat syvimmällä ihmisen psyykessä. Sieltä voi ammentaa vaikka miten väkevää moraalieetosta (uskonto, perinteiset arvot, pyhä avioliitto heterojen kesken, abortin tuomittavuus, asekulttuurin ylistäminen jne.). Nämä arvot ohittavat ihmisten mielissä taloudelliset kysymykset (tuloerokehitys!) mennen tullen - kunnes lopulta huijaus paljastuu.

Oma käsitykseni on, että käytännössä tämä voodoo-talouden (George Bush vanhemman käyttämä ilmaus Ronald Reaganin talouspolitiikasta) riemuvoitto käynnistyi Ronald Reaganin aikana. Paljon kehuttu presidentti käynnisti suosionsa avulla kehityksen, jota nyt maksaa republikaaninen puolue ja koko kansakunta (tästä vähän myöhemmin lisää).

Taloudellisen puolen republikaanien ohjelmassa voisi pelkistää käsitteeseen ”supply-side economics” (tarjontapainotteinen taloustiede): menotaloudesta ei kannattanut kantaa huolta, kun verohelpotusten avulla talouteen syötetyn rahan piti poikia kukoistava talous. Näinhän se väite kuului.

Mike Lofgrenin ehkä oivaltavin ajatus on kuitenkin rahvaan suhteen määrittely eliittejä kohtaan: ”Republikaanipuolueen tapana on puhua halveksivasti niin sanotuista eliiteistä (joilla se tarkoittaa koulutettuja kriittisiä ajattelijoita) peittääkseen sen, että on alistunut täysin Amerikan todelliselle eliitille: rahavallalle, joka johtaa maata.” Ensin mainitusta eliitistä tulee mieleeni Nixonin varapresidentin patakonservatiivi Spiro Agnewn varhainen älypäiden ”määrittely”, jonka mukaan liberaaleissa älyköissä oli kysymys ”kiilapäisistä puoli-intellektuelleista, jotka eivät osaa pysäköidä edes polkupyöräänsä oikein”. Intellektuellieliittiä syytettiin inhotun liberalismin kaikista paheksutuista tuotoksista, kuten vapaasta aborttioikeudesta, homoliitoista jne.

Mutta miksi moittia rahaeliittiä, kun voi itsekin kuulua siihen joskus? Tämän kysymyksen moni esitti itselleen. Valitettavasti sosiaalinen koheesio on perinteisessä amerikkalaisessa mielessä lakannut toimimasta jo kauan sitten. Sen saivat monet tuntea nahoissaan.

Tultaessa 1960-luvulta 1980-luvulle demokraattien haave laajemman sosiaaliturvan tasa-arvoisemmasta ja vapaamielisemmästä Amerikasta kävi ristiin republikaanien goldwaterilaisen pienen valtion utopian kanssa. Republikaanien säätely ei sisältänyt valtion interventioita, vaan sisäisen moraalikoodin piti toimia riittävänä kannusteena.

Republikaaninen utopia täydentyi George Bush nuoremman uusliberalistisella omistajuusyhteiskuntaideologialla ja demokratian paremmuutta osoittavalla miekkalähetyksellä ja uskonnollisella ristiretkellä Irakiin. On vaikeaa osoittaa järkyttävämpää epäonnistumista, kuin mitä Bushin toimista seurasi. Irakiin tunkeutumisella oli katastrofaaliset seuraukset pakolaisongelmineen. Saarikosket toteavat, että ”kahdeksassa vuodessa Bush oli onnistunut romuttamaan sekä uusliberalismin (finanssikriisi) että uuskonservatiivisuuden eli tuhlaamaan Ronald Reaganin ja oman isänsä perinnön”.

Sanoisin asian hieman toisin. Bush nuorempi edusti jatkumoa republikaanien tuon aikaisessa (ja pari vuosikymmentä jatkuneessa) politiikassa, jonka oleellisia osia olivat Reaganin voodoo-talous ja maailman mahtavimman valtion ylimielinen, sotaisa retoriikka. En missään tapauksessa vapauttaisi Reagania tämän politiikan vastuista. Isä Bushin sen sijaan vapauttaisin syytöksistä. Hän ei mennyt koskaan Bagdadiin ns. Kuwaitin sodassa. Hän myös varoitti poikaansa menemästä Irakiin ja antoi v-nimen Reaganin talouspolitiikalle. Isänsä perinnön nuorempi Bush hukkasi.

Yhdysvaltain poliittisen kentän eniten käytettyjä käsitteitä on polarisaatio. Vastakkainasettelu lyö vasten kasvoja. Poliittinen keskusta on näivettynyt eli juuri se osa poliittista kenttää, jonka kautta yhteistyö valtapuolueiden välillä on hoidettu. Olen useissa kirjoituksissa vierittänyt syyn polarisoivasta politiikasta republikaaneille ja onneksi Saarikosket ovat samoilla linjoilla. He arvostelevat Grand Old Partya kovemmin kuin kukaan koskaan Suomessa. Annan arvon tälle rehellisyydelle. Pois on vihdoinkin iänikuinen ”tasapuolisuusajattelu”, jonka mukaan molemmat puolueet ovat yhtä kelvottomia. Republikaanit ovat 1990-luvulta lähtien tietoisesti torpedoineet kaikki yhteistyön mahdollisuudet, halvaannuttaen pahimmillaan kongressin toiminnan.

Saarikosket ovat oikeassa, että Goldwater ja Reagan tuskin allekirjoittaisivat nykyrepublikaanien politiikkaa. Republikaanien ultraoikeistolainen ja vanhoillinen linja on pahimmillaan johtanut vainoharhaisuuteen: on epäilty mm. oman armeijan lojaalisuutta ym.

::::::::::::::::::::::::

Olen ollut huolestunut demokratian toteutumisen mahdollisuuksista USA:ssa. Alhainen kansansivistyksen taso ja korkeatasoinen demokratia ovat kuin tuli ja vesi. Tähän saumaan on tehnyt intervention Donald Trump. Hänen kannattajansa ovat pääosin heikosti koulutettuja ja alttiita propagandalle. Taustalla ovat todelliset syyt palkkatason 20 vuoden taantumisesta tai paikallaanpysymisestä. Amerikkalaisen unelman hukanneet ovat tarttuneet Trumpiin kuin hukkuva oljenkorteen.

Trumpin menestys perustuu hänen itsensä muodostamiin uusiin lähestymiskulmiin politiikkaan ja toisaalta äänestäjien turhautumisesta johtuvasta valmiudesta ottaa vastaan trumpilainen propaganda. Vakka on löytänyt kantensa.

Pieni- ja keskituloiset ovat löytäneet uuden messiaan, joka saa vanhat republikaanien kannattajat inhoamaan huijaripoliitikkoja, jotka uskottelivat vuosikymmeniä tarjoavansa köyhille amerikkalaisen unelman, mutta tosiasiassa suosivat rikkaita kaikissa toimissaan. Nyt he ovat löytäneet lofgrenilaisen totuuden!

Saarikoskien kirjassa käytetyt asiantuntijat kysyvät: onko republikaaneista tulossa uusi työväenpuolue? Ehkä ratkaiseva taistelu tässä mielessä käytiin, kun Bernie Sanders, joka tavoitteli samoja äänestäjiä hävisi Hillary Clintonille ja Trump vastaavasti voitti vastustajansa.