Kuka kovimmin huutaa

Voima-lehden numerossa 1/2020 pohditaan, miten iltapäivälehtien kärjistykset lisäävät yhteiskunnallista vastakkainasettelua. Yhtä hyvin voisi kysyä, miten muut tiedotusvälineet ja some pyrkivät otsikoillaan ja sisällöillään kärjistämään yhteiskunnallista keskustelua. Aiemmin kanavia oli paljon vähemmän ja käytöstavat hillitympiä muutoinkin. Lehdissä oli mielipideosastot, mutta vuoropuhelu ja debatti olivat ”säädeltyjä” – ikään kuin määrämittaisia.

Luen usein mielipideketjuja, mutta noin 80 prosentissa tapauksista jätän lukemisen kesken, koska mitään uutta ei näytä ilmenevän mielipidekirjon jäädessä junnaamaan paikoilleen. Poikkeuksiakin on: joskus hyvät oivallukset ketjussa – aivan liian harvoin – piristävät lukukokemusta.

Voiman tutkimuksen mukaan (TNS Kantar Oy/tuhat yli 18-vuotiasta vastaajaa) noin 60 prosenttia suomalaisista oli sitä mieltä, että iltapäivälehdet pyrkivät kärjistämään vastakkainasettelua. Iltalehteä ja Ilta-Sanomia lukee kuukausittain noin 3,8 miljoonaa suomalaista.

Voima-lehdessä haastateltu Iltalehden vastaava päätoimittaja Erja Yläjärvi on sitä mieltä, että ihmisillä on jo ennakkoasenne, jolla leimataan väärin perustein iltapäivälehtien viestintää: ”Nostamme esiin poleemisiakin näkemyksiä, mutta emme tietoisesti kärjistä niitä entisestään….”. Media-asiantuntija Pasi Kivioja saman lehden haastattelussa on eri mieltä ja toteaa, että lehtien liioittelu menee herkästi yli. Kivioja on jopa yllättynyt, ettei suurempi osa (kuin 60 prosenttia vastaajista) ole kriittistä iltapäivälehtien uutisoinnin räikeyttä ja sen kautta vastakkainasettelun lietsomista kohtaan. Olisin Kiviojan kanssa pitkälle samaa mieltä.

Kivioja puuttuu oikeaan asiaan, kun toteaa, että usein otsikon laatii joku toinen kuin itse jutun kirjoittaja. Otsikon laatijalle jää jutun ”myyntityö” ja tilaisuutta räikeään maalailuun käytetään hanakasti hyväksi.

Neljäs valtiomahti on tietenkin julkisen päätöksenteon tärkeä kontrolloija, mutta aivan liian usein kritiikki alkaa elää omaa elämäänsä. Iltalehden Yläjärvi kuitenkin kiistää ylilyönnit: ”…haluamme välttää tarpeetonta ilkeilyä, jollaista iltapäivälehdissä on aiempina vuosina ollut”. Yläjärvi puhuu ylevien periaatteiden puolesta, mutta käytäntö on usein toista. Hän harrastaa kyllä itsekritiikkiä (?) todetessaan mm., että ”politiikka esitetään usein pelkkänä omaan pussiin pelaamisena. Lukisin mielelläni, mitä oikeasti on päätetty ja minkälaisia suunnitelmia eri puolueilla on…..”.

Syntyy kierre, jossa politiikan polarisoituminen saa lisäkierroksia median käsittelyssä ja lopulta ollaan pääsemättömissä. Aivan oikein Yläjärvi varoittaa, että kansalaisten luottamus politiikkaan on tällä menolla vaarassa.

Yksi silmiinpistävä huomio on pantavissa merkille: kritiikillä vastataan tapahtuneeseen reaktionomaisesti ilman sen syvempää ajatusta. Onko niin, että harkitsemattomasta äkkireagoinnista on tullut tapa? Ei paljon välitetä siitä, jos pikaistuksissa lausuttu myöhemmin kaduttaa. Itse kaipaisin tasapainoista arviota, jossa harkinnalla on edes jokin osuus. Aggressiiviset mielipiteet ovat kulutustavaraa.

Voima-lehden tutkimuksessa mitattiin myös kansalaisten käsitystä valtamedian ideologisesta suuntautumista: ”Suomessa valtamedia myötäilee liikaa oikeistolaisia talousnäkymiä/punavihreää ideologiaa”. Tulos: 13 prosentin mielestä ollaan oikeistoon päin kallellaan, 20 prosentin mielestä vasemmalle päin kallellaan. Ihmettelen hiukan tulosta, kun tiedetään tutkitusti lehtien päätoimittajien ideologiset asenteet.

:::::::::::::::::::::

Viime aikoina on harmittanut toimintatapa, jossa jokin poliittinen uudistus – mikä tahansa – tuomitaan jo kättelyssä epäonnistuneeksi. Puuttuu erittely, jolla analysoidaan objektiivisuuteen pyrkien uudistuksen toimivuutta hyvine ja huonoine puolineen. Uudistus tuomitaan siis jo lähtökohtaisesti epäonnistuneeksi.

Negatiivinen perusvire on silmiinpistävä. Vastustetaan vastustuksen (tai ideologian) vuoksi. Tällä asenteella esimerkiksi hallitusten mahdollisuudet istua nelivuotiskausi ovat oleellisesti heikentyneet. Ikään kuin demokratian pitkäjänteinen kymmeniä vuosia jatkunut opiskelu olisi mennyt hukkaan. Onko niin, että on hätä tuomita ennen kuin joku toinen ehtii kerätä meriitit tuomitsemisesta.

Ainahan on ollut niin, että vain huono uutinen on hyvä uutinen, mutta nykyinen negatiivisen uutisoinnin systematiikka on saavuttanut ennenkuulumattomat mittasuhteet.