Kanava-lehdessä 8/2019 Eero Ojanen käsittelee ”ajan henkeä” artikkelissaan ”Aikakauden henki” koettaessaan tavoittaa oleellisen nykypäivän riennosta, mutta pintaa syvemmälle sukeltaen. Lähestymistapoja on lukemattomia, niinpä otan esimerkkejä useilta elämänaloilta.
Pinnallisinta ajan henkeä edustaa juuri nyt eduskunnassa käytävä keskustelu al-Holin vankileiristä. Sen tarkoitus näyttää pelkistyvän kilpailuksi siitä, kenellä on valta. Al-Holin leirin käsittelytapa tuntuu paniikinomaiselta. Vankileiriltä vapauttamisprosessia tuskin maltetaan odottaa; oletus on, että ”väärin menee kuitenkin”. Niinpä ei jakseta odottaa, että toimenpiteet käynnistyvät ja arviot jätettäisiin tilanteeseen, jossa nähdään, mikä on tulos tai edes väliaikatulos. Kysymys ei ole pelkästään al-Holista vaan laajemmin eduskunnan tai politiikan maailman ”ajan hengestä”. Ulkopuolinen tarkkailija tuntee turhautumista, kun pitkäjänteinen ratkaisukeskeisyys jää politikoinnin pintavaahdon peittoon.
Myönnän, että tulkintani voi osin edustaa juuri reaktionomaista tulkintaa tämän päivän pintavaahdosta, mutta väitän, että siinä on myös tälle päivälle luonteenomaisesta hektistä asioiden edelle kiirehtimisestä.
Eero Ojanen toteaa, että ”moni puhuja nostaa profiilia toteamalla ensin ajan hengen olevan jotain hänen kannaltaan negatiivista ja asettuu sitten vastustamaan tätä mörköä”. Ehkä minäkin tein tuossa edellä niin! Moni etsii vastaavasti juuri tämän hetken ajan hengestä tukea itselleen. Ollaan kiinni tässä päivässä. Tuossa edellä yritin tavoittaa kylläkin tämän päivän hengen sijasta jotain syvempää ajallemme ominaista hermostunutta reagoimista, joka johtaa siihen, että kilpaillaan, kuka jo etukäteen voi kertoa, mitä tästä seuraa.
::::::::::::::::::::::
Ojanen lähestyy aihetta historiasta käsin, lähtien saksalaisesta ilmaisusta ”Zeitgeist”. Ojanen tarkastelee asiaa Johan Wilhelm Snellmanin ajattelua luodaten. Hän pohtii Snellmanin Zeitgeistia ja mahdollisuutta päivittää sitä nykyaikaan.
Snellmanille ajan henki merkitsi sitä, että ”tietoa ja sivistystä ulotetaan ja levitetään mahdollisimman laajalle ihmiskunnassa”, so. tieto ja sivistys kuuluvat kaikille. Ojanen puhuukin tässä yhteydessä mielellään ”aikakauden hengestä”, joka on ajan henkeä laajempi käsite. Snellmanin ”tidens anda” tarkoittaa siis pitkää pysyväisluonteista kulttuurinvaihetta, kuten Ojanen sen määrittelee.
Aikakauden henki ei ole ”yleinen mielipide”, vaan edustaa ”korkeinta tietoisuutta”. Henki on ”yhtä aikaa vallitseva tosiseikka ja tavoite”.
Minun näkökulmastani snellmanilaisuus torjuu aiemman eliittikeskeisen sivistyshistorian kulun ja sivistyksestä ”tehdään kaikkien asia”. Tämä on varmaan se korkea eetos, jota Snellmanin jälkeen tulleet sivistysihmiset korostivat kansakunnan tahtotilana. Ojanen siirtää ajatukset nykypäivään todeten, että sivistyksen kautta tullut demokratisoituminen on tuonut tullessaan monia myönteisiä asioita ihmisten elämään. Sivistys poisti monia ongelmia, mutta loi myös uusia.
:::::::::::::::::::::
Ojanen viittaa kirjoituksessaan Timo Vihavaisen artikkeliin Kanava-lehdessä numero 4/2019 ”Nationalismi ja globalisaatio” esimerkkinä ajan hengen muuttumisesta. Vihavaiselle 1800-luvun myönteisen kansallishenkisyyden vaihtuminen 1980-luvulle tultaessa nationalismikriittisyydeksi on esimerkki ei-toivotusta ajanhengestä ja sen muuttumisesta. Vihavainen puhuu 1980-luvusta taitekohtana. Väittäisin kylläkin, että jo 1960-luku toimi vanhojen kansallismielisten arvojen muurinsärkijänä. Liberaali ajan henki löi tuolloin läpi enkä suhtaudu siihen kriittisesti. Joka tapauksessa em. muutos on Vihavaisen kritiikin kohteena.
Vihavaisen mukaan erityisesti intellektuellipiireissä ajateltiin, että nationalismi on kokonaan häviämässä. Nyt nationalismi on nousussa osin 1960-luvun kehityksen vastavoimana ja on ollut sitä jo pidemmän aikaa.
Siitä on tullut globaali ilmiö, joka on paradoksaalista siksi, että globalisaation vastaisuus on yksi nationalismia vahvistaneista syistä. Nationalismi on vahva virtaus tai jopa ajan henki esimerkiksi Venäjällä, Ukrainassa, USA:ssa, Kiinassa, Brasiliassa ja Lähi-idässä. Sen sijaan nationalismi ei ole voimatekijä suuressa osassa Länsi-Eurooppaa. Vain äärioikeiston piirissä nationalismi on voittanut alaa, mutta merkkejä sen vaimentumisesta on esimerkiksi Italiassa.
Suomea Vihavainen kehuu sivistysnationalismin mallimaaksi. Totta onkin, että 1800-luvulla Suomen kansallinen tarina eli mahtavaa nousua. Sitten Vihavainen hyppää nykyaikaan ja ihmettelee miksi nationalismin arvostus on nyt niin matalla Suomessa varsinkin, kun kansallismielisyys on niin laajalle levinnyt trendi maailmalla. Tässä menevät puurot ja vellit sekaisin: juuri se, että sivistysnationalismi oli niin vahva 1800-luvulla ja 1900-luvun vaihteessa on mahdollistanut nykyaikaisen sivistysvaltion synnyn ja kehittymisen. Takaiskuna tälle kehitykselle voidaan pitää 1920- ja 1930-luvun äärikansallismielistä nationalismia sekä juuri nyt vallalla olevaa kansallismielisyyden melko pinnallista ”ajan henkeä”.
Nationalistinen ajanhenki ei ole kestävällä pohjalla. Ajattelen niin, että nationalismi on tietyn kehitysvaiheen ilmiö, joka korvautuu jossain vaiheessa terveellä, maltillisella ja rakentavammalla isänmaallisuudella.
Vihavainen vertaa Suomea muihin Pohjoismaihin ja toteaa meidän olevan ”outo lintu” jopa skandinaavisessa ympäristössä. Muut Pohjoismaat kun ovat ymmärtäneet pysyä enemmän tai vähemmän irrallaan täydestä eurooppalaisesta integraatiosta. Se, että muiden Pohjoismaiden suhtautuminen EU:hun nähdään nationalismin ilmentymänä on liian kapea-alainen katsantokanta. Pohjoismaat ovat esimerkkejä kymmenien vuosien ajalta juuri päinvastaisesta: ne ovat olleet poikkeuksellisen suvaitsevaisia kansainvälisille vaikutteille. Vasta aivan viime aikoina on noussut (ääri)nationalistinen vastaliike eikä sekään ole yksiselitteinen vastavoima – ei ainakaan vallitseva voima.
Ranskan presidentti Emmanuel Macron ja Saksan presidentti Frank-Walter Steinmeier ovat ”demonisoineet” kansallismielisyyden, sanoo Vihavainen ja ihmettelee moista. Sitten hän lieventää kantaansa ja sanoo täysimittaisen kansallismielisen protektionismin olevan pahasta kaikkien kannalta. Nationalismin nousun hän näkee yhtäältä varoituksena Macronin kaltaisille EU:n ylikansallisten piirteiden kannattajille: ne ymmärtävät Vihavaisen mielestä lopulta suunnan vahingollisuuden.
Vielä pidemmälle Vihavainen – arkkikonservatiivi - menee arvioidessaan maailman pirstoutumisen omaa suvereenisuutta korostaviin ”kansallisiin yksiköihin” saattavan ajaa paradoksaalisesti pieniä valtioita EU:n kaltaisten suojaisien valtioliittymien sisälle! Edellytyksenä on kuitenkin, että EU:n kaltaiset liittymät tunnustavat kansallisvaltioiden itsemääräämisoikeudet. Kansakunnan eheyttä ei siis tarvitse välttämättä hakea muita vastaan suunnatusta, luotaantyöntävästä nationalismista.
::::::::::::::::::::::
Ajan henki on trendinomaisesti suosinut nationalismia, mutta suuntaus saattaa myös vaihtua maapalloistumista suosivaksi, kun ilmastonmuutos ja muut globaalit synkät trendit tunnustetaan vallitseviksi tosiasioiksi. Juuri nyt vallitsee välivaihe, jossa nationalistiset voimat toimivat ilmastonmuutoksen torjuntaa vastaan.
Eero Ojanen hakee jatkumoa 1800-luvun sivistysnationalismille ja toteaa postmodernin ajan suurten kertomusten hajoamisen olleen ennenaikainen visio. Jotain uutta suurta yhtenäistä on nyt nähtävissä.
Ojanen näkee uuden ajanhengen lähtökohtana maapalloa uhkaavat itseaiheutetut riskit. Uuden ajan hengen tavoittelussa voidaan edetä Snellmanin rationaalisia jalanjälkiä.
Tarvitaan snellmanilaista analyyttista tietoa, mutta myös jotain muuta globaalien ongelmien hallittavuuden parantamiseksi. Ilmastonmuutos on valtava kysymys, jonka hallintaan tarvitaan tietoa, mutta myös arvopohjaa.
Aikakauden henki ei ole pelkästään uhkien vastaista taistelua. Ojanen: ”Äärimmilleen tiivistettynä nykyisen aikakautemme henki, ja samalla myös nykyisen sivistyksen henki, on vastuu”.
Ojasen mukaan ne asiat – tosiasiat, jotka olivat voimassa Snellmanin aikana ovat edelleen relevantteja, mutta nyt meidän on oltava tietoisia ihmisten ”omasta mahdollisesti kohtalokkaasta hölmöilystä”.
Näiden yhteisten haasteiden voittamiseksi tarvitaan – jos oikein ymmärsin Ojasen – vastuuta. Arvopohja ja tosiseikat ovat yhdessä se pohja, jonka varaan tulevaisuus rakentuu.
:::::::::::::::::
Vielä kytkentä al-Holiin…..
Al-Holin vankileiriproblematiikan yhteydessä on käyty taistelua terrorin potentiaalisen uhan ja humaanin vastuunkannon välillä. Kysymys on ”ajan hengessä” sisällämme käytävästä taistelusta. Olisiko tässä paikka snellmanilaisen sivistysajatuksen toteuttamiselle, jossa vastuuta voitaisiin – riskit huomioiden - laajentaa kansakuntaa laajemmalle kokonaisuudelle?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti