Timo Soini ja yhteiskunnan muutoksen neljä D:tä

Timo Soini on ollut pois politiikan sisäkehältä viime kevään eduskuntavaaleista lähtien. Mitä hän on puuhannut? Kunnallispolitiikassa hän on ollut mukana ja ilmeisesti osallistunut yleisötilaisuuksiin kutsusta. Monet odottivat hänen ottavan vastaan jonkin merkittävän erillistehtävän (suurlähettilään tehtävän tms.). Näin ei ole tapahtunut. Sen sijaan hän on kirjoittanut reilun 100-sivuisen pamfletin (Soinin itsensä mielestä ”laajan poleemisen mielipidekirjoituksen”) nimeltä ”Populismi” (Otava, 2019). Kaiken kaikkiaan on sanottava, että ministerinä olo ei näytä toimivan meriittinä tuleviin tehtäviin.

Soinin otteessa korostuu yleensäkin ”mielipide” suhteessa faktoihin. Näin hän mm. vesittää (Soinin itsensä määrittelemän) ”eliitin” ylläpitämän käsityksen asiatotuudesta.

Hän aloittaa kirjan ”populistisesti” toteamalla kirjaan tarttujalle, että ”jos olet sitä mieltä, että populismi on yksinkertaisten vastausten antamista monimutkaisiin kysymyksiin, tämä kirja ei ole sinua varten”. Rohkenin kuitenkin – kerta kiellon päälle - lukea kirjan keskittyen joihinkin avainkohtiin. Olen taipuvainen ajattelemaan niin, että populismi yksinkertaistaa ympäröivää todellisuutta, mutta onhan sillä toki muitakin ulottuvuuksia.

Tärkeä lähtökohta kirjassa on, että Soini sanoo suorasukaisesti, että hänen mielipiteensä ovat ”populistin näkemyksiä maailmasta ja meistä ihmisistä”. Turha semanttinen kiistely karsitaan pois tällä ilmaisulla.

Mitä on populismi? En pyri tieteelliseen määritelmään (Soini kyllä esittää useampiakin) vaan karkeaan pragmaattiseen rajanvetoon. Populismin määrää voidaan haarukoida esimerkiksi niin, että se on erotus joka vallitsee vaalien alla annettujen lupausten ja hallituksessa pidettyjen lupausten välillä. Ei siis ole yksiselitteistä vastausta, kuka on populisti. Se vaihtelee, ja riippuu arvioijasta, mikä kunkin kohdalla ylittää populismin rajan.

Veikko Vennamon yksi slogan oli ”Kyllä kansa tietää”. Se ilmaiseen populismin ydinsanoman. Käsite ”kansa” on kuitenkin yksi populismin yksinkertaistuksista. ”Oikeaksi” kansaksi luetaan se osa kansaa, joka tukee populistisia voimia (eli tuntee olevansa vallankäytön ulkopuolella). Vastaavasti kriitikot voivat saada osakseen eliitin leiman riippumatta siitä kuuluvatko he eliittiin.

Vennamolaisessa verbaliikassa oli kolme mahtia: ”rahan mahti” (oikeisto), ”yhteiskunnan mahti” (vasemmisto) ja ”ihmisen mahti” (SMP!). Ihmisen mahdista johdettuna populismi syntyy Soinin mukaan vastakohtien kautta (lokaali/globaali, juuret/juurettomuus, ihminen/raha…..).

Soini myöntää, että populismi ”kesyyntyy vallan myötä”. Se siis tarvitsee jatkuvaa uudistumista, koska sitä uhkaa rutinoituminen, joka tapahtuu usein valtaan pääsyn seurauksena. Soini ymmärtää, että populismilla on myös kielteinen kaiku. Soini varoittaa kuitenkin populismin yksinkertaistusten torjujia yksinkertaistuksista. Soinin mielestä on pelkkää poliittista retoriikkaa, jos väitetään, että populismi on ”vastuuttomia lupauksia”, ”kansansuosion kosiskelua”, ”ennakkoluulojen ruokkimista”……

Kieli on odotetusti tärkeä asia Soinille. Vaalit voitetaan sattuvilla sanonnoilla, kuten ”Take back control” tai ”Kyllä kansa tietää” tai ”työväen presidentti”. Sattumaa tai ei, niissä kaikissa on kaipuu johonkin, joka kansan avulla voidaan palauttaa. Samalla ne edustavat monimutkaisten asioiden pukemista yksinkertaistuksiin, hyväksyy Soini tämän tai ei!

::::::::::::::::::::::

Soini pyrkii kirjassan lähestymään populismia myös hiukan systemaattisemmalla otteella, johon keskityn seuraavassa. Lähden liikkeelle Soinin itsensä määrittämällä tavalla referoimalla ja arvioimalla kirjassa esitettyä neljän D:n jaottelua. Neljä D:tä ovat ”Distrust”, epäluottamus, ”Destruction”, tuho, ”Deprivation” (relative deprivation), suhteellisen aseman heikkeneminen ja ”De-alignment”, puoluerajojen hämärtyminen. Jaon ovat alun perin esittäneet Robert Eatwell ja Mark Goodwin kirjassaan ”National Populism, The Revolt Against Liberal Democracy”. Kirjassa eritellään em. neljä D:tä ”syvälle juurtuneina yhteiskunnallisina muutoksina”, jotka ovat olleet katalysaattorina populismissa (toisena tärkeänä lähteenä Soinin kirjassa on hänen oma pro gradunsa).

Eräänlaisena sivutuotteena Eatwellin ja Goodwinin kirjasta seuraa kysymys: voiko populismia olla ilman sille vastakkaiseksi koettua voimaa, tässä tapauksessa liberaalia demokratiaa? Soini korostaa tunnetta vastaan järki viittaamalla Veikko Vennamoon, joka sanoi kerran, että jos politiikka olisi järjen asia liberaalit olisivat suurin puolue ja maata johtaisivat professorit. Edustuksellinen demokratia tai liberaali demokratia perustuvat järjen korostamiseen (jota itse kannatan voimakkaasti). Populistien valtti on usein juuri tunnemaailman herättely.

Sitten itse jaotteluun…..

Distrust, epäluottamus

Läntisen yhteiskunnan rakentaminen on pitkään perustunut liberaalin demokratian tarjoamaan kehykseen. Soini leimaa liberaalin demokratian elitistiseksi ja epäluottamusta aiheuttavaksi tekijäksi, koska moni kansalainen kokee, että heidän äänensä sivuutetaan. Ykskantaan hän toteaa, että ”liberaali demokratia haluaa aina minimalisoida massojen (kansalaisten) laajan osallistumisen”. Jälleen kerran todiste populistin yksinkertaistuksista! Ikään kuin vallitsisi salaliitto paremman väen taholta tavallisia kansalaisia kohtaan.

Jotta näin voitaisiin objektiivisesti todeta, vertailukohteena pitäisi olla jokin yhteiskuntamalli, jossa em. mainittua sorsimista ei tapahdu. Liioin eivät läheskään kaikki eliittiin kuuluvat asennoidu tavallisia kansalaisia kohtaan noin kylmäkiskoisesti.

Kun kuitenkin osa väestöstä tuntee tulleensa väärinkohdelluksi, on asiaan syytä paneutua vakavasti. ”Minusta tuntuu” on syvällä ihmisten sisällä oleva tuntemus, jota on syytä kuunnella. Ainakin yksi syy kaltoin kohdellun tuntemuksiin on kehityksen kehittyminen vinhaa vauhtia: asioiden ja ihmissuhteiden hoitamisen ”teknisyys” on liikkeellepaneva voima tämän ajan yhteiskunnassa. On niin ”kiire”, ettei ehdi tehdä mitään ihmisten aidosti kokemille tuntemuksille. Liberaali demokratia on ”liittoutunut” kehityksen kanssa, jonka sivuvaikutuksena ilmeneviä pahoinvointeja populistisesti ajattelevat vieroksuvat.

Koettu tunne, että vähemmistöille suunataan enemmän huomiota kuin enemmistöille on omiaan lisäämään pahoinvointia. Miksi maahanmuuttajia hyysätään!

Vanhat puolueet ovat ajaneet alueellista ja sosiaalista eriarvoistamispolitiikkaa; tarvitaan populistinen herätys! Tämä päivä on täynnä tartuntapintaa epäkohdille, joita populistit sumeilematta käyttävät hyväkseen.

Riittääkö edustuksellinen demokratia? Ei riitä, mutta ei Soinillakaan tunnu olevan tehokasta lääkettä tilanteen parantamiseksi. Päätöksenteko (eduskunta, EU) tuntuu vain liian kaukaiselta; vihaiseksihan tällaisesta tulee! ”Missä EU, siellä ongelma”!

Vielä yksi vihanpidon ja epäilyn kohde: Yle. Se tulisi tehdä vaarattomaksi leikkaamalla sen resursseja tuntuvasti. Jokainen ymmärtää, että Yle ei voi kilpailla, jos siltä viedään viihde pois. Merisää ei ole kilpailuvaltti.

Destruction, tuho

Kysymys on kansallisten ryhmien ja vakiintuneiden elämäntapojen tuhoutumisesta. Tämä taas liittyy siihen, että populistien mielestä ylikansalliset organisaatiot ja globaali rahamaailma vaurioittavat kansakuntaa rohkaisemalla maahanmuuttoa. Samalla aktiivisesti vaiennetaan populistien kritiikki. Soini myöntää, että objektiivisesti kritiikki ei aina pidä yhtä tosiasioiden kanssa, mutta tällainen käsitys monilla ihmisillä on, ja se on Soinin mielestä otettava tosiasiana.

Suomessa maahanmuutto eri muodoissaan nousi esille ensimmäistä kertaa Tony Halme-ilmiön yhteydessä vuoden 2003 eduskuntavaaleissa. Halme käynnisti tuossa vaiheessa melko eksoottisen aihemaailman käsittelemisen Suomessa. Elintasopakolaisuus ja kiintiöpakolaisuus nousivat agendalle. Halme oli ensimmäisiä värikkäitä sanakäänteitä käyttänyt poliitikko, joka sai osakseen suurta huomiota. Halmeen merkitys on siinä, että hän toimi muurinsärkijänä tapahtumaketjussa, jossa provosoivasta kielenkäytöstä tuli tietyissä piireissä maan tapa. Soini ja Halla-aho ovat sitten jatkaneet perinteitä.

Perussuomalaisten ja vihreiden vastakkainasettelu maahanmuuttokysymyksissä on hyödyttänyt molempia puolueita. Soini kieltää – mielestäni hiukan epäuskottavasti - kirjassaan, että maahanmuuttokriittisyys olisi ollut hänen must-asiansa.

Deprivation, relative deprivation, suhteellisen aseman heikkeneminen

Soini puhuu uusliberaalin talouden aiheuttamasta epätasa-arvoisesta kehityksestä, tai ainakin tunteesta, että epätasa-arvo on lisääntynyt. Jää vaikutelma, että Soinin mielestä kysymys on ensi sijaisesti tunteesta eikä reaalisesti tapahtuneesta tosiasiasta (vrt. ”suhteellisen aseman heikkeneminen” otsikossa).

Populistit ovat töissä keskiluokan työpaikoissa, mutta tuntevat, että taloudellinen asema on heikentynyt. En oikein ymmärrä, että Soini puhuu koko ajan tunteesta eikä ota huomioon läntisessä maailmassa todistettavasti ilmennyttä trendiä, että keskiluokan asema on todellisuudessakin heikentynyt. Monissa tapauksissa uusien syntyvien työpaikkojen palkkataso on alempi kuin jo olemassa olevien työpaikkojen palkkataso.

Monet ihmiset lännessä kokevat huolta omasta ja lastensa tulevaisuudesta. Tällä on liittymäpintaa mm. maahanmuuttoon, joka koetaan nykyisiä asemia uhkaavana. Kaivataan vanhoja hyviä aikoja, jolloin elettiin yhtenäiskulttuurissa. Keskiluokkaisten populistien vastavoimana nähdään globaali eliitti, jota monet valtaapitävät edustavat. Taisi käydä niin, että Soini itsekin luettiin ministerikautensa lopussa globaaliin eliittiin.

Oleellista on, että populisteista puhuessaan Soini tekee pesäeron köyhiin ja sosiaalitukien varassa eläviin ihmisiin. Hän liittää populistit keskiluokkaisen elämäntapaan, joka on uhattuna: ”kansallinen populismi ei ole riippuvainen valkoisesta alaluokasta ja sosiaalitukien saajista”. Lienenkö oikeassa, jos ajattelen, ettei Soini ollut politiikassa mukana ollessaan kovin kiinnostunut ”alaluokasta”. Aitoa pienituloista työväenhenkisyyttä hänestä saa hakea! Pientilallisista – Vennamon tukijalasta – hän sen sijaan oli kiinnostunut. Hän säälittelee pientilallisten kohtaloa (sota, peltojen paketointi….). Pientilallisten sekä suhteellinen että absoluuttinen asema heikkeni.

Soini kehaisee, että perusomalaisten kannatuspohja tulee sekä maaseudulta että kaupungeista päinvastoin kuin kilpailijalla Suomen keskustalla. Aivan viime aikoina maaseudun entistä ”hyvää elämää” ovat alkaneet uhata väestön keskittyminen suuriin kaupunkeihin. Elämä maaseudulla on käynyt haasteelliseksi, kun asuntojen hinnat ovat pudonneet. Soini puhuu jälleen tunteesta, että tuloerot eri väestöryhmien välillä ovat kasvaneet.

De-alignment, puoluerajojen hämärtyminen

Soini toteaa aivan oikein, että politiikkaan on tullut uusia jakolinjoja. Lojaalisuus omaa puoluetta kohtaan on heikentynyt. Näin on käynyt varsinkin perinteisille puolueille, joiden kannatus on periytynyt edelliseltä sukupolvelta. Tässä Soini liioittelee – siitä on pitkä aika, kun voitiin puhua puoluekannan periytymisestä. Nykyinen jakautumis- ja hämärtymistendenssi koskee myös perussuomalaisia. Äänestäjien liikkuvuus on kasvanut kaikki puolueet, myös populistit huomioiden. Kannatus on usein riippuvainen siitä onko puolue hallituksessa vai oppositiossa.

Soini mainitsee muutosten katalysaattorina maahanmuuton, etniset muutokset, Euroopan integraation, pakolaiset sekä turvallisuutta ja identiteettiä koskevat asiat. Nämä ovat varmaan perussuomalaisia populisteja lähellä olevia muutostekijöitä, mutta on toki muitakin, jotka liittyvät yleensäkin poliittisten kantojen muutosherkkyyteen. Mikään ei ole niin kuin ennen!

Monet nykyajan trendit eivät miellytä läheskään kaikkia kansalaisia. Soini mainitsee muutosajureiden alkulähteenä uuden vasemmiston nousun 1960-luvulla ja sille jatkona nyt esillä olevat moniarvoisuuteen ja monikulttuurisuuteen liittyvät asiat, ilmastoasiat ja ylikansalliset tendenssit. Monet ovat suorastaan kauhistuneet muutostahtia, jonka Soini liittää monien ihmisten kokeman arvojen ja elämäntapojen vaarantumiseen.

Populistit liittyvät oleellisella tavalla liberaalin modernismin vastahyökkäyskuvioon.

Soini ei malta olla kehumatta, että perusuomaisten vaalivoitto vuonna 2011 oli noin kaksinkertainen SMP:n vaalivoittoihin verrattuna. Vastaavasti perinteiset puolueet ovat kärsineet tappiota niin, että Suomessa on ollut vaikeaa saada vaaleissa yli 20 prosentin kannatusta. Puoluerajat ovat todella hämärtyneet, mutta tämä koskee myös populistisia puolueita.

Soini liittää Suomessa tapahtuneet muutokset muutoksiin muualla Euroopassa: maahanmuutto ja EU-kriittisyys kulkevat läpi koko eurooppalaisen puoluekentän.

Suomalaisen populismin perussuomalaisessa versiossa ei ole vieläkään testattu populismin pysyvyyttä (ja puolueen kannatuksen pysyvyyttä). Puolueen kannatus ja linjan vakiintuneisuus ovat yhdistelmä, joka jää nähtäväksi tulevissa vaaleissa ja niitä seuraavissa hallitusneuvotteluissa.