Hesarissa oli haastattelu Richard Lesseristä, joka on konsulttitoimisto, Boston Consulting Groupin (BCG) pääjohtaja. Haastattelun ytimessä on juuri nyt ajankohtaisesta yhteiskunnallisesta polarisaatiosta aiheutuvan riskin erittely.
Lesser kokee sen olevan erityisesti tämän vuoden ilmiö. Sillä on kuitenkin pitkät juuret ja olen sitä käsitellyt monessa yhteydessä näissä kirjoituksissa.
Perimmältään kysymys on ihmisten halusta kiivaasti erottua ja puolustaa omaa näkemystään, vaikka järjen ylittävillä argumenteilla. Polarisaatiota (vastakkainasettelua tai jakautumista) voi synnyttää tai ”luoda” tarkoituksellisesti, mutta usein se syntynee ”itsekseen”. Siihen ajaudutaan. Polarisaatiolla on kuitenkin aina selkeät syyt.
Esimerkin avulla on helpompi lähestyä teemaa. Sitä yritän tälläkin kertaa.
Tyypillinen esimerkki polarisaatiosta on Yhdysvaltain poliittinen ilmapiiri tällä hetkellä. Senkin juuret ulottuvat vuosien ja vuosikymmenien päähän. Vahva yhteiskunnallinen liike, jota voisi kutsua vaikkapa New Deal -yhteiskunnaksi saavutti konsensusaseman (puoluekentän rajat ylittävän aseman) vuosikymmenien ajaksi 1930-luvulta alkaen. Sitä voisi pitää erittäin vahvana yhteiskunnallisten erojen tasausohjelmana. New Deal -yhteiskuntaa vastaan nousi konservatiivikapina 1950-luvun lopulta lähtien, ensin vaimeana , sitten uuden vuosikymmenen puolella kiihtyen. Samaan aikaa demokraatit lisäsivät kierroksia pyrkiessään syventämään köyhyyden vastaista taistelua ja vahvistamaan rasismin vastaista kansalaisoikeusliikettä. Kuusikymmentäluvulta kahdeksankymmentäluvulle polarisaatio muhi taustalla aina silloin tällöin pintaan nousten. Varsinkin 1980-luvulla tuloeroja kasvattava linja voimistui. Ronald Reagan laski ylimmän marginaaliveroprosentin 70 prosentista 28 prosenttiin ja nosti alimman marginaaliveroprosentin 10 prosentista 15 prosenttiin. Tulkintani mukaan polarisaation perusta luotiin Yhdysvalloissa Reaganin toimenpiteillä.
Oli kuitenkin odotettava 1990-luvulle ennen kuin polarisaatio dramaattisesti jyrkkeni. Osin tähän vaikutti Bill Clintonin ”elämä ja teot”. Oman tulkintani mukaan Bill Clinton joutui republikaanien luomassa paineessa ja omien ongelmiensa takia vahvistamaan finanssisektoria paljon yli sen rajan, mitä olisi voitu pitää kohtuullisena. Siirryttiin finanssikapitalismin kiihtyvään turbulenssiin.
Varsinainen polarisaation roihu syttyi kuitenkin vasta 2000-luvulla, jolloin uusliberaalien ja republikaaninen hegemoniapyrkimykset saivat ilmiasun George Bush nuoremman politiikan kautta. Bush kannusti amerikkalaisen unelman eli omistusasunnon hankintaan massiivisesti. Seurasi valtava asuntokupla. Hänen toimikautensa päättyi finanssikriisin aiheuttamaan katastrofiin. Tämän päälle tuli ensimmäisen värillisen presidentin Barack Obaman valinta presidentiksi. Se aiheutti peruuttamattoman ristiriidan pääpuolueiden välillä. Republikaanit halusivat säilyttää tuloeroja kasvattavan hegemoniansa kynsin ja hampain ja demokraatit pyrkivät purkamaan betoniin valetut asetelmat uuden presidentin tukemana.
Obamasta tuli eräällä tavalla tämän polarisaation symboli, koska hänen New Deal -henkisten uudistustensa vastainen ilmapiiri johti pahimmillaan demokraattien ja republikaanien täydelliseen välirikkoon. Viha on oleellinen osa Obamaan kohdistunutta antipatiaa.
Kaiken taustalla oli teknologisen kehityksen ja globalisaation omalta osaltaan aiheuttama polarisaatio. Osa ihmisistä pysyi ja pysyy vauhdissa mukana ja hyötyy muutoksesta, kun taas osa vanhasta teollisuudesta – ja ihmiset niiden myötä – kärsivät elintasotappioita.
Hesarissa (3.9.2016) esiteltiin Maailmanpankin tutkijoiden selvitys siitä, ketkä ovat hyötyneet globalisaatiosta ja ketkä kärsineet. Tutkimus vahvistaa sen näkemyksen, että alempi keskiluokka on kärsinyt elintasotappioita kehittyneissä maissa, ja hyötyjinä ovat olleet Aasian maiden keskiluokka ja kehittyneiden maiden rikkaat. Suomessa hyvinvointiyhteiskunnan logiikka on huolehtinut eri tuloluokkien saamista hyödyistä suhteellisen tasaisesti. Sitten HS:n käyttämä asiantuntija menee vipuun, kun hän toteaa globalisaation arvostelijoiden oleva väärässä, koska ”Yhdysvalloissa pienituloinen on yhä taloudellisesti paremmassa asemassa kuin ylempi keskiluokka Kiinassa”. Satavarmasti amerikkalainen tehdastyöläinen ei vertaa saamaansa palkkatasoa kiinalaisten palkkatasoon, vaan oman toimialansa palkkoihin aiempina vuosina ja vuosikymmeninä. Ja epätyydyttävä palkkakehitys on aiheuttanut vihastumisen, joka näkyy presidentinvaalitaistelussa.
Mystinen osa tätä kehitystä on ollut ihmisten myöhäinen herääminen tosiasioiden edessä. Poliittinen valveutumattomuus on nähdäkseni ollut syynä siihen, että on uskottu amerikkalaisen unelman hämäriin lupauksiin liian kauan. Seurauksen on ollut muun muassa teollisuustyöväen vihasävytteinen turhautuminen ja syyllisten etsintä.
Kun lasketaan teknologiamuutoksen ja globalisaation aiheuttama murros yhteiskunnallisen, taloudellisen ja poliittisen polarisaation ylle ikään kuin toisiinsa tarttuvina Lego-palikkarakenteina on seurauksena ollut hämmentävä, vahvistuva hajautuminen eripuraisiin leireihin. Polarisaatio on voimistunut, syventynyt ja samaan aikaan pirstoutunut. Näillä muutoksilla voidaan selittää huomattava osa sandersismista ja trumpismista. Ei siis riitä, että tajuaa vanhan (republikaanit/demokraatit) polarisaation, vaan siihen on yhdistettävä ihmisten ymmällä olosta ja ärtymyksestä johtuva poliittisen pelastusrenkaan tavoittelu, jonka ”vaihtoehtoehdokkaat” ovat osin messiaanisesti myös tarjonneet.
Yhdysvaltoja on tässä käytetty vain esimerkkinä. Samantyylisiä ongelmia on useimmissa länsimaissa, mainittakoon vaikkapa Iso-Britannia. Polarisaatiota kiihdyttävät monet kerrosmaisesti pohjarakenteen päälle laskeutuvat elementit, kuten pakolaisongelma ja kansainvälisen tilanteen kiristyminen.
Ei ihme, että konsulttitoimisto on huolestunut bisneksien sujumisesta.
Fiksuimmat yrityselämän johtajat ovat tajunneet polarisaation negatiivisen vaikutuksen oltuaan itse sitä aiemmin kiihdyttämässä. Onko huoli syvemmässä katsannossa aitoa, vai vain liiketoiminnan sujumisen häiriöihin kiinnittynyttä pinnallista kohinaa, jää arvioitavaksi. Ongelmien suuruus vaatisi kuitenkin laajamittaista työnantajien ja työntekijöiden suhteiden uudelleen arvioimista. Paikallinen sopiminen on tässä vain yksi osatekijä.
Richard Lesserin puheissa vilahtaa näissä piireissä yllättävä avainsana ”yhteisöllisyys”. Ainakin pinnallisesti lähestytään niitä teemoja, jotka on yhdistetty valtioiden aseman vahvistumiseen ja jopa vasemmistolaisuuteen. Näitä ovat jatkuvan koulutuksen mahdollisuuden tarjoaminen, työllisyydestä huolehtiminen ja pk-yritysverkostojen (paikallisten ekosysteemien) luominen suurkapitalismista ja työn siirtämisestä kehitysmaihin aiheutuvien räikeimpien seuraamusten torjumiseksi.
Erityisesti Lesserin huoli näyttää kohdistuvan kaupan esteisiin, rehottavaan korruptioon ja yleensä protektionismiin. Länsimaissa koetut kansalaisten työllistymiseen kohdistuneet vastoinkäymiset ovat esimerkiksi Yhdysvaltain presidentinvaalikampanjan yhteydessä johtaneet kaupan sääntelyvaatimusten lisääntymiseen ja vaatimuksiin kiristää halpatyön avulla tehtyjen tuotteiden tuontia.
Vastakkainasettelua aiheuttavan polarisaation vihollinen numero yksi on kyky käsittää ja käsitellä kokonaisuuksia. Polarisaatio merkitse aina ongelmien yksinkertaistamista. Ison rahan kiinnostus polarisaation haittavaikutuksiin merkitsee halua nähdä ne osana yhteiskunnan kokonaisongelmaa. Lyhytaikaisten taloudellisten etujen kalastelu ei sovi tähän ajatteluun. Talouden napamiesten herääminen polarisaatio-ongelmaan on sinänsä oire ongelman vakavuudesta, ja merkki myös siitä, että ratkaisuja pyritään löytämään. Olisiko tässä avain löytää yhteinen sävel työnantajien ja työntekijöiden välillä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti