Elinkeinoelämän valtuuskunta Evan tuore arvo- ja asennetutkimus kertoo suomalaisten
luottamuksen Naton turvatakuisiin heikentyneen selvästi. Tulokset perustuvat
yli 2000 ihmisen vastauksiin. Vastaukset kerättiin maalisuussa 2025. Ei ole sattuma,
että tällainen tulos tulee julki Donald
Trumpin toisen presidenttikauden aikana. Sen verran kaoottista on Trumpin
”maailmanjohtaminen” ollut. On seurannut uskomattomia äkkikäännöksiä yksi toisensa
perään. Ei ihme, että Suomessakin on reagoitui hämmentyneesti epäillen
Yhdysvaltain kykyyn toimia turvallisuuden takaajana. Samalla Naton artiklan
viisi turvatakuut ovat rapautumassa.
Turvallisuuden kaksi pilaria ovat Nato ja Yhdysvaltain
kanssa tehty DCA-sopimus. Monen mielestä DCA on rakennettu Naton aukkojen (heikkouksien)
korjaamiseksi. Juuri nyt tuore raportti
kertoo, että luottamus Natoon on heikompi kuin koskaan sitten jäsenyyden hakemisen.
Vain kolmasosa Evan tutkimukseen vastaajista uskoo, että
turvatakuut muodostavat tarvittavan
pelotteen mahdollista vihollisen uhkaa vastaan. Syksyyn 2023 verrattuna
pelotevaikutus on pudonnut 21 prosenttia. Natoon suomalaisten suhtautuminen on
säilynyt vielä kohtuullisen vahvana. Nato- jäsenyyttä kannattaa 66 prosenttia vastanneista. Kannatus on kuitenkin
pudonnut lyhyessä ajassa viidellä prosenttiyksiköllä
ja on nyt alimmillaan sitten jäsenyyden hakemisen toukokuussa 2022. Trumpin alun perin esittämä
vaatimus nostaa puolustusbudjetti kaikkien jäsenmaiden osalta kahteen prosenttiin
on vaihtunut kolmeen, kolmeen puoleen ja jopa viiteen prosenttiin
puolustusmenojen nousuvoimaan. Syntyy
vaikutelma liki kiristyksen luonteisesta tilasta. Korotetut vaatimukset luovat
helposti vaikutelman, että turvatakuista
halutaan livetä, onhan vaatimus esimeriksi viidestä prosentista täysin kohtuuton.
Puolustuksen voi katsoa jäävän pelkästään jäsenmaan omaksi huoleksi. Eihän tässä näin pitänyt käydä.
Ne, jotka aiemmin laskivat Yhdysvaltain toimimisen maailmalla
turvallisuuspoliisina ovat saanet luvan pettyä . Yhdysvaltain kyky puolustaa alati
”oikeita arvoja” on monen mielestä romahtanut. Koko läntinen puolustusrakennelma
horjuu.
Aiemmin laskettiin paljolti Suomen ja Yhdysvaltain yhteistyön
vaaraa ja esimerkiksi Joe Bidenin kanssa neuvoteltaessa. Yhteistyövakuuttelusta kasvoi miltei
uskonvarainen hokema. Nyt tämäkin mittari on pahasti punaisella.
Oma uskoni Naton pelastusanomaa kohtaan horjui jo 10 vuotta
sitten. Seuraavassa lainaan omaa blogikirjoitustani vuodelta 2016 (”Viides
artikla ja Nato-selvitys”), tarkemmin päivättynä 4.5.2016.
Kirjoituksessani viitataan juuri silloin ajankohtaiseen ja
arvovaltaiseen Nato-selvitykseen (selvittäjät: Berquist, Heisbourg, Nyberg,
Tiilikainen).
Kas tässä ”uskoni laatu” Natoon vuonna 2016:
(lainaus alkaa)
Monet ovat kiittäneet tuoretta Nato-selvitystä
perinpohjaisuudesta. Kiinnitän seuraavassa huomion siihen, miten selvittäjät (
Berquist, Heisbourg, Nyberg, Tiilikainen) suhtautuvat Nato-sopimuksen
viidenteen artiklaan. Siitä avautuu joitakin mielenkiintoisia näkymiä
tekijöiden ajatusmaailmaan.
Nato-selvittäjät kiittelevät viidettä artiklaa sen
yksiselitteisestä lähestymistavasta: ”kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta”.
Sitten tulee mielestäni erittäin tärkeä lause. Selvityksessä nimittäin
todetaan, että ”sopimus on vähemmän selkeä sen suhteen, kuinka pakollista avun
tarjoaminen on”. Siihen loppuu yksiselitteisyys. Aiheen erittely jätetään
tähän, vaikka se mielestäni olisi ansainnut paljon tarkemman analyysin. Mitä
viidennessä artiklassa sanotaan (sanamuodosta vastaa: Suomen erityisedustusto
Natossa)?
”Pohjois-Atlantin sopimus sitoo Naton jäsenmaat yhteistyöhön ja
keskinäiseen avunantoon tilanteessa, jossa yhteen tai useampaan jäsenmaahan
kohdistuu hyökkäys. Artikla 5:n nojalla kukin jäsenmaa sitoutuu auttamaan
hyökkäyksen kohteeksi joutunutta liittolaista ”tarpeellisiksi katsomillaan
keinoilla”. Tällaisia voivat sotilaallisten keinojen ohella olla poliittiset
toimenpiteet, joilla painostettaisiin uhkaavaa valtiota muuttamaan
politiikkaansa. Kukin jäsenmaa päättää itsenäisesti ja kansallisten päätöksentekomenettelyjen
mukaisesti antamansa avun luonteen ja laajuuden”.
Ei ihme, että selvittäjät näkevät viidennen artiklan
avuntarjoamisaspektin ”vähemmän selkeänä”. Apua koskevassa osuudessahan
todetaan, että jäsenmaat auttavat pulaan joutunutta ”tarpeellisiksi
katsomillaan keinoilla”. Tämän epämääräisemmin asiaa ei voi ilmaista. Jäsenmaat
käytännössä ratkaisevat asian täysin itsenäisesti oman kulloisenkin poliittisen
tilanteensa näkökulmasta.
Puutun asiaan, koska viides artikla nähdään usein hyvin
kategorisena avustamispykälänä. Olen jopa pannut merkille, kuinka koko
Nato-kysymys kulminoituu tähän pykälään, ilman että eritellään tosiasiallisia
keskinäisen avun vaikutuksia. Annetaan kuva, että viides artikla hoitaa pulmat
ja oma ahdistava painolasti siirtyy ainakin osittain joidenkin muiden
harteille. Asia lienee juuri päinvastoin: viidennen pykälän soveltamisesta ne
haasteet vasta alkavatkin. Nato-maat eivät muodosta yhtenäistä blokkia, vaan
laajenemisen myötä mukaan on tullut hyvin monenkirjavaa joukkoa vähän niin kuin
EU:ssakin on käynyt. Kuinka jäsenmaat voivat oikeasti luottaa solidaarisuuteen
ja konkreettiseen sotilaalliseen apuun?
Viidennessä artiklassa viitataan sotilaalliseen apuun, mutta
todetaan sitten, että avustamiskeinoja voivat olla myös ”poliittiset
toimenpiteet”, joita voidaan käyttää esim. painostamismielessä. Sitten tulee
tärkeä lisämääre: Kukin jäsenmaa päättää itsenäisesti ja kansallisten
päätöksentekomenettelyjen mukaisesti antamansa avun luonteen ja laajuuden.
Apufunktio jää lopulta täysin auki ja perustuu vain
jäsenvaltioiden hyvään tahtoon. Jos ajatellaan esimerkiksi monien Nato-maiden
poliittisen (ääri)oikeiston asenteita, niin ei jää kuvaa, että ne olisivat
valmiita apuun. Avunantotilanne aiheuttanee moneen maahan hallituskriisin.
Samalla avunanto pitkittyy.
Olen jossain kirjoituksessa todennut, että apu siis voi olla
esimerkiksi huopien lähettämistä sotatoimi- tai kriisialueelle, ei välttämättä
enempää. Miksi näin väljään ilmaisuun on päädytty? Nato-selvitys avaa tätä
aspektia seuraavasti: ”Hyväksytyn sanamuodon tarkoituksena oli välttää
Yhdysvaltain senaatin eristäytymispolitiikkaa suosivat reaktiot
ratifiointikeskustelun aikana.” Eli sylttytehdas löytyykin Yhdysvalloista,
siitä maasta, jonka apuun eniten luotetaan!
(lainaus päättyy)
:::::::::::::::::::::::::::::::
Edellä siis arvio viidennen artiklan tehosta vuodelta 2016.
Viimeisessä kappaleessa tuodaan jo esille nykyajan (2025) epäilyjä siitä, että
vastaukset avunpyyntöihin ovat ”eristäytymispolitiikan ” sanelemia. Kuka tai
ketkä nyt edustavat eristäytymispolitiikkaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti