Alexander Stubbin mukaan maailma jakautuu nyt kolmeen vallan
kehään, globaaliin länteen, globaaliin
itään ja globaaliin etelään. Vallan keskukset eivät ole staattisia, vaan
liikkuvia voimasuhteiden mukaisesti. Kunkin yksittäisen valtion sijainti maailmanjärjestyksessä
määräytyy sen painoarvon mukaan.
Tuleville maailman tapahtumille Stubb sovittelee seuraavia vaihtoehtoisia
argumentteja: 1)Valtiot päättävät itsenäisesti asioista muista piittaamatta, 2)
Sääntöpohjainen järjestys jatkaa murenemista (valtiot suistuvat ajan mittaan kaaokseen)
ja 3) Eri skenaariot lähestyvät toisiaan (edetään kohti uudenlaisen tasapainoisemman
maailmanjärjestyksen syntymistä).
Stubb kehitti alun perin presidenttikautensa
ulkopoliittiseksi johtoteemaksi jo ennen presidenttiyttään pohtimaansa ajatusta, jonka mukaan Suomi
edistää liberaalin demokratian perusteita maailmanlaajuisesti, mutta kuuntelee
myös kansainvälisen politiikan - realisteja
kun ollaan - autoritaarisia ja illiberaaleja
tahoja (lausuma taitaa tosin olla amerikkalaista
alkuperää).
Kylmän sodan aikaista kansainväliseen kauppaan keskittyvää suhteellisen
seesteistä rauhanohjelmaa (ehkä 1970-luvulta 1990-luvulle) on arvosteltu
ankarasti, koska se ei ottanut huomioon Venäjän arvaamattomuutta ja häikäilemättömyyttä.
Nyt siitä maksetaan kovaa hintaa Venäjän aggressiivisuuden takia.
Fukujamalaista liberaalia
demokratiaa pidettiin de facto kansainvälisen politiikan ja valtioiden
välisen kaupan vallitsevana jäsentelynä. Suomi omaksui täysimääräisesti historiaan
jääneen ”liekan pidentämisen” tai täyden vapauden niin kuin joku sanoisi. Stubb
arvostelee ankarasti sitä, että Suomessa (ja varsinkin Saksassa) mentiin niin
syvälle luottamususkossa Venäjään.
Stubb ei lähtenyt omien sanojensa mukaan virran vietäväksi ylioptimistisessa suhtautumisessa Venäjää
kohtaan. Ja kun hän oli tajunnut Natoon liittymisen
edut huomattavasti ennen muita, hän tulee vahvistaneeksi oman lännettymisensä
kiireestä kantapäähän ja sen, että hän pyyhki pöytää suomettuneilla
harhaanjohdetuilla. Stubb esittelee itsensä käytännössä kovimmaksi Venäjän ja suomettumisen
kriitikoksi.
Tulkitsen stubbilaisen lännettymisen ehdottomaksi
asettumiseksi lännen puolelle ilman itsekritiikin tasapainottavaa vaikutusta.
Sellainenkin mahdollisuus on, että Nato-kritiikki voi ajan
kuluessa kasvaa, kun tilanteet maailmanpolitiikassa elävät. Onko yksipuolinen
lännettyminen hyväksi Suomelle? Entä vastapuoli? Kääntyykö se ketterästi uuden suuntauksen
taakse olipa se sitten mikä tahansa.
Tuore Yhdysvaltain turvallisuusstrategia suhtautuu Eurooppaan suorastaan halveksivasti
pitäen sitä rappeutuvana laiskan
sitkeiden ihmisten maanosana. Näin pahasti pieleen en olisi uskonut vanhoilla liittolaisilla
USA:lla ja Euroopalla menevän. Mutta totta se on: Joe Biden saattaa olla USA:n viimeinen transatlanttinen presidentti.
Kysymys on toteutuessaan paradigman muutoksesta.
Etupiirien syntymiselle tällaiset olosuhteet ovat omiaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti