Tarvitaanko urheilua kansakunnan itsetunnon pönkittämiseen?

Moni minun kaltaiseni, joka on seurannut suomalaisten pärjäämistä perinteisissä yksilölajeissa on joutunut pettymään, kun sitä kaivattua menestystä ei ole tullut. Tätä kirjoitettaessa seuraan talvilajien maailmancupeja. Keskityn tässä blogikirjoituksessa lähinnä hiihtoon ja yleisurheiluun.

Jos ajatellaan pelkästään ikäluokkien suuruutta, niin on selvää, että sadan tuhannen suuruusluokkaa olevat 1940-luvun lopulla syntyneiden ikäluokat peittoavat kevyesti viime aikojen 60 000 hengen suuruiset ikäluokat. Huipulle kykenevien määrä seurailee syntyvyyden vaihteluja ainakin jossain määrin. Suuret ikäluokat synnyttivät – valmennustietouden korkeaa tasoa sivuuttamatta – 1970-luvun yleisurheilubuumin mitalisateineen.

Menestys tietyssä lajeissa – kuten hiihdossa, mäkihypyssä ja yleisurheilussa - on ollut jo pitkän aikaa laihaa. Vaillinaisesta lahjakkuusreservistä on vaikeaa nyhjäistä. Nuorten kiinnostus jakautuu nykyisin huomattavan suureen lajivalikoiman kesken. Sitä paitsi kiinnostuksen painopisteet ovat muuttuneet: suosiota ovat kasvattaneet palloilulajit yksilölajien jäädessä haastajan asemaan.

Hesarissa (20.2.2010) oli artikkeli ”Hiihdon suosion rapautuminen näkyy kilpaladuilla”, jossa mainittiin hiihdon Hopeasompa-kilpailujen osanottajanmäärien puolittuminen vuodesta 2003 vuoteen 2018. Ei ihme, että lahjakkuuksia seuloutuu aikuisten sarjoihin aiempaa vähemmän. Samaan aikaan talvetkin ovat muuttuneet lumisista vetisiksi, ainakin juuri nyt näyttää siltä. Olosuhteetkin tuntuvat olevan hiihtoa vastaan.

Kysymys on kuitenkin joistakin syvällisemmistä yhteiskunnallisen muutoksen tuulista. Esimerkiksi Norja ja Ruotsi menestyvät paremmin kuin Suomi. Onko maiden välillä menestyksen rakenteessa jokin oleellinen ero? Olen pannut merkille, että Norjassa ja Ruotsissa taso ei kaiken kaikkiaan yleisurheilussa ole juurikaan korkeampi kuin Suomessa, mutta lahjakkuuksista kehittyy huippuja useammin kuin meillä. Resurssikysymyshän tämä ainakin osaltaan on: huippu-urheilijan ympärille on rakennettava edellytykset, joille muodostuu hintalappu. Vanha talkoohenki ja palava into ei riitä esimerkiksi valmennuksessa.

::::::::::::::::::::::

On kiusallista kuunnella, kun esimerkiksi hiihdossa harvat suomalaiset huiput selvittävät toistuvasti epäonnistumisen syitä milloin milläkin verukkeella. Totuus taitaa olla, että kun harvat huiput epäonnistuvat ei heidän takanaan ole mitään, ei ole tasoa! Norjalaisilla ja osin ruotsalaisilla (naisten hiihto varsinkin) on lukuisia tasavertaisia kilpakumppaneita. Taso on tietenkin luotu osaavalla valmennuskulttuurilla, jossa on riittävät resurssit takana. Huippuihin kannattaa panostaa, koska he toimivat nousevien tähtien innostajina. Suomessa naisten 100 metrin aitajuoksu on esimerkki, jossa keskinäinen kilvoittelu luo edellytykset laajemmalle huippurintamalle. Saman tyyppinen tilanne voidaan luoda joidenkin viestijuoksujen ympärille (miesten 4 x 100 m).

Itse asiassa suomalainen huippu-urheilu on ollut aina kärjeltään ohutta lukuun ottamatta 1930-luvun huippuhetkiä: Eero Mäntyrannan takana oli Kalevi Laurila, Veikko Hakulisen takana Niilo Halonen ja Veikko Hakulisen takana olivat Kalevi Hämäläinen ja Arto Tiainen…... mutta siinä kaikki. Kun Vasala, Viren, Väätäinen ja Vainio olivat huipulla ei heidän takaansa noussut varteenotettavia kilpakumppaneita mitalitaistoihin paria harvaa poikkeusta lukuun ottamatta, mutta hyvä näinkin! Huiput parhaimmillaankin 1970-luvulla seurasivat vuoron perään toisiaan. Toki oli myös kova kansallinen taso, josta parhaat nousivat taistelemaan olympiamitaleista. Nyt on vaikeaa saada tilastoitua sataa parasta yleisurheilulajeittain!

Perinteisten lajien menestystarina jatkuu kuitenkin niin kauan kuin suuri yleisö on kiinnostunut, ja sehän on innostunutta TV-katsojien lukumäärällä mitattuna. Perineet velvoittavat ja edellinen sukupolvi penkkiurheilijoita tartuttaa innostuksen aina seuraavaan.

Selvää on, että massoja liikuttaneiden ns. ”kansanhiihtojen” aika on ohi. Minäkin kilpailin itseni kanssa kansanhiihtoladuilla: nimi ruutuvihkoon ja sivakoimaan! Ihmiset kyllä hiihtävät harrastustavoitteisesti, mutta vähemmän yhteisten tavoitteiden puolesta. Yhtenäiskulttuurin parhaat päivät ovat takana päin. Jokainen hiihtää omalla tavallaan, ja hyvä näin.

On suorastaan järkyttävää seurata huippuyleisurheilijoidemme taistelua leivästä tänä päivänä. Ruskeat kirjekuoret ovat kaukana takana päin. Kysymys on taloudellisen niukkuuden sietämisestä taisteltaessa paikasta auringossa.

Urheilulajien ja -tapahtumien organisoijatkin ovat vastuussa kiinnostuksen määrästä. Hesarissa (20.2.2020) viitattiin mahdollisuuteen kilpailla rullasuksilla, jos lumen tulo lakkaa tykkänään. Olen pannut merkille Keski-Euroopan ja Norjan rullasuksikilpailuiden suosion. Myös sprinttihiihdot ovat omalta osaltaan muuttaneet kilpahiihdon luonnetta. Yleisurheilussa on kansainvälisellä tasolla kokeiltu erityyppisiä viestijuoksukisoja mm. sekajoukkueilla, ja kisatapahtumien rytmiä on tiivistetty vähentämällä heitto- ja hyppylajien yritysmääriä kuudesta kolmeen tai neljään jne.

TV-selostajat ovat aivan oikein kiinnittäneet huomiota siihen, että suomalaiset tarttuvat uutuuksiin kovin hitaasti, muut ovat ehtineet ottaa etumatkaa, ennen kuin meillä on herätty uuteen aikaan.

:::::::::::::::::::::

Tarvitaanko enää perinteisten yksilölajien huippuja kohottamassa kansakunnan itsetuntoa? Ei toki. Olemme menestyneet monilla eri mittareilla kansakuntien joukossa, ei meidän tarvitse ripustautua urheilumenestykseen.

Minusta on ollut jännittävää seurata ja iloita nuorten hiihto- ja yleisurheilutähtien menestystä. Jostain olisi löydettävä puuttuva lenkki, jotta urheilumenestys huipulla ulottuu aikuisuuteen ja siitä eteenpäin.

Yksilölajien seuranta on tarjonnut kohdallani harrasteen, joka on jatkunut pikkupojasta näihin päiviin. Tilastojen kerääminen parhaista yleisurheilutuloksista on jäänyt taakse, mutta numerot tarttuvat edelleen vanhasta muistista helposti mieleen.