Fil. tri Tero Tulenheimo käsittelee demokratian nykyolemusta Kanava-lehden 1/2020 artikkelissa ”Ongelmallinen demokratia”. Referoin ohessa tarpeellisilta osin kirjoitusta samalla pyrkien kommentoimaan artikkelia soveltuvin osin. Kommentointini on alkuperäisen kirjoituksen (ehkä subjektiivistakin) tulkintaa, joten tämä kannattaa ottaa huomioon ja perehtyä alkuperäiseen kirjoitukseen. Tulenheimon kirjoituksessa ei tarkastella pelkästään Suomen olosuhteita vaan näkymä on laajempi.
Kirjoituksessa on kansanvallan puolustustaistelun tuntua, mutta kirjoittajan näkemyksen mukaan kansanvallan ”peruspiirteet” ovat lähtökohdiltaan haasteen kestävässä kunnossa. Keskeinen peruspiirre on oikeudenmukaisuuden odotus. Demokratiaa kannatetaan sen vuoksi, että se tarjoaa kullekin yksilölle ”vähäisen mutta yhtäläisen” tilaisuuden ”oman tilanteensa parantamiseen poliittisen vaikuttamisen kautta”. Jännite vallitsee kahden asian välillä: kansalaisten on uskottava vaikutusmahdollisuuksiinsa, mutta toisaalta demokratia ei toimi ilman kompromisseja.
Tulenheimon demokratiakäsitys on viileän analyyttinen: jos jonkin ryhmän edut toteutusivat sellaisenaan muodostuisi demokratiasta äänekkäimpien diktatuuri. Demokratia siis menestyy, jos se EI lunasta kansalaisten siihen liittämiä odotuksia! Toisaalta uhka on, että jos ihmiset havaitsevat, että demokratiassa heidän vaatimuksensa eivät mene sellaisenaan läpi, he menettävät kiinnostuksensa poliittiseen vaikuttamiseen. Tässäpä ongelmanasettelua!
Toteutunut demokratia minun käsittääkseni perustuu siihen, että vähemmistön on opittava sietämään enemmistöpäätöksiä. Tässä mielessä demokratia jää ”sovitusti” vajaaksi: aina on tappion kärsineitä osapuolia. Kypsässä kansanvallassa ihmiset kuitenkin oppivat – kymmenien vuosien kuluessa – sulattamaan äänestystappiot ilman, että he kokevat tulevansa ”äänekkäimpien diktatuurin” kaltoin kohtelemiksi. Aikaperspektiivi nimenomaan on tärkeä kypsän demokratian synnyttämisessä. Suomessa kansanvaltaa on harjoiteltu 100 vuotta.
Tulenheimon yksi pääväitteistä on, että demokratia johtaa eturyhmäajatteluun. Se voittaa, jolla on ääntä eniten takanaan. Onko tämä kriittinen arvio sitä, mitä demokratian kautta on enimmillään saatavissa? Ehkä tämä on realiteetti.
Toisaalta Tulenheimo pohtii demokratian hyötyjä ja päätyy seuraaviin:
-kansalaiset voivat tuoda epäkohtia näkyviin.
-eturyhmät joutuvat julkisesti perustelemaan kantojaan.
-eturyhmät joutuvat tekemään kompromisseja edistääkseen tavoitteitaan.
Haittana demokraattisesta prosessista Tulenheimo tunnistaa seuraavan:
-kansalaisten kannanotot jäävät ”roikkumaan” ilmaan, kun poliittisten päätösten sisältö jää ”täysin auki”. Ymmärrän tämän niin, että demokraattinen prosessi ei tuota kriittisesti ajatellen riittävän selviä tuloksia.
::::::::::::::::::::
Arvioidessaan päätöksentekomenetelmän seurausten suhdetta kansalaisten oikeudenmukaisuusodotuksiin Tulenheimo puhuu demokratian perusresursseista. Niiksi hän määrittää mm. seuraavat: äänioikeus, sananvapaus, vapaus valita asuinpaikka, vapaus valita työpaikka useampien vaihtoehtojen joukosta. terveydenhuolto, yhteiskunnan tukema koulutus ja jokin tulojen minimitaso. Näistä on helppoa olla yhtä mieltä.
Ristiriita syntyy usein, kun kansalaiset vaativat lakkaamatta uusia palveluja tai toimenpiteitä (esim. veronkevennysvaatimukset), jotka saattavat vaikeuttaa perusresurssien turvaamista. Demokratiassa syntyy usein tilanteita, joissa sekä vaaditaan lisää resursseja että halutaan samaan aikaan säästää. Tulenheimo mainitsee tämän ristiriidan kansalaisten turhautumisen lähteenä. Demokratialta puuttuu kyky säädellä itse itseään. Ainoa tie eteenpäin on tasapainottelu erilaisten vaikuttavien voimien välillä. Käsitän niin, että Tulenheimon mukaan demokratiaa uhkaa asioiden hajoaminen käsiin, kun suuri kokoava voima puuttuu.
::::::::::::::::
Jos yhteiskunnassa vain koviten ääntä pitävät voimat saavat tahtonsa läpi, ei järjestelmä poikkea autoritaarisesta järjestelmästä. Ratkaisuna Tulenheimo tarjoaa kompromissia, jossa mikään yksittäinen asia ei toteudu sellaisenaan. Tulenheimo määrittää ”kansalaisten demokratian” keinoksi omien etujen ajamisen demokraattisessa järjestelmässä ja ”poliittiset päättäjien demokratiaksi” kompromissien löytämisen eri kantojen välillä. Uhkana tässä on, että asioiden eteneminen tukehtuu omaan mahdottomuuteensa, kun eri näkemykset muistuttavat liikaa toisiaan! Miten tämä on selitettävissä? Tulenheimon mukaan tapahtuu niin, että liian lähellä toisiaan olevat kannat menevät ”sellaisenaan” läpi edustuksellisen demokratian seulasta (ehkä populistisen kansankiihotuksen seurauksena) ja ”äänekkäiden diktatuuri muuttuu todellisuudeksi”.
Toinen uhka on - kuten edellä on todettu - että kansalaiset menettävät kiinnostuksensa poliittista järjestelmää kohtaan, koska kokevat, etteivät saa riittävästi vastakaikua tahtotilalleen. Seurauksena voi olla yhteiskunnan syyttely kaltoin kohtelusta ja mahdollinen yhteiskuntarauhan rikkoutuminen.
Parhaiten näihin kahteen vaihtoehtoon sopivat Yhdysvaltain (jos molemmat kongressin kamarit ovat saman puolueen hallussa) ja Ranskan esimerkit (keltaliivien toiminta). Demokratia voi siis itse tuhota toimintaedellytyksensä.
Demokratiassa huonoksi valtionhoidoksi leimataan usein lyhytnäköisesti se, mikä ei tyydytä vaatimuksia. Päätöksentekijöitä pääsääntöisesti syyllistetään tästä. Vaaditan oman eturyhmän mukaisia päätöksiä tai sitten ”kaikkea hyvää kaikille”. Tulenheimo mainitsee vielä äärimmäisenä keinona anarkismin, jossa ei edes odoteta toiveiden toteutumista.
Entä jos edellä kuvatut sudenkuopat onnistutaan välttämään? Mikä tekee demokratiasta onnistuneen yhteiskuntamuodon? Tulenheimo vastaa: demokratia synnyttää kansalaisten ja poliittisten päättäjien dynamiikan. Päättäjät joutuvat ottamaan huomioon pienetkin muutosesitykset. Radikaalit muutokset sekä poliitikkojen että kansalaisten taholta vastaavasti estyvät demokratian sisäänrakennetun logiikan mukaisesti eli ei synny ylilyöntejä (vastaavasti tosin myönteiset hyppäyksenomaiset uudistukset usein vesittyvät).
Mistä demokratialle tärkeä dynamiikka syntyy? Demokratia yrittää säilyttää kansanvallan, mutta järkeistää sitä edustuksellisen järjestelmän kautta. Yksittäiset edunvalvontaesitykset vesittyvät kompromissien kautta. Yleensä kaikki joutuvat tyytymään vähempään, kuin mitä alun perin halusivat.
Tulenheimo kysyy aiheellisesti, miten tällainen järjestelmä voi tyydyttää demokratiassa eläjiä. Vastaukseksi hän kehittää ajatuksen, jonka mukaan kansanvalta synnyttää hyvän elämän saarekkeita demokratian oheistuotteena!
Voisiko tämän tilan määrittää yhteiskuntarauhaksi? Demokratia on siis mahdollistaja, vaikka sen toimintalogiikka sellaisenaan herättää arvostelua. Tämä edellyttää järjestelmään suhtautumisessa ja kanssaihmisissä suvaitsevaisuutta tai vähimmillään sietämistä, mutta sitä on harjoiteltu esimerkiksi Suomessa pitkän aikaa.
Tulenheimon mukaan toimiva demokratia ”perustuu epäsuhtaan kansalaisten vaatimusten ja päättäjien toimien välillä”. Hyvä elämä syntyy poliittisen vaikuttamisen ja päättämisen ”tuolla puolen” (kuitenkin niin, että kansanvaltainen järjestelmä välillisesti tai suoraan toimii katalysaattorina).
Bonuksena demokratia - paitsi että synnyttää hyvinvoinnin saarekkeita - pitää otteessaan voimia, jotka voisivat syökseä järjestelmän epätasapainoon.
Demokratian vahvuus on siinä, että sen dynamiikka synnyttää vapaasti järjestelmän sisäistä kritiikkiä, joka mahdollistaa muutokset, pienet tosin, mutta kuitenkin.
Yhteenvetona Tulenheimo toteaa, että demokraattinen vallankäyttö ”asettaa kansalaisten vaatimukset ja poliitikkojen toimet hallittuun keskinäiseen liikkeeseen”. Kilpailevilla järjestelmillä ei tätä etua ole. Niissä ”hallittavien ja hallittujen välinen valtasuhde on huomattavasti alttiimpi mielivallalle”.
Paljon jää sanomatta, mutta em. artikkeli onkin osa suurempaa kokonaisuutta, josta kuulemme toivottavasti myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti