”Ja minä kun en samppanjasta pidä”

Presidentti oli tyytymätön, kun hänelle tarjottiin samppanjaa Saksan vierailulla 7.-11.5. 1979 joka lähtöön. Muutoinkin hän oli väsynyt ja halusi jatkossa vain kaksi valtiovierailua vuosittain ja niistäkin toisen pois, jos matkustelu alkaa rasittaa, ja ”jos saan elää”.

Tuohan oli se kuuluisa ”Mehr Licht” -vierailu, jossa Kekkosta lennätettiin helikopterilla edes takaisin pitkin Saksaa. Vanhastaan tiedämme, että valon kanssa oli vaikeuksia useasti, kun näköongelmista kärsivän presidentin piti puhua paperista. Kekkonen kuitenkin petrasi, kun sai puhua vapaasti ja saksaa!

Muun muassa tällaisia asioita saamme kuulla Maarit Tyrkön lähes 600 sivuisesta kirjasta ”Presidentti ja toimittaja” (WSOY, 2016), joka perustuu hänen päiväkirjamerkintöihinsä vuosilta 1976-1981. Päiväkirjan pidosta oli sovittu etukäteen Kekkosen kanssa ajatuksella käyttää aineistoa presidentin muistelmissa ym. teoksissa. Luin sitä hajamielisesti ja kursorisesti välillä hyppelehtien ja jännittävimmissä paikoissa terästyen: onkohan tässä jokin uusia asia? Eipä juuri ollut. Kirja on suurelta osin jutustelua, jossa detaljit presidentin elämästä täydentyvät Tyrkön päiväkirjamerkintöihin pohjautuen.

Kirjoittaja ei juurikaan yritä jäsentää tapahtumia, vaan kirja täyttyy lukemattomilla kronologisesti etenevillä yksityiskohdilla päivittäisten merkintöjen pohjalta. Isot ja pienet asiat lomittuvat yhdeksi pötköksi kirjan sivuilla. Suppeilla lihavoiduilla kappaleilla on toki pyritty katkaisemaan kirjoitustulva ja luoda yhteenvedonomaisia suvantokohtia lukijan opasteiksi.

Tyrkkö on korostuneesti epäpoliittinen. Mielipiteet, jotka hän esittää ovat presidentin, ei hänen omiaan. Tätä voisi sanoa hienotunteiseksi juoruiluksi. Hohtoa asiaan tuo se, että henkilö, josta kerrotaan on presidentti. Ja kertovathan pikantit pikkuseikat aina jotain presidentin luonteesta tai psyykestä.

Esimerkki: Ahti Karjalaisen kuuluisasta rattijuoppoustapauksesta hän kertoo täsmälleen sen, minkä olemme aikoinaan saaneet lukea lehdistä. Ei kommentin kommenttia. Samalla viileydellä hän ohittaa Johannes Virolaisen kuuluisan ”yleiset syyt” -haastattelun Suomen kuvalehdelle. Kun Kekkonen käsittämättömästi haukkui Virolaisen televisiossa haastattelun johdosta, sivuuttaa Tyrkkö tapauksen pelkästään todeten tapahtuman. Ei kommentin kommenttia.

Toisaalta, jotkut harvat sattumukset herättävät poikkeuksellista huomiota . Tällaisia ovat esimerkiksi Ahti Karjalaisen suurissa paineissa yöllä soittamat puhelut, jossa mies hädissään purkautuu Tyrkölle: ”minun on niin paha olla”. Tyrkkö toistaa soittajan kertomuksen sanasta sanaan. Hän pitää kuitenkin linjansa eikä kommentoi mitenkään puheluja. Eikä kommentoi sitäkään, miltä presidentistä tuntui.

Presidentti rakastui hyvin eri tyyppisin naisiin. Rouva Anita Hallama oli henkilö, jonka otetta presidenttiin olen monissa kirjoituksissa miettinyt. Kätkettyjä salaisuuksia Neuvostoliitto-suhteista? Kukapa tietää. Joka tapauksessa hän oli huomattavasti poliittisempi kuin Tyrkkö ja kulkee ohuesti taustalla hiipuvana kolmantena lenkkinä läpi koko kirjan.

HS:n Unto Hämäläinen sanoi, että Kekosesta on nyt kaikki kerrottu. En ole samaa mieltä. Tyrkkö kertoo yksityiskohtia, joista useimmat on kerrottu jo aiemmissa muisteloissa. Olen lukenut tai selannut näitä kirjoja kymmenittäin. Vain sanat muuttuvat, sisältö ei juurikaan. Hämäläinen ei voi tarkoittaa, että Kekkosen asema historiassa on Tyrkön jälkeen jäsennellysti koossa. Kaikkea muuta! Vakaa mielipiteeni on, että presidentin joka päiväisten toimien läpikäynti - kaiken muun kirjoitetun tiedon ohella - ei riitä, vaan tarvitaan kokonaisvaltaista analyysiä valtiomiehestä nimeltä Kekkonen. Olisi vihdoinkin luotava kuva, jota eivät ole laatimassa Kekkosen kaverit eivätkä aikalaiset yleensäkään, vaan uudemman polven historioitsijat, jotka eivät ole saaneet ”Kekkosen kädestä”. Kekkonen tulisi sijoittaa historiaan etäännyttäen hänet aikalaisten subjektiivista mielipiteistä.

Tyrkön teos on täynnä pieniä kertomuksia tai vielä vähäisempiä osia Kekkosen elämästä, sellaisia kuin tämän blogikirjoituksen otsakkeessa todetaan. Kyllä tätä kirjaa tullaan lukemaan ja paljon. Ihmisiä kiehtoo tietää, mitä tapahtui Kekkosen lähellä, ja erityisesti se, millainen suhde Tyrköllä oli Kekkoseen. Läheinen, epäilemättä. Juuri tunnesiteen erittely lienee tärkein elementti, jota monet kirjasta hakevat.

Tyrkkö oli presidentin avustaja mitä moninaisimmissa asioissa. Hänen päätehtävänsä oli toimia paitsi presidentin ”kirjallisena avustajana” ja kirjojen toimittajana, niin myös henkisenä tukena, pukeutumisoppaana, seuranpitäjänä mihin vuorokauden aikaan tahansa ja eräänlaisena Sylvi Kekkosen korvaajana, joskin Sylvi Kekkoseen verrattuna vähemmän – tai ei lainkaan - presidentin kriitikkona. Maarit Tyrkön omin sanoin: ”Täytin tärkeän paikan presidentin kuuntelijana”.

Käsitän niin, että alun perin päiväkirja oli ”puhelinkeskustelupäiväkirja”. Siitä johtuu, että tunnontarkasti kirjatut päiväkirjamerkinnät perustuvat paljolti puhelinkeskustelujen sanasta sanaan toistamiseen tai referointiin.

Tyrkkö keskittyy joka päiväisiin tekemisiin antaen kirjan välityksellä välähdyksiä vanhenevan miehen olotilasta ja mielipiteistä koskien arkisia askareita tai poliittisia kysymyksiä. Presidentti oli suunnattoman seurallinen ihminen ja jatkuvasti menossa, milloin hiihtäen, milloin juosten, milloin virka-autossa. Kun ollaan päivällispöydässä merkitään tarkoin ylös, ketkä olivat läsnä. Presidentti ikävystyy tai ahdistuu jäädessään yksin.

Tyrkön kautta välittyvät viimeisten kuukausien painajaiset, kun yhtä sukupolvea nuorempi Mauno Koivisto pikku hiljaa saa otteen vallasta eikä Kekkonen murheekseen saa mitään otetta tapahtumassa olevasta muutoksesta. Tavan mukaan Tyrkkö suhtautuu Koivistoon hyvin neutraalisti, ei mitenkään naarasleijonan tavoin.

Presidentin terveyden lopullinen romahtaminen tapahtui Islannin matkan aikana elokuun alussa 1981, kuten hyvin tiedetään. Pahaa oloaan hän purki Tyrkölle puhelimessa: ”Ne pitävät minua täällä vankina”. Presidentin ympärillä olleet henkilöt näyttivät jotenkin tottuneen presidentin kunnon heikkenemiseen eikä kukaan oikein pystynyt vetämään johtopäätöksiä viran hoitamisen vaatimasta henkisestä ja fyysisestä kunnosta. Liian monen asema oli kiinnittynyt Kekkoseen, jotta vetäytyminen olisi voinut tapahtua arvokkaasti. Tietenkin Kekkosella itselläänkin oli kunnianhimoa pysyä virassa viimeiseen saakka…. vetäytyminen virasta jäi puheen tasolle. Piiri presidentin ympärillä pieneni nopeasti syksyllä 1981. Tyrkkö näyttää olleen hyvin informoitu tilanteesta johtuen tiiviistä yhteistyöstä Kekkosta hoitavien lääkäreiden kanssa.

Tyrkkö kertoo presidentin viimeisistä virassaoloajan henkisesti hämärtyvistä vaiheista piinallisen yksityiskohtaisesti. Presidentti oli kuitenkin viimeisissä viranhoidon vaiheissa kuin kuka tahansa otteensa elämään menettänyt vanhus. En näe tässä aihetta korostaa Tyrkön läsnäoloa paljastuksina. Toimittaja Hannu Sainio kertoi näistä tapahtumista jo vuonna 1982 ilmestyneessä kirjassaan ”Mitä tapahtui Urho Kekkoselle? Viimeiset vaiheet presidenttinä.” Mitään oleellista ei jäänyt silloin kertomatta. Eri asia on, että Sainion kirjaa paheksuttiin 35 vuotta sitten. Asioista ei näköjään voi kertoa ”liian aikaisin”. Ei edes tosiasioita.

Tyrkön yhteydenpito jatkuu aina siihen saakka, kunnes presidentti ei enää tunnista häntä.

Maarit Tyrkkö on parhaimmillaan pienten inhimillisten tapahtumien ja keskustelujen kirjaajana. Mitään itsenäistä päätäntävaltaa poliittisiin kysymyksiin en tunnista hänellä olleen, päinvastoin kuin Anita Hallamalla. Sen sijaan Tyrköllä näyttää olleen taito hoitaa vanhenevan Kekkosen käytännön asioita sujuvasti.

Tyrkön merkitys Kekkoselle on ilman muuta suurimmillaan kirjojen ja muiden kirjallisten töiden toimitustyössä. Aikaansaavana ihmisenä hän rytmittää valmistelutyöt ja varmistaa projektien etenemisen maaliin saakka.

Kekkonen oli kauan ennen luopumista presidentin tehtävistä voimakkaasti henkisesti riippuvainen Tyrkön läsnäolosta – puhelimitse tai kasvotusten. Presidentin ehdotus Tyrkölle valmistella teos, jossa häntä kuvataan ”ihmisenä” saa näin jälkikäteen muotonsa juuri ”Presidentti ja toimittaja” -kirjassa.