Olen elänyt kaksi kolmasosaa elämästäni kansainvälisten etupiirien maailmassa, vaikka tuota käsitettä ei esimerkiksi koulukirjoissa viljelty ainakaan vielä1960-luvulla. Mikä on etupiiri? Etupiirin määritteitä on lukuisia. Kysymys voisi olla esimerkiksi seuraavanlaisesta rajauksesta: etupiiri on kansainvälisessä politiikassa maantieteellinen alue, johon vieraalla valtiolla on poliittista, taloudellista tai sotilaallista määräysvaltaa tai johon se haluaisi saada tällaista määräysvaltaa.
Etupiirien määritettä voidaan soveltaa esimerkiksi Suomen ja
Neuvostoliiton suhteisiin ja vuorovaikutukseen toisen maailmansodan jälkeen. Sodan
voittajavaltioihin kuuluvana Neuvostoliitto halusi varmistaa valtansa sitomalla
sen länsirajalla olevat valtiot eriasteisesti määräysvaltaansa. Suomen osalta
ei voida puhua määräysvallasta vaan sopimuspohjaisesta sitomisesta. Kun
valvontakomissio oli poistunut 1940-luvun lopulla maastamme, Neuvostoliitto
pyrki rajoittaman poliittista liikkumavaraamme painostuksen ja tietenkin YYA-sopimuksen
avulla, vaikka Stalin sanoikin, hyväntahtoisesti
ikään kuin mainoslauseena, että YYA-sopimus oli ”Paasikiven diktaatti!”
Neuvostoliitto oli päättänyt sodan lopulla, että Suomea ei sovjetisoida
ulkopuolisen painostuksen keinoin, vaan ainoastaan, jos Suomi itse päättää
niin. Itse asiassa Stalin arvosti suomalaisten taistelua maansa suvereniteetin
puolesta. Neuvostoliitto halusi ensi sijassa kaupan kehittyvän molempia osapuolia
hyödyttävällä tavalla. 1950-luvun puolessa välissä sidettä Suomea kohtaan
höllättiin, mutta neuvostojohdossa vallitsi erimielisyys, kuinka tiukalle side voitiin
kiristää.
Tilanne muuttui ahdistavaksi, kun jouduttiin monista eri
syistä torjumaan venäläisten painostus, kuten yöpakkasten 1958 ja noottikriisin
1961 yhteydessä. Neuvostoliitto pyrki sitomaan Suomen tiukemmin otteeseensa
erityisesti 1970-luvulla. Venäläiset saivat väärän kuvan, että Suomi oli
vallankumouksellisessa tilassa. Neuvostoliiton
suurlähetystön voimahahmojen välisessä taistelussa voiton peri niiden kanta,
jotka kannattivat jatkamista entisellä rauhanomaisen rinnakkainelon linjalla.
Neuvostoliiton johdossa oli kuitenkin henkilöitä, jotka
halusivat palata asiaan vielä 1980-luvulla. Erityisesti sotilaat olivat tiukemman
otteen kannalla vaatien YYA-sopimuksen soveltamista yhteisten sotaharjoitusten muodossa.
Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, kun etenkin Suomen puolustusvoimien johto
asettui vankasti Suomen suvereniteetin
säilyttämisen kannalle.
Kun tänä päivänä kuulee esim. puheissa lausuttavan käsityksiä, että Suomen suvereniteetti meni
YYA-sopimuksen solmimisen myötä, niin väitän, että niin ei tapahtunut, vaikka Suomen
puoueettomuutta esim. presidentti Kekkosen aikaan horjutettiin jossain määrin.
Suomen sotilaallisen puolustuksen takeeksi asettui erityisesti puolustusvoimien
komentaja Lauri Sutela alaisineen, joka tyrmäsi venäläisten kutsuhuudot aina
saunakeskusteluja myöten. Erityisesti venäläisiä kiinnosti yhteistyössä
puolustettava Neuvostoliiton luoteisraja
Ehkä suvereniteetin menetystä haluttiin korostaa
suomettumisesta johtuvana ikävänä ilmiönä. Uusi aika 1990-luvulta alkaen pyrki
häivyttämään suomettumisen ikävän kuvan jopa ylemmyydentuntoisesti Venäjään
suhtautuen.
Kansainvälisen poliittisen tilanteen muutokset 1980-luvun lopulla
katkaisivat suomettumisen kauden ja vapauttivat Suomen jo vakiintuneen tuntuiselta
YYA-linjalta, joka sanottiinkin irti 1990-luvun vaihteessa Suomen toimiessa
aloitteellisesti. YYA-sopimus korvattiin rutiininomaisella
yhteistyösopimuksella. Myös Pariisin rauhansopimuksen (1947) velvoitteista luovuttiin
milteipä omin päin. Tapahtumien vyöry riistäytyi niiden tahojen käsistä, jotka
olisivat tehneet muutoksen järjestäytyneesti.
Suomi siirtyi sujuvasti vähäisellä, jollei olemattomalla
kitkalla osaksi etupiiritöntä historian vaihetta, jota ei kuitenkaan kestänyt kauaa.
Tuo ajanjakso, jolloin etupiirit tuntuivat väistyvän kansainvälisen politiikan sanastosta,
kesti vain 1990-luvun puolesta välistä 2010-luvun puoleen väliin. Vaikea sanoa tarkasti,
koska nyt ollaan uuden aikakauden kynnyksellä. Tätä kirjoitettaessa asiat ovat osin
jo muuttuneet toiseen suuntaan
tapahtuviksi…. olemme palaamassa etupiirien maailmaan, halusimmepa tai emme. Tulevien
tapahtumien arviointi tuntuu haastavalta, koska siirtymä on kesken.
:::::::::::::::::::::::::::::::
Mutta palataanpa takaisin Itä-Euroopan kohtaloihin heti
toisen maailmansodan jälkeen. Itä-Euroopan maat joutuivat Suomesta poikkeavalle
tielle. Miehittämisen seurauksena ne
joutuivat sodan voittajan, Neuvostoliiton etupiiriin suvereniteettinsa
menettäneinä. Tätä vaihetta kesti 1940-luvun lopulta 1990-luvun vaihteeseen,
jolloin ne saavuttivat aidon itsemääräämisoikeuden sosialismista vapautumisen
seurauksena. Raskas etupiirivaihe jäi taakse ja elämä näytti lännestä käsin
etenevän odotettuun suuntaan. Sitten tapahtui jotain outoa: saavutettu
länsimainen liberalismi ei sellaisenaan kelvannutkaan kurimuksesta vapautumisen
seurauksena, vaan siirtymä jatkui osassa Itä-Eurooppaa kohti autoritarismia.
Muutos tapahtui vapaiden vaalien tuloksena. Liberaali demokratia ei kelvannutkaan
sellaisenaan, vaan sitä tulkittiin läntisitä maista jyrkästikin poikkeavalla tavalla. Näytti siltä, että esim. Puola, Unkari,
Tsekki ja Slovakia halusivat palata omaehtoiseen, itse valittuun, illiberaaliin
autoritaariseen järjestelmään, jolla
korvattiin vanha etupiirien maailma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti