Tätä kirjoitettaessa käydään rauhanneuvotteluja kuumina Ukrainan
turhauttavassa sodassa. Kysymys ei ole rauhaan vievien polkujen vähäisestä määrästä
vaan siitä, että kukaan ei tunnu koordinoivan eri polkujen reittejä. Lisäksi Donald
Trump näyttää yrittävän saada aikaiseksi henkilökohtaisia voittoja välittämättä kokonaisuudesta. Ukraina
ja Eurooppa ovat ajautuneet sivuraiteelle mitä perustavinta laatua olevalla
tavalla. Venäjä on sitten oma lukunsa, jos sen pyrinnöistä saa selvää.
Tämä eripura on johtanut kummalliseen tilanteeseen, jossa
rauhaa yritetään saada aikaan yhden osapuolen – Venäjän - ollessa pois
neuvotteluista, eikä ainoastaan pois neuvotteluista vaan se on antanut itsestään
rauhanpyrkimyksille täysin immuunin vaikutelman.
Vladimir Putinilla on täysin toisenlaiset tavoitteet kuin
muilla, millaiset, sitä on pyritty arvuuttelemaan. Olisiko niillä jotain
tekemistä venäläisen sielun sisäisten tuntemusten tai turhautumien, esimerkiksi
nöyryytetyksi tulemisen kautta? Kaksituhatta luvulla tälle kaikelle on haluttu
pistää piste.
Päällimmäiseksi ajatukseksi tai ilmiasuksi jää se, että
Putinilla on mielessä oma maailmanjärjestys, joka on suljettu järjestelmä ja johon esimerkiksi Euroopalla nykymuodossaan ei ole mitään
asiaa.
Alexander Stubb on ajanut itsensä onnistuneesti neuvottelujen
keskiöön, joka sinänsä on saavutus, mutta ei auta hänen omaa asiaansa, kun hän yrittää
luoda yhteyksiä eri osapuoliin. Venäjä on niille täysin kuuro. Sen sijaan improvisoiva
ja hetkestä innostuva Donald Trump on ottanut Stubbin varjelukseensa eräänlaiseksi
sondeeraajaksi maailmanpolitiikan ykköskysymyksessä. Seurauksena Suomi on
ajautunut Nato-liittolaisuutensa takia pahan paitsioon suhteessa naapurivaltioonsa
Venäjään. Stubbin päätehtävä Suomen tasavallanpresidenttinä on kuitenkin Suomen
pysyttäminen sotaisten aikomusten ulkopuolella. Näyttää vaikealta yhdistelmältä
toimia sekä Trumpin asiamiehenä, että edistää Suomen asiaa.
Stubbin rehvakkaat puheet
Suomen armeijan eri aselajien mahtavista valmiuksista konfliktin osuessa kohdalle, on toisaalta omituinen
osa isompaa tavoiteasetelmaa maailmanpolitiikassa ja toisaalta tarpeettoman huolen herättämistä kotiympäristössä tai ainakin
minusta tuntuu siltä.
Suomen asema saattaa Stubbin toimien seuraamuksena
heikentyä, kun sitä yritetään työntää selkkauksen ytimeen rauhantekijänä. Oma lukunsa on Suomen
turvallisuuskysymykset. Kun Suomi meni Natoon
se sitoi itsensä Venäjän vihollisten
joukkoon. Venäjän ja Suomen suhteiden rasitteita yritettiin hoitaa
liittymällä Natoon ja samalla näyttämällä itäiselle naapurille, että olemme valmiit,
jos meitä uhataan.
Ukrainan sota on malliesimerkki kansainvälisen konfliktin
monitahoisuudesta. Siinä voi polttaa näppinsä monella tapaa. Otetaanpa esimerkki.
Liittymällä Natoon Suomi arvioi Venäjän voiman niin suureksi, että maa tarvitsi
suojakseen paisi Yhdysvaltain panoksen Naton kautta niin myös Yhdysvaltain kanssa tehdyn
DCA-yhteistyösopimuksen. Tällä yhdistelmällä
piti osoittaa, että olemme turvassa sodalta, ja jos sota kuitenkin syttyy, niin
meillä on riittävä turvaverkko. On silti kysyttävä pystyykö trumpilainen ailahteleva politiikka
vastaamaan edellisen presidentin huutoon täysimääräisesti.
Yhdysvaltain sisäpolitiikassa edetään vaalikausi kerrallaan.
Ulkopolitiikka on usein huutolaispojan asemassa. Se, mitä Joe Biden joskus
sanoi ylistäessään Suomea ja sen urhollisuutta viime sodassa ei sido Donald
Trumpia eikä ketään muutakaan USA:n nykyhallituksessa. Pahimmillaan uho
muodostuu rasitteiseksi legendaksi Suomen lyömättömästä armeijasta.
Edellä esitetyllä en lainkaan yritä mitätöidä Suomen
kiistatonta menestystä toisessa maailmansodassa. Se oli uskomaton saavutus, ei
kahta sanaa, mutta silti olisin vetänyt matalampaa profiilia kaikessa siinä,
mikä liittyy nykyisiin kansainvälisiin konflikteihin. Samoin pidän Suomen
varustautumista mahdolliseen sotatilanteeseen
kaikin tavoin puolustettavana menettelynä.
Olen edelleen sitä mieltä, että Sauli Niinistö olisi voinut
vetää tasapainoisempaa ja varovaisempaa linjaa suhteessa ympärillämme oleviin
valtioihin kuin Alexander Stubb, jos hänellä olisi ollut presidentin mandaattia
käytettävissään. Korostettakoon, että tämä on vain spekulaatio.
Vielä on syytä
muistaa, että Yhdysvalloissa käytetään herkästi Suomea esimerkkinä omien
tarkoitusten välikappaleena erityisesti sisäpolitiikassa, josta ulkopolitiikan
erottaminen on usein kuin se kuuluisa veteen piirretty viiva. Kohteliaisuudet
on syytä ottaa kohteliaisuuksina eikä kirjaimellisesti tosiasioina.
Suomen resurssit eivät riitä laajojen tehtävien hoitoon esimerkiksi
rauhanturvaamistehtävissä ja turvatakuissa,
kuten Helsingin Sanomatkin pääkirjoituksessaan (Anna-Liina Kauhanen 27.11.
2025) on osuvasti pannut merkille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti