Ukrainan sodasta opittua

 

 

Timo Vihavainen kirjottaa Kanava-lehden 2/2025 kolumnissa ”Kun ei tiedetä, mitä ollaan tekemässä”, että  sodat osoittautuvat usein aivan toisenlaisiksi kuin aloitettaessa kuviteltiin. Olen päätynyt omissa arvioissani aivan samanlaiseen johtopäätökseen. Käytän ohessa professori Vihavaisen oivaltavaa tekstiä virikkeenä omille ajatuksilleni.

Vihavainen ottaa esimerkiksi pohdintojaan Ukrainan sodasta, joka käynnistettiin kainosti ”sotilaallisena erikoisoperaationa”. Venäläiset eivät ajatelleet tarvittavan laajamittaista sotaa ukrainalaisten kuriin saattamiseksi. Erikoisoperaatio venyi ensin kestoltaan kuukausia, sitten vuosia kestäväksi sodaksi.

Samantyyppiseksi osoittautuivat aikanaan talvisodan ratkaisutaistelut, kun Stalin antoi diktaatin, jonka mukaan  ”Ruotsin rajaa ei saa ylittää”. Käsky sisälsi sisäänrakennetun ajatuksen, että sota tulee olemaan lyhyt, voitollinen ja koko Suomen kattava. Odotukset eivät täyttyneet, kun Venäjän sotakone ei täyttänyt odotuksia Suomen onnistuneesta  vastarinnasta ja olosuhteista johtuen.

Ukrainan sota on osoittanut, että sota voi tulla lähelle rauhallisena pidettyä Eurooppaa, kuten aikanaan Balkanin sodat. Yhtä kaikki aluksi sodan koettiin olevan paikallinen tai korkeintaan alueellinen Kiovan valtausoperaatio, mutta se osoittautuikin toisen osapuolen hengissä selviytymiskamppailuksi ja vastarinta mitoitettiin  tätä ajatellen.

Ukraina on osoittanut, että sodankäyntivälineet ovat kokenet suuren muutoksen. Kukapa olisi uskonut, että miehittämättömät droonit ovat sodan ”voittajia”. Ukrainan sota on kerta toisensa jälkeen osoittanut,  että rintamalle odotettuihin ja lopulta saatuihin uudenaikaisiin panssarivaunuihin, lentoaseisiin, ohjuksiin ja muihin aseisiin on kohdistettu aivan liian suuria odotuksia. Uudet aseet ja niiden uusimmat versiot eivät ole ratkaisseet sotaa mihinkään suuntaan orastavista lupauksista huolimatta.

Yksi nykyaikaisen sodan häviäjistä on ollut oletus, että kaupalliset suhteet ja kytkennät eli ”taloudelliset keskinäisriippuvuudet” ehkäisevät konfliktien syntyä. Englantilainen filosofi ja ekonomisti John Stuart Mill esitti tämän suuntaisen teorian jo 1800-luvulla. Tosiasiassa kaupalliset keskinäisriippuvuudet eivät estä sotien syntyä sen kummemmin kuin poliittiset riippuvuudet.

Myös siviileihin kohdistuvat vahingonteot ovat järkyttävästi yleistyneet. Sota on totaalista, aiempien vastaavien sotien päivitystä. On tuhottu elintärkeitä palveluketjun osia ja siten  - varsinkin sodan pitkittyessä – näännytetty ihmisiä. Nykyaikainen sota tuhoaa siviilejä massiivisesti yhtään aliarvioimatta esimerkiksi Leningradin kärsimiä totaalisia henkisiä ja fyysisiä vahinkoja toisen maailmansodan aikana

Myös kybersota on lyönyt läpi. Hyökkäykset energiansiirtoverkkoja vastaan, voimalaitoksiin, sairaaloihin, asemille  ja tehtaisiin ovat osoittautuneet erittäin tehokkaiksi vihollisen voimavarojen lamauttajiksi osin johtuen pitkälle viedystä – ja siitä johtuen herkästi vaurioituvasta - tekniikasta.  On puhuttu kiusanteosta, vaikka pitäisi puhua yhteiskunnan toiminnan rajoittamisesta tai sen elintärkeiden osien lamauttamisesta. Elämme kyber – ja hybridisodan aikakautta, jossa haasteet poikkeavat aiempien sotatapahtumien ja taistelujen kulusta vain vahingon laajuudella mitattuna.

Sotia on käyty aiemminkin kulutussotien  merkeissä. Nyt tästä kuluttamisen logiikasta on tullut yksi sodan pääjuonteista.  Samalla on käyty taistelua rahavarojen riittävyydestä maa- ja maaryhmäkohtaisesti. Kilpavarustelu, joka on muutamien vuosikymmenten aikaperspektiivillä todellisuudessa tai  näennäisesti laantunut, on uudelleen nousussa. Aivan niin kuin on tapahtunut kerta toisensa jälkeen historiassa. Tapahtumien ainutlaatuisuus ja toistumattomuus on olemassa  vain kovia kokeneen ihmisen mielikuvissa.

Ukraina on hyvä esimerkki vallitsevasta epätietoisuudesta, miksi sota on syttynyt, ja miten se aiotaan  päättää. Ei löydy ”punaista lankaa”. Sen sijaan löytyy langan pätkiä, joita ihmiset epätoivoisina yrittävät solmia.  On todennäköistä, että aselevot ja osapuolien väliset aseleporikkomukset vuorottelevat. Yleisellä tasolla voidaan sanoa, että sodalla on oma elinkaarensa.  Joskus sen on päätyttävä, joskaan ihan varmaa takuuta en uskaltaisi  antaa. Uudet sukupolvet keksivät uudet syyt jatkaa taistelua muistikerrostumien läpi.

Putin esittää ongelmien ratkaisuksi konfliktin juurisyihin pureutumista. Mikä ettei, mutta ensin hänen on saatava pitäväksi oma uskottavuutensa, ettei hän pelaa juurisyiden etsimisellä aikaa omaksi edukseen viivyttämällä aselevosta päättämistä.                             

Vihavainen kuuluttaa uutta maailmanjärjestystä tai vastaavaa.  Yhden tai useamman ”navan” maailma ei kuulu tähän päivään. Vallitsee valtava tahtotila palata perusasioihin, ”navattomaan” yhteistyön ja konsensuksen maailmaan.

Oikeudenmukaisuutta ja kokonaisvaltaisuutta tavoittelevan johtajuuden perään huudetaan yhä epätoivoisemmin. Vihavainen kuuluttaa erityisesti Yhdysvaltain vastuuta. Vastuu on kuitenkin käytännössä pirstoutunut pieniksi palasiksi maailmalla. Onnettomuudeksi Yhdysvaltoja johtaa epätasapainoinen henkilö imartelujen  saattelemana. Samaan aikaan tarve edes likipitäen oikeudenmukaisen maailman palauttamiseen on huutava.

Kompromissihalukkuus on vanha , mutta aina käyttökelpoinen väline uutta ratkaisua etsittäessä. Pyrkiminen syvimpiä tuntoja myöten tapahtuvaan syyllisten ja syyttömien tunnistamiseen johtaa todennäköisesti  umpikujaan niin kyyniseltä kuin tuo kuulostaakin sanoa.

Lännessä virinnyt ajatus  siitä, että Venäjä on  kärsinyt takaiskuja niin paljon, että se on valmis sodan päättämiseen, on liian optimistinen. Päinvastoin Vladimir Putinilla on itsepintainen tavoite edetä asetettuihin päämääriin maksoi mitä maksoi. Siksi on vaikea kuvitella, että Venäjä maksaisi sodan tuhoista juuri mitään.

On kehitetty ihmeellinen varjonyrkkeilykuvio, jossa Yhdysvallat – painostaen pienempää osapuolta, Ukrainaa Venäjän hyväksi  -  kuvittelee sopivansa Ukrainan rauhasta  Venäjän kanssa siten, että Venäjä ei osallistu ratkaisukeskeisesti keskusteluihin ja olettaa Ukrainan passiivisesti hyväksyvän sopimuksen, jota ei ole.

Joka tapauksessa Venäjä uusine putinilaisine maailmanjärjestyksineen on laskettava pysyväksi suureeksi kansainvälisessä politiikassa. Venäjä on kärsinyt arvovaltatappion tavoitteissaan, mutta sen suurvalta-asemaa ei voida kiistää saati, että kyseenalaistettaisiin sen olemassaolo. Vihavainen pyrkii laihaan kompromissiin: Ukraina ei voida palata  ennen vuotta 2014 vallinneisiin rajoihin.

Vaikuttaa siltä, että Venäjä uskoo olevansa oikealla asialla ja läntiset tämän uskon horjuttamispyrkimykset eivät ole johtamassa tulokseen. Nyt umpisolmu yritetään avata vanhaan malliin asevarustelua lisäämällä, joka johtaa suuren tuhon uhkan lisääntymiseen. Ensimmäisen maailmansodan alla vallinnut militaristinen henki näyttää palaavan aina uudelleen kiusaksemme. Välillä tuntuu, että ihmiskunta hautoo itsetuhoa.

Vihavainen piikittelee kolumninsa lopuksi Länsi-Euroopan maiden intoa päästä asevarustelun ja militarismin avulla mantereen rauhoittamiseen. Vihavaisen mielestä liiallinen usko sotilaalliseen voimaan johtaa tarkoitusta vastaamattomaan lopputulokseen.

Vihavainen kaivaa lopuksi esille optimistisen argumentin konfliktijatkumoa vastaan. Sen mukaan osapuolet ovat väsyneitä jatkuvaan sotimiseen. Vihavainen:” Kummankaan osapuolen ei enää kannata hakata päätään seinään sotarintamalla, mikäli pattitilanteesta suinkin voi päästä irti”. Itse olen ehkä kyynisempi:  ihminen ei opi, ja jos oppii, oppii väärin.