lauantai 16. kesäkuuta 2018

Puoluekenttä uusiksi

Suomen puoluekenttä on ollut kymmeniä vuosia suhteellisen vakaa. Tosin meilläkin on ollut esiin työntyviä uusia voimia, kuten tpsl ja smp olivat aikoinaan, mutta pääosin puoluekenttä on pysynyt staattisena. Maailmansodan jälkeen vanhat kansanliikkeet hallitsivat maata. Näitä olivat sdp, maalaisliitto-keskusta, kokoomus ja skdl.

On kuitenkin väärä käsitys, jos katsotaan, että muutoksia ei ole lainkaan tapahtunut. Vanhoista mahtipuolueista skdl hiipui vasemmistoliitoksi ja sdp:n sisäisestä jaosta syntynyt tpsl kuoli kokonaan pois. Uutena voimana läpimurron teki 1980-luvulla vihreä liike, joka haastoi suuret puolueet.

Smp:n perillinen, protesti- ja populistipuolue perussuomalaiset nousi 2010-luvulla hallitukseen valtavan kannatusnousun saattelemana. Puoluekenttä järisi Timo Soinin liikkeen murtautuessa läpi politiikan staattisten voimien.

Vakiintuneita voimia ovat viime vuosikymmeninä olleet pienpuolueet rkp ja skl/kristillisdemokraatit. Kokoomuksen muutokset ovat olleet pieniä eivätkä sdp:n ja keskustan muutoksetkaan järisyttäviä. Kannatuslaskut ovat korvautuneet kannatusnousuilla. Se oleellinen muutos on tapahtunut, että nykyisin on vaikea puhua ”suurista puolueista”, on pakko puhua keskisuurista puolueista. Puoluekenttä on siis aiempaa pirstoutuneempi. Nyt alkaa olla tavanomaista, että vain yksi puolue yltää 20 prosentin kannatukseen.

Viimeaikaiset muutokset ovat syöneet vasemmiston kannatusta. Tulihan meille työväenpuolue kokoomus ja sen myötä työväenpresidentti. Perussuomalaiset ilmoittivat olevansa työväenpuolue ilman sosialismia. Paitsi iskulauseissa niin myös käytännössä yhteiskunta on sosiaalidemokratisoitunut.

Sdp:n ja vasemmistoliiton oppositioasema on pysäyttänyt vasemmiston alenevan kannatuksen ja molemmat ovat tänään tyrkyllä seuraavaan hallitukseen kumpikin omalla tavallaan.

Puoluekentän meidän oloissa levoton liikehdintä ja puolueiden ulkopuoliset poliittiset voimat ovat saaneet jalansijaa ja huojuttaneet edustuksellisen demokratian perustuksia, ei järisyttävästi, mutta kuitenkin siinä määrin, että jännityksellä voi jäädä odottamaan seuraavia muutoksia.

Poliittinen järjestelmä on aiempaa herkempi muutokselle ja nimenomaan äkilliselle muutokselle. Vastapainoksi poliittinen järjestelmä Suomessa toimii - taloustieteestä tutun – automattisen vakauttajan tavoin ja vaimentaa iskut itse järjestelmän perustuksia kohtaan. Muualla maailmassa tempoilevat muutokset lyövät läpi herkemmin, joka ei vakauden kannalta ole hyvä tilanne.

Paljon on puhuttu nykymuotoisen edustuksellisen demokratian vanhentuneisuudesta. Tarvitaan välittömämpiä vaikutusmahdollisuuksia kansalaisaloitteiden tai kansanäänestysten tapaan. Mutta nekään eivät riitä. Kansalaisten tahtotila heijastaa halua vaikuttaa asioihin suorempaan. Järjestelmän tulisi siis muuntua vastaanottavaisemmaksi muutostarpeille. Kysymys on paitsi sisällöistä, niin ennen kaikkea vaikuttamisen muodoista. Uusi Liike Nyt voi toimia laboratoriona tällaiselle vaikuttamiselle, jossa kansanedustajat ovat yksilöitä ja yhteistyö tarkoittaa itsenäisten kansanedustajien liittoutumista. Jotain tässä on sellaista, mikä epäilyttää asioiden käsittelyn sujuvoittamisen näkökulmasta. Epäonnistuminen ”yksilöiden liittoutumisen” (vrt. puoluekuri) toteuttamisessa voi johtaa autoritaarisiin ratkaisuihin, kun ihmiset kyllästyvät loputtomiin neuvotteluihin.

Yksi suuri muutos sekä meillä että muualla on ollut, että liberaali demokratia on joutunut ahtaaseen rakoon autoritääristen tai populististen voimien puristuksessa. Liikehdintä on eri tasoista eri maissa, Etelä-Euroopassa suurta, pohjoisessa vähäisempää. Vakaus kuvaa suomalaista poliittista kulttuuria ainakin yleisellä tasolla.

Autoritaarisuuden kasvu ilmenee mm. johtajavaltaisuuden kasvuna, vaikka poliittinen järjestelmä todellisuudessa tai näennäisesti olisikin demokraattinen. Moni kaipaa tapahtumien vyöryssä suurta johtajaa: tulisi joku, joka sanoisi, miten tehdään! Trendi on aivan ilmeinen. Politiikkaan erityisesti somessa liitetty sumpliminen, lehmänkaupat ja likaisuus ovat tehneet valitettavasti tehtävänsä, suurimmaksi osaksi virheellisin argumentein.

Joka tapauksessa puoluepolitiikka on saamassa varjorakenteita, jotka syövät perinteisen puoluekentän uskottavuutta. Meillä Suomessa on vaikea arvioida Liike Nyt -ryhmän tulevaisuutta, mutta mielenkiintoinen muutos on ollut kunnallispolitiikassa jo aiemmin syntyneiden ”meidän kunnan puolue” -tyyppisten ryhmien orastava siirtyminen Liike Nyt -ryhmän osaksi. Uudesta voimasta on ikään kuin syntynyt erillisryhmien ”kattojärjestö” tai sellaiseksi Liike Nyt ainakin pyrkii. Vaikeaa tästä on enempää sanoa tässä vaiheessa.

Kokoomuksessa on nähtävissä oikeistosiiven tarve profiloitua erilleen muusta puolueesta. Tämän tyyppinen muutos on vaikuttanut taustalla jo jonkin aikaa, mutta kokoomus on onnistunut suoristamaan rivinsä. Soten myötä muutosvoimat ovat saaneet lisää energiaa. Hajoamisesta ei kuitenkaan voida puhua.

Kaikki edellä kuvattu oikeastaan ilmentää oikeistovoimien ja toisaalta siitä erillään olevan konservatiivisen siiven läpimurtoa poliittiseen kenttään. Meillähän keskustavoimat (keskustavasemmisto ja keskustaoikeisto) ja liberalismi ovat olleet hegemonisessa asemassa.

Entä miten globaalit voimasuhteet ja niiden muutokset ovat vaikuttaneet puoluekenttään? ”Lännettyminen” (tai uussuomettuminen) on syönyt aiemman käsitteen ”suomettuminen”, joskin kysymys on eritaustaisista poliittisista voimista. Varsinkin kokoomus liputtaa länsiorientoutumisen puolesta voimakkaasti. Samaan aikaan Venäjä-suuntautuneisuus on dramaattisesti heikentynyt puoluekentässä viimeisten 50 vuoden aikana. Silti suomettumisen leimakirves heilahtaa helposti, jos porvarillistuneessa Suomessa joku puolustaa Venäjän näkökulmaa. Juuri nyt on meneillään mielenkiintoinen vaihe, kun Euroopassa populistiset ja autoritääriset voimat ovat ilmoittautuneet enemmän tai vähemmän Venäjä-mielisiksi. Meilläkin perussuomalaiset ovat osoittaneet oireilua Venäjä-ymmärryksen suuntaan. Tämä paradigman muutos on yksi niistä siirtymistä, joita kannattaa seurata.

Hallituksen muodostamiseen uudet poliittiset voimasuhteet vaikuttavat siten, että enemmistöhallituksia on vaikea muodostaa kahden tai kolmenkaan johtavan puolueen varaan. Suuria puolueita ei enää ole. Onpa yhä useammin tullut mieleen, onko Suomessa valmiutta skandinaavistyyppiseen vähemmistöhallitukseen. Vaatii hyvin edistynyttä poliittista kulttuuria olla kaatamatta vähemmistöhallitusta pieniin asioihin.

Vasemmisto-oikeisto jakaumaa on vaikeampi todentaa kuin aikoihin, koska vasemmistoksi voidaan lukea melko yksiselitteisesti vain vasemmistoliitto ja sdp, mutta vihreät on jo rajatapaus. Kuitenkin hiukan yleisemmällä tasolla vihreät on keskustasta vasempaan oleva puolue. Joitakin vasemmistorippeitä on myös muissa puolueissa. Kaikkiaan vasemmiston kannatus on viimeisten galluppien myötä asettunut arvioni mukaan johonkin 40 ja 45 prosentin välimaastoon. Porvaririntama on kuitenkin vahvistunut niin, että on vaikea kuvitella, että Suomen syntyisi vasemmistohallitus.

Nationalismi ja siihen sisäänrakentunut maahanmuuttajakielteisyys on muokannut maaperää uusille populistisille liikkeille ympäri Eurooppaa. Meillä Suomessakin on saatu tartunta. Nationalismi on irtaantunut terveestä isänmaallisuudesta ja muuttunut etnisiä ryhmiä poissulkevaksi aiheuttaen mielipiteiden polarisoitumista ihmisten kesken.

Eriarvoistuminen on monissa suhteissa (tuloerot, väestön ikähaitari ja huoltosuhteen heikkeneminen, työttömien ja työllisten polarisoituminen, koulutettujen nuorten kansainvälistyminen/vähän koulutettujen alueellinen ja sosiaalinen paikallaan pysyminen, kantaväestön muuttotappio, hyvinvointikonsensuksen heikkeneminen, aivovientiproblematiikka, työllisyysasteen riittämättömyys) on lyönyt läpi koko kirjolla. Vaikutukset poliittisiin mielipiteisiin ovat osin hämärän peitossa. Ne kuitenkin omalta osaltaan muokannevat poliittista kenttää.

torstai 14. kesäkuuta 2018

Jari Ehrnroothin utopia

Jari Ehrnrooth provosoi leimaamalla hyvinvointiyhteiskunnan kuolleeksi Ylen ikkunan kolumnissaan ”Hyvinvointivaltio on tullut tiensä päähän” (11.6.2018). Ajattelin provosoitua. Kirjoitus on tarkoitushakuinen eikä ehkä ansaitsisi voimakasta reagointia, sillä kirjoituksessaan Ehrnrooth lyö yhtä utopiaa, ”kommunismia” ja luo samaan aikaan toista, jonka nimeksi voisi sopia "hyvää tekevä yhteiskunta" (well-doing).

Ehrnroothin yksisilmäisen kirjoituksen keskeinen ajatus on tässä: ”vastuu hyvästä elämästä kuuluu jatkossa yksilöille itselleen”. Kirjoitukseen ei voi suhtautua kaikella vakavuudella, sillä hän jättää kokonaan määrittämättä yksilön vastuut konkreettisella tasolla. Yhtä lailla hän jättää määrittämättä valtion roolin. Onko esimerkiksi kysymys ns. yövartijavaltiosta, vai miten hän näkee valtion roolin tai roolittomuuden?

Ehrnrooth väittää soten ja aktivointimallin olevan vasta alkua tulevalle. Mille tulevalle? On vaikeaa nähdä soten heijastavan sellaista tietä tulevaisuuteen, josta Ehrnrooth haaveilee. Sote on erittäin keskittävä järjestelmä, jossa ihmisen paikka terveydenhoidon ja sosiaalityön ketjussa on tarkoin määritetty. Valinnanvapaus luo tiukan sääntelyn. Päästäkseen päämääräänsä Ehrnroothin tulisi määrittää aivan uudenlainen järjestelmä, jossa yksilöt ovat järjestelmän herra, sote ei osoita tietä siihen suuntaan.

Ehrnrooth uhoaa, että nykyistä järjestelmää korjataan 2020-luvulla aivan ennenkuulumattomalla tavalla. Lääkkeeksi hän esittää hyvinvointimallia, jonka nimi on ”well-doing” nykyisen ”well-beingin” sijasta. Käsitteet ovat tietenkin Ehrnroothin omien aivoitusten tulosta. Väitteen mukaan tapahtuu tarkentamaton vallanvaihto valtiolta yksilölle: ”pian kaikki menee uusiksi”. Varokoon kaikki, jotka nyt elävät sosiaalitukien varassa!

Hän tekee saman virheen kuin kaikki ääriliberaalin laidan yhteiskuntafilosofit: ihmiset täytyisi vaihtaa. Oivana esimerkkinä uusista yhteiskunnallista ajattelijoista Ehrnrooth mainitsee ”rohkean” Susanna Kosken. Ehrnrooth julistaa, että ”vapaamatkustuksen helpot ajat ovat pian muisto vain”. Ehrnrooth sanoo, että Susanna Koski ”vaatii itsenäistä harkinta- ja toimintakykyä kaikilta vapailta yksilöiltä”. Ja mitä hän saa vaivansa palkaksi? Ehrnrooth vastaa: ”Sosialistiseen kollektivismiin sitoutuneet populistit rientävät syyttämään häntä fasistiksi”.

Kaikkeen syypää on marxilainen kollektivismi. Tässä hän niputtaa kymmenien vuosien historian yhdeksi aatesuunnaksi, joka on ikään kuin yksi kokonaisuus, möhkäle, jonka torjumiseen kaikki voimavarat on koottava. Ei pienintäkään yritystä eritellä erilaisia historiassa toteutuneita valtion ja yksilön työnjakoon perustuvia järjestelmiä, joita on maailma pullollaan.

Kommunistisesta manifestista – 170 vuoden takaa – löytyy avain sosialistisen kokeilun epäonnistumiseen. Ehrnrooth elää ikään kuin sen tiedon vallassa, että kaikki, mitä tässä välillä on tapahtunut on ollut harhaanjohtavan opin toteuttamista! Marxilaisen aikakauden jälkeen ”yhteiskunnallista palvelujärjestelmää tullaan kehittämään klassisen liberalismin ja yleisen velvollisuusetiikan pohjalta”. Ehrnrooth pysyttelee turvallisen kaukana konkreettisista toteuttamismalleista. Tärkeintä on asettaa sanat ylevään, tulevaisuuteen kurkottavaan muotoon.

:::::::::::::::::

Perusoletus Ehrnroothilla tuntuu olevan, että nykyinen järjestelmä sallii ”vapaamatkustajien” runsauden. Loisimisen tulee loppua. Uuden järjestelmän sisäinen logiikka tekee vastuuttomasta toisten kustannuksella elämisestä lopun.

Yksi pahan alku ja juuri on konsensuspolitiikka, joka on ollut synnyttänyt etujen riippuvuuksia. Konsensuksesta voidaan siis johtaa toisten kustannuksella eläminen. Asetan tämän vahvasti kyseenalaiseksi.

Yksilöllistymiskehitys johtaa eduskunnassa siihen, että ”yksilöllinen kansanedustajuus” ja siihen perustuvat liittolaissuhteet luovat perustan tulevalle hyvälle hallinnoimiselle. Ettei vain tällainen järjestelmä olisi jo nyt käytössä. Mikä muuttuu? Ehrnroothin ihannekuvassa autoritääriset puolueet poistuvat ja tilalle tulee vapaiden yksilöiden muodostamat yhteenliittymät. Mallia luovat ehkäpä Harkimo ja Jungner? Uskokoon ken voi!

Kaiken vapauden keskellä budjettikuri nousee arvoon arvaamattomaan. Pekka Kuusen ihanteet sosiaalisten tulonsiirtojen enimmäiskoosta määrittävät järkevän pohjan.

Suorastaan järisyttävä on Ehrnroothin halu selittää sekä 1990-luvun että 2010-luvun (tarkoittanee finanssikriisiä 2008 ja sen seuraamuksia, sillä finansskriisissä Suomi ei ollut aiheuttajana) kriisit ylenmääräisillä sosiaalikuluilla. Ehrnrooth ei erittele esimerkiksi eläkemenojen osuuden suuruutta, joka on ratkaiseva menolisäyksissä. Mitä eläkkeille pitäisi tehdä?

Poissa ovat em. kriisien selitysten kirjosta velaksi elämisen faktat, poissa ovat finanssikriisin subprime-velkojen syy-yhteydet. Ei yritystäkään selittää, että sosiaalimenot (ja niiden ripeä nousu) toimivat automaattisina vakauttajina kun talouden hoidossa kaikilla tasoilla on ajauduttu vaikeuksiin. Ehrnrooth yrittää selittää, että ongelmista selvitään, kun käytetään puskurirahoitusta lamakausien varalta. Tämä on kuultu joskus aiemminkin! Helppo sanoa! Mikä saisi meidät muuttumaan niin, että varautuisimme paremmin pahimpaan, joka sinällään on oikea vaatimus? Parhaillaan meneillään oleva yksilöiden velkaantumisongelma on esimerkki päinvastaisesta suuntauksesta. Kysymys on, ei enemmästä eikä vähemmästä kuin ihmisluonnon mukavuudenhalun oikaisusta dramaattisella tavalla.

Työttömyyden Ehrnrooth ratkaisisi takuutyömarkkinoiden ja kolmannen sektorin avulla. Jälleen periaatteet ovat niin yleisellä tasolla, ettei synny nykyisin käytettävissä oleviin malleihin selkeää eroa. Vaikutukset ovat hitaita.

Terveyspolitiikassa Ehrnrooth palaa Esko Ahon aikanaan esittämään malliin, jossa kukin hoitaa terveyttään aiheuttamisperiaatteen mukaan. Siis jos tupakoi ja ryyppää, on varauduttava käyttämään tuloistaan huomattava osa oman terveyden hoitoon. Ratkaisuksi Ehrnrooth esittää yksilöllisiä vakuutuksia, joissa huomioidaan huonon elämän seuraukset. Se maksaa, joka laiminlyö terveet elämäntavat.

Tästä mallista on vapaus kaukana. Kontrollin on pakko olla tiukka, jos mallia seurataan. Kuka valvoo? Yhteiskunta? Ehrnroothin ajatus on näennäisesti kaunis, mutta sen käytännön toteutus ajautuu ylitsepääsemättömiin ongelmiin. Jotenkin siis ihmisen itsensä on tiedostettava, että huonoilla elämäntavoilla ihminen tuhoaa terveesti elävien vastuullisuuden.

Huonot elämäntavat ja niistä aiheutuvat vastuut Ehrnrooth asettaa vakavasti sairaiden ja vanhenevan väestön tarpeiden vastinpariksi! Kysymys on vain siitä, kuinka suuri osa vanhenevan väestönosan terveysongelmista on ”itse aiheutettuja”, ja kuinka suuri esimerkiksi geeniperimästä johtuvaa. Entä tapaukset, joissa nämä molemmat (ja lukemattomat muut syyt) ovat osallisina terveysongelmissa?

Ilmainen koulutus on seuraava nykyjärjestelmän syntipukki Ehrnroothin teemoissa. Järjestelmä kuulemma tuottaa vain vastuunpakoilua, jossa haluamaansa työpaikkaa vaille jäänyt syyttää järjestelmää siitä, ettei työllisty. Ja kaiken syy on vanhoillinen hyvinvointiajattelu.

Ehrnroothin ajattelua peratessa tulee mieleen, että on kaksi ihmistyyppiä: kunnollinen vastuistaan huolta pitävä ihanne ja sitten kaiken hyvän laiminlyövä passiivinen olento. Jostakin syystä tällainen ajattelu juonta juurensa oikeistolaisesta maailmankuvasta. Hyvikset ja pahikset erotetaan jyrkästi toisistaan.

On houkuttelevaa pohtia vaatiiko Ehrnroothin yhteiskuntafilosofia astetta – itse asiassa monta astetta - ”parempaa” ihmistä nykyiseen verrattuna. Lopulta johtopäätös mielestäni on, ettei tästä ole ollenkaan kysymys. Hyvinvointiyhteiskunta ei ole Ehrnroothin kuvaileman kaltainen löysäilijöiden yhteiskunta, se on vaativa järjestelmä yksilöä kohtaan. Kukaan ei pääse helpolla, sillä jatkuvan koulutuksen vaatimus, sosiaalisten tukien tarveharkinta ja ympäristön luonnollinen paine pitää ihmiset tiukoilla. Hyvinvointiin tähtäävä yhteiskunta ei siis ole passivoiva, olemisen ihanuuteen (well-being) perustuva, vaan useimpien osalta kurinalaista ja aktiivista toimintaa vaativaa – tietenkin kunkin voimavarojen mukaan. Oleellinen asia on erilaisuuden huomioiminen, joka lienee tärkein kehittämiskohde.

Toki järjestelmän hyväksikäyttäjiäkin on eriasteisesti, mutta ongelmaa ei poisteta yltiöindividualistisella filosofialla, vaan yhteisyyttä korostavalla ajattelulla. Ei konsensusta tavoitteleva yhteiskunta ole yksilöllisyydeltä sijaa vievää kollektivismia, vaan pikemminkin voimavara.

Paljon Ehrnroothin maalailemaa tulevaisuuskuvaa todennäköisempi malli on evoluutioon perustuva järjestelmä, jossa on toki yksilöä korostavia piirteitä, mutta mitä todennäköisemmin vahvasti yhteisvastuuta vahvistavia rakenteita. Miten muutoin yhä enemmän keskinäisriippuvuuteen perustuvaa maailmaa voitaisiin koota?

Ehrnrooth tulee luoneeksi vain yhden uuden utopian edeltäjien seuraksi. Utopioilla on ollut taipumus osoittautua suurellisiksi ja pidemmän päälle toimimattomiksi.

tiistai 12. kesäkuuta 2018

Suomettumisen ja uussuomettumisen välissä

En ole oikein koskaan sulattanut Juhani Suomen historiakäsityksiä. Monien mielestä hän on menneen ajan profeetta, joka Kekkos-kirjoissaan esitti hyvin subjektiivisia arvioita presidentistä.

Kyllä häntä kuitenkin kannattaa lukea ja kuunnella, jos ei muuten, niin perusteltujen vastaväitteiden esittämismahdollisuuden takia. Sitä paitsi joissakin asioissa, kuten arvostellessaan Suomen liiallista lännettymistä hän on oikeilla jäljillä.

Kanava-lehdessä 4/2018 hän puuttuu artikkelissaan ”Omien etujen ajamista vai mielistelypolitiikkaa” viime aikaiseen keskusteluun idän ja lännen jännitteisistä suhteista ottaen esimerkiksi Julia ja Sergei Skripalin murhayrityksen hermomyrkyllä. Juhani Suomi ei – kuten arvata saattaa – sulata läntisiä argumentteja Venäjän syyllisyydestä. Tai oikeammin hän ei pidä todistettuna Venäjän syyllisyyttä perustellen kantaansa monin eri tavoin.

Syy, miksi hän ottaa Skripalien tapauksen esille, on juuri lännen ja idän sotkuinen suhdevyyhde. Häntä harmittaa kuinka helposti Suomi – päinvastoin kuin esimerkiksi Itävalta – hyväksyi läntiset selitysmallit. Suomi karkotti yhden venäläisdiplomaatin osoittaakseen olevansa ”oikealla puolella”.

Suorastaan alentavana Juhani Suomi pitää presidentti Niinistön perusteluja, kun hän sanoi, että ”tässä oli kysymys poliittisluontoisesta reagoinnista (Suomen puolelta)”. Vielä omituisempana Suomi pitää presidentin tunnustusta, että Euroopan neuvoston Moskovalle osoittama syytös ei ollut ”näytön suhteen mikään tuomioistuinkäsittely”.

Juhani Suomi kokee kiusallisena, että ”Suomen ulkopoliittisen johdon propagandainstituutiksi” muovautunut UPI heittäytyi täysin Niinistön selitysmallin taakse. Miten (tarpeettoman) tärkeää onkaan kerta toisensa jälkeen osoittaa, että Suomi kuuluu länteen (jota Itävallan ei ilmeisesti tarvitse tehdä)! Juhani Suomi näkee tässä suomettumisen kääntymisen ”uussuomettumiseksi” eli lännettymiseksi: kun lännessä sataa, täällä avataan sateenvarjoja!

Suomi löytää vertailukohdan tapahtuneelle historiasta, nimittäin Suomen vuonna 1941 tapahtuneen Antikominterniin liittymisen. Silloin piti olla Saksa-mielinen: Saksa halusi Suomen liittyvän länsiliittoutuneiden vastaiseen Antikomintern-sopimukseen (mukana mm. Romania, Slovakia, Bulgaria….), koska sen sillä haluttiin osoittavan puolensa. Suomi taipui lyhyen painostuksen jälkeen, mutta kuten Skripalien tapauksessa, Suomi yritti ohittaa vähin äänin kyseiseen sopimukseen liittymisen: sopimushan oli vain ”julistus” ilman syvällisempää merkitystä. Se ei käynyt Saksalle, joka käynnisti varsinaisen propagandakampanjan halutessaan osoittaa, että Suomi osoitti teollaan puolensa. Samalla tavalla Suomen asema on nyt Skripalien tapauksessa määritetty kaikkialla, halusi se asian nousevan otsakkeisin tai ei.

Suomi laskettiin vuonna 1941 sopimuksen takia yhteiseen rintamaan paitsi Neuvostoliittoa niin myös Yhdysvaltoja ja Englantia vastaan. Pian Englanti julistikin sodan Suomelle (tosin monista eri syistä, eikä vain Antikomintern-sopimuksen takia). Kuten arvata saattaa sortui Suomi Juhani Suomen mielestä nyt samaan virheeseen kahdesti, kun omaksui lännen kannan Skripalien tapauksessa. Juhani Suomi antaa ehkä turhan näkyvän roolin näille kahdelle eri aikoina sattuneelle historian sivujuonteelle, mutta hän liittääkin Skripalien tapauksen osaksi laajaa uussuomettumista, joka on tapahtunut viime aikoina. Juhani Suomen periaatteena on edelleen pysyminen erossa kiistoista, joihin ”meillä ei ole osaa eikä arpaa”. Tätä Suomi pitää maamme ulkopoliittisessa linjassa primaarina, eikä sitä tulisi rikkoa myötäilyn tai mielistelyn takia. Suomen mielestä on vaikeaa esittää olevansa hyvää pataa Venäjän kanssa, kun on lähtenyt mukaan tukemaan todistamattomia väitteitä.

Suomen loppukaneetti on koruton, kun hän lainaa Paasikiveä: suomalaiset ovat ulkopoliittisesti ”saatanan lahjatonta kansaa”. Vaikka sivuuttaisikin Juhani Suomen kahden erillisen asian pilkuntarkan vertailun, tarjoaa hän hyvän vastineen monien itsestään selväksi kokemalle länsisidonnaiselle linjalle.

:::::::::::::::

Samassa Kanava-lehdessä (4/2018) on täysin päinvastaisesta näkövinkkelistä esitetty käsitys Suomen asemasta. Sen tarjoaa entinen moninkertainen suurlähettiläs Antti Kuosmanen artikkelissaan ”Onko Nato-jäsenyys Suomelle turva vai uhka?”. Otsakkeen jälkeen hän unohtaa sanan ”uhka” miltei kokonaan ja perustelee Natoon liittymistä turvanäkökulmasta.

Kuosmanen fokusoi sotilaallisen turvallisuuden tarpeen tarkasti Venäjään sivuuttaen ns. ”laajan turvallisuuden”, jota hän pitää lähinnä väistöliikkeenä.

Kuosmasen artikkeli on – päinvastoin kuin Juhani Suomen artikkeli - läntisen näkemyksen läpitunkema. Hän ymmärtää vain vaivoin Venäjän Natoon liittämän ”hyökkäysliiton” perustelut. Hän kieltää täysin Länsi-Euroopan maiden kyvyn hyökätä Venäjän kimppuun unohtaen kuitenkin, että eivät Länsi-Euroopan maat olekaan Venäjän päävihollinen vaan Yhdysvallat, joka – kuvitellussa tai todellisessa - vihoittelussaan tarvitsee Länsi-Euroopan maita liittolaisinaan. Voimme vaikka kuinka monta kertaa mitätöidä läntisen Euroopan kyvyn uhata Venäjää ilman, että kuitenkaan saamme aikaan uskottavaa kuvaa Venäjän kannasta: Yhdysvallat on Venäjän pääkilpailija.

Kuosmanen ilmoittaa artikkelinsa alussa, että käsittelee Natoa ”yksinomaan puolustusliittona”. Tämä on nykyisen kansainvälisen tilanteen kannalta vaarallinen yksinkertaistus, sillä toinen osapuoli ei näe asiaa tällä tavalla, vaikka kuinka tolkuttaisimme sitä itsellemme tai Venäjälle. Venäjää voinee tarkastella vain sen alemmuudentunteen kautta: se tuntee jäävänsä lännen alle ja länsi kieltäytyy ymmärtämästä sen näkökohtia.

Kuosmanen lähtee siitä perusolettamuksesta, että Venäjä on likitulkoon ainoa maa, joka voi uhata Suomea, ja siitä lähtökohdasta hän rakentaa kuvan, että se suunnittelee uhkaavansa Suomea tai peräti toteuttaa uhkauksensa. Virkkeen alkuosa on totta, mutta loppuosa on näissä yhteyksissä tutuksi tullutta spekulaatiota.

Tämän spekulaation hän realisoi tarpeeksi liittyä Natoon. Tosin hän myöntää, ettei itsekään usko Venäjän valloitusaikeisiin. Tällä argumentilla hän toki irtisanoutuu vauhkoista haukkamielipiteistä.

Kuosmanen kysyy olisiko Venäjä jättänyt Suomen, jolla on pisin maaraja sen kanssa, ”kokonaan pois laskuista”(mahdollisena vihollisena). No ei varmasti ole! Sillä on tarkat suunnitelmat Suomen varalta riippumatta siitä kuuluuko Suomi Natoon vai ei! Armeijoiden esikunnat ovat tarkoin ohjelmoineet aikeensa. Se on niiden tehtävä, se on niiden työtä. Mutta ei tästä pidä vetää johtopäätöksiä sotilaallisten toimien aloittamisesta.

Kuosmasen spekulaatioilla ei pitkälle pötkitä. Kysymys on hyökkäyskynnyksen korkeudesta (Suomen puolustuskyvyn huomioiden), kysymys on siitä, miten arvokkaaksi Venäjä arvioi Suomen rauhanajan yhteistyökumppanina, kysymys on siitä, miten pitkälle Suomessa pystytään asettumaan Venäjän asemaan jne.

Kuosmanen puhuu turvatakuiden uskottavuudesta. Jos katsotaan Euroopan karttaa, niin Nato-jäsenyys on häilyvä side tällä hetkellä. Kuosmanenkin kysyy, onko kaikilla Nato-mailla valmiutta ottaa Suomi jäseneksi. Jos tilanne kansainvälisesti kriisiytyy asettuvat palapelin palaset kunkin maan etujen mukaisesti hyvin ennalta arvaamattomalla tavalla. Kuten käytännön politiikka on osoittanut ovat liitolaisuudet hyvin hauraalla pohjalla.

Kuosmanen antautuu sotapeleihin pidäkkeettömästi luoden erilaisia uhkaskenaarioita, joiden perusteella lukijalle pitäisi tulla tunne, että Nato-jäsenyyttä tulisi kiirehtiä.

Kuosmanen aivan odotetusti haluaa irrottaa Suomen energiariippuvuudesta Venäjään. Tämä on looginen jatke hänen uhkaskenaarioilleen. Suomen tulee tukeutua vain länteen energia- ym. suhteissaan. Kuitenkaan milloinkaan Suomen ja Venäjän ydinenergiayhteistyö (1960-luvulta alkaen) ei ole ollut vaarassa keskeytyä. En tiedä yhdestäkään uhkailusta kymmenien vuosien ajanjaksolla. Kysymys on siitä, miten pitkälle jossittelemme ja spekuloimme mahdollisilla uhkatekijöillä. Liikkumavaramme olisi todella onneton, jos edettäisiin Kuosmasen viitoittamalla tiellä.

Kuosmanen sivuuttaa ohimennen Natoon liittymisen haitat ja riskit, koska ne eivät olisi ”yhtä perustavanlaatuisia kuin jäsenyyden hylkäämisriksi”. Siinä oikeastaan kaikki tästä teemasta. Sotaan joutumisen jonkin Nato-maan rinnalla hän toki mainitsee, mutta ei siitä aiheutuvia monimutkaisia seuraamusvaikutuksia.

Venäjä on jo valmiiksi varuillaan Itämerellä, mutta Kuosmasen esittämä Natoon liittyminen Ruotsin kanssa yhdessä lisäisi kriisiytymiseen vaaraa Itämerellä oleellisesti. Kaikki perustuu siihen, että läntistä rautaa saadaan rajalle. Se vaihtoehto sivuutetaan, että Suomi ja Ruotsi keskinäisen yhteistyön avulla mahdollistavat rauhanympäristön Itämerellä paremmin kuin mikään muu ratkaisu.

Kuosmaselle ei riitä kahdenkeskinen yhteistyö Yhdysvaltain tai Ruotsin kanssa, ei myöskään EU-yhteistyö (paitsi viime kädessä). Nato sen olla pitää.

Vielä Kuosmanen spekuloi Suomen liittoutumisesta Venäjän kanssa, mutta odotusarvoisesti hylkää sen suoralta kädeltä. Kuten edeltä käy ilmi, ei diplomatia ole Kuosmasen priorisoinnissa korkealla tasolla. On myönnettävä – ja presidentti Niinistökin sitä juuri korosti – että elämme autoritaaristen johtajien aikaa, jolloin pienillä valtioilla ei ole sitä roolia, jonka ne ansaitsisivat.

::::::::::::::

Tulee miltei ikävä Juhani Suomea tarvittavan vastavoiman ja tasapainon luojana.

Annetaan viimeinen sana kuitenkin presidentti Niinistölle, joka vastikään Financial Timesin haastattelussa - kylmänä suihkuna monelle Nato-intoilijalle - totesi, että ”suomalaiset eivät liittymistä tue ja minä olen suomalainen”.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Työttömät oleskelijat?

Vuoden 2013 tammikuussa kirjoitin työttömyysongelmasta ja työhaluttomuudesta provosoivan kirjoituksen ”Oleskelevat työttömät”, jota on mielenkiintoista verrata viime aikoina käytyyn keskusteluun. Tuolloisen kirjoituksen aluksi viittasin aamuteeveen keskusteluun työnhakuhaluttomuudesta: ”Aamuteeveessä käynnisteltiin jälleen keskustelua työttömien haluttomuudesta hakea töitä. Jari Sarasvuo yritti määrittää työttömän velttoilijan (yhteiskunnan varoilla eläjän). Hän joutui melkoisiin vaikeuksiin. Se onkin epäkiitollinen tehtävä, koska määrittelijän keinot loppuvat helposti kesken. Onko työhaluton se, joka on ollut kolme vuotta työttömänä, mutta hakenut sinä aikana 300 työpaikkaa? Entä sellainen, joka on ollut kolme vuotta työttömänä, mutta hakenut 40 työpaikkaa?”

Jatkoin kirjoitusta pohtimalla, kuinka työnantajat kokevat melkoisia haasteita yrittäessään palkata uusia työntekijöitä: ”Useilla pitkäaikaistyöttömillä on fyysinen tai henkinen vamma. Työnantajat ovat varsin haluttomia ottamaan riskejä tällaisissa tapauksissa. Jokaisen vaikeasti työllistettävän työttömän kohdalla työnantajan pitäisi kysyä itseltään ottaisinko juuri minä tämän kyseisen henkilön töihin.”

Työn vastaanottamisvelvoitteista kirjoitin seuraavasti: ” Entä sitten vaatimukset ottaa vastaan mitä työtä tahansa? En lähtisi tässäkään tuomaroimaan kovin voimakkaasti. Työuraltani muista tapauksen, jossa minulla oli pirteä työharjoittelija, joka harjoittelun loputtua haki työpaikkaa. Yksi vaihtoehdoista oli toimiminen ovelta ovelle pölynimurikauppiaana. Laskimme, että hänen oli pitänyt myydä pölynimuri joka 15. minuutti, jotta työstä olisi jäänyt edes vaatimaton korvaus. Ilmoitin suoralta kädeltä, ettei tällaisiin kannata sortua. Puhutaan paskatöistä. Paskatyö ei mielestäni ole työ, joka on likainen. Paskatyö on työ, josta ei saa edes minimiehdot täyttävää korvausta. Työ pitää jättää tekemättä, jos siitä ei palkan kautta saa edes minimaalista elantoa.”

Työn tekeminen ja teettäminen ovat elimellinen osa hyvinvointiyhteiskunnan luonnetta: ”Olen monesti tuonut esille, että hyvinvointiyhteiskunta on erittäin vaativa yhteiskuntajärjestelmän malli. Se vaatii kehdosta hautaan mukana oloa yhteiskunnan kehityksessä. Se ei päästä ketään helpolla. Itse asiassa se juuri on hyvinvointiyhteiskunnan tehtäväkin: olla vaativa ja pyrkiä välttämään ihmisten pahoinvointia. Verrattaessa kansainvälisesti työn välttelyä, en tiedä yhtään valtiota, jossa työstä laistaminen olisi hoidettu pois päiväjärjestyksestä. Ääripäässä on joku Meksiko, jossa työttömät henkensä pitimiksi joutuvat toimimaan rikollisjoukkioiden juoksupoikina.

Kansainvälinenkin vertailu esiintyi kirjoituksessa:

”Jossain Yhdysvalloissa taas on otettu vankilat sosiaalipolitiikan välineeksi: rikollisuus on saattanut laskea, mutta vankimäärä lisääntyä. Työttömän sortuessa pieneen rikkeeseen hänet voidaan ylikovilla rangaistuksilla sulkea siviiliyhteiskunnan - ja työttömyyskorvausten - ulkopuolelle. Vain Neuvostoliitto väitti aikoinaan kaikkien ihmisten olevan töissä samanaikaisesti. Mutta silloin työpaikka saattoi olla lossi, jonka kuljettaja kuljetti lossia vuosia ilman asiakkaita.”

Pohdinta jatkui seuraavasti:

”Useimmat hyvinvointiyhteiskunnan pelastamiseen pyrkivät vaativat työn tuottavuuden kasvua. Tämä on kovin kaukana vaatimuksista työllistää vajaatyökykyinen. Alkoholiongelmaisen työntekijän avulla voi olla vaikeaa lisätä tuottavuutta. Usein kohtuuttomia vaatimuksia työttömille esittävät ne, jotka tekevät itse pitkää päivää. He kokevat epäoikeudenmukaisena sen, että jotkut jäävät alle normin. Kun olen itsekin vääntänyt töitä melko yleisesti 10 tuntia päivässä, ei minulle ole tullut mieleen vaatia läheskään samaa kaikilta. Suvaitsevaisuutta! Meitä on joka lähtöön.

Olisin huolestunut niistä ihmisistä, jotka aktiivisesti hakevat töitä, mutta eivät saa kuukausiin ehkä vuosiin työpaikkaa. Ja heitä on paljon. Tämä jos mikä turhauttaa ja ahdistaa. Kysymys on yhteiskunnallisesta tuhlauksesta. Juuri tästä ryhmästä työttömiä pitäisi puhua. Sitten on yli 55 vuotiaat, joista monet työnantajat haluaisivat päästä eroon. Uudelleen työllistyminen on äärimmäisen vaikeaa. Eläkeikää lähestyville ja sen rajapyykin ohittaneille tulisi tarjota eriasteista osa-aikatyötä. Uskon, että hyvin suuri osa ikäihmisistä haluaa olla hyödyksi yrityksille ja yhteiskunnalle.

Jos katsotaan työttömyyslukuja, niin on syytä pitää mielessä, että kolmessa kuukaudessa 30 prosenttia työttömistä on vaihtunut. Absoluuttisesti luvut näyttävät lohduttomammilta. Tosiasiassa ”kortistossa” käy koko ajan voimakas läpivirtausliike. Suuri osa työttömistä on työvoimatoimiston kirjoilla vain hetkisen elinikäiseen työssä oloon suhteutettuna. Kun vielä luvuista pudotetaan pois vaikeasti työllistettävät pitkäaikaistyöttömät, jää väliin työttömien – mutta työhaluisten - kova ydin. Olen joskus laskenut, että 5 % työttömyyden tasolla tämä ydin voisi olla noin 1 prosentin suuruinen.”

Näin siis viisi vuotta sitten.

:::::::::::::::::

Kirjoituksen kirjoittamishetkellä elettiin syvän taantuman vuosia, joka ymmärrettävästi heijastui kirjoituksessa. Silti monet näkökohdat ovat tänäkin päivän relevantteja. Mikä on muuttunut? Tietysti korkeasuhdanne on muuttanut työn kysyntää ja tarjontaa. Työttömyys on pienentynyt ja työllisyys kasvanut.

Mainiona asiana on tapahtunut yli 55-vuotiden työntekijöiden kysynnän lisääntyminen, jonka seurauksena ikääntyneiden työllisyystilanne on parantunut nopeammin kuin muun ikäisten työntekijäryhmien.

On jouduttu skitsofreeniseen tilanteeseen, jossa samaan aikaan vallitsee sekä suuri työttömyys että työvoimapula. Erityisesti ongelmaksi on koettu työpaikkojen ja työntekijöiden kohtaamattomuus, jonka pääsyitä ovat koulutukselliset ja maantieteelliset kohtaanto-ongelmat: työpaikat ovat kartalla eri kohdassa kuin työtä hakevat ihmiset tai sitten koulutus on epäkuranttia tarjolla oleviin tehtäviin. Uutena piirteenä ovat vanhojen suurtyöttömyysalueiden vaikeudet saada kelpoista työvoimaa syntyviin uusiin työpaikkoihin (matkailu, konepajat ym.).

Etäämmälle ei saada työvoimaa siirtymään esimerkiksi sen takia, että työtä on saatavissa lähempääkin ja toisaalta perhesyyt. Viime mainittu on hyvinkin ymmärrettävä syy pidättäytyä työpaikan vastaanottamiselta, jos etäisyys kotoa omistusasunnosta työpaikkaan kasvaa satoihin kilometreihin.

::::::::::::

Samaan aikaan on tapahtunut suuria taustalla vaikuttavia yhteiskunnallisia muutoksia, joista yksi on työpaikkojen huononeminen (palkka, työnlaatu). Itse asiassa moni on kohdannut tilanteen, jossa uudet työpaikat ovat huonommin palkattuja kuin isien ja äitien työpaikat parikymmentä vuotta sitten. Tästä tarkemmin hieman myöhemmin.

Kansainvälinen kilpailu on johtanut tarpeeseen heikentää työsuhteen ehtoja ja samalla palkkakehityksen hidastumiseen. Toisaalta esimerkiksi ohjelmointitöissä tarvittaisiin tuhansia työntekijöitä nykyistä enemmän hyväpalkkaisiin työtehtäviin. Viime mainituissa töissä tarvitaan suurta työntuottavuutta, joten ei ole itsestään selvää, että markkinoilta yleensäkään löytyy riittävillä kyvykkyyksillä varustettuja henkilöitä.

Yritysten tulisi huolehtia erityisesti maineenhallinnasta, sillä hyviin työpaikkoihin hakeudutaan mieluusti. Vetovoimaisuuden ylläpito on yksi yrityksen osaamislaji.

Kasvuyritysten kasvun tulppa nykyisessä työvoimatilanteessa on usein osaavan henkilöstön puute.

On kehitetty uusia rekrytointikeinoja, kuten Uudenkaupungin autotehtaan ”rekrytointirekka”. Käytännössä siis työntekijöitä haetaan ympäri Suomea ajatuksella, että työnhaku mahdollistetaan tarjoamalla työtä mahdollisimman lähellä rekrytoitavia, vaikka varsinainen sijoituspaikka olisikin satojen kilometrien päässä.

Rakennemuutos, vaikkei olekaan nopea prosessi, saattaa yllättää, sillä osaajien kouluttaminen on monesti pitkä prosessi. Esimerkiksi metsäteollisuudesta on vapautunut työvoimaa irtisanomisten kautta. Yleensäkin kannattaa painottaa, että samaan aikaan, kun rekrytoidaan uusia ihmisiä katoaa työtehtäviä turbulenssista johtuen vanhoista työpaikoista. Kysymys on jatkuvasta prosessista. Tässäkin yhteydessä kannattaa korostaa perusyleissivistyksen merkitystä. Peruskoulusta lähtien valmiuksia työelämää varten tulee parantaa.

perjantai 8. kesäkuuta 2018

Amerikkalainen versio taistelusta terveydenhuoltouudistuksesta

Taistelu Obamacaresta (Affordable Care Act eli A.C.A.) jatkuu, vaikka republikaanit Trumpin johdolla ovat saaneet kumottua osia A.C.A.:sta. Paul Krugman kirjoittaa tuoreessa NYT:n kolumnissaan ”The Plot Against Health Care”, kuinka republikaanit vielä tänä kesänä yrittävät viedä pohjan vielä voimassa olevilta terveydenhuoltouudistuksen osilta. Miksi juuri nyt? Siksi, koska republikaanit voivat syksyn välivaaleissa menettää enemmistönsä edustajainhuoneessa ja sen jälkeen onnistumisen mahdollisuudet ovat heikot.

Trump on jo julistanut, että oleellisilta osiltaan Obamacare on kumottu. Näin asia ei kuitenkaan ole, mutta Trumpin pakkomielteinen hinku kumota kaikki merkittävät Obaman saavutukset loistaa kauas. Voimassa on kuitenkin vielä oleellisia osia uudistuksesta. Sitä paitsi joissakin osavaltioissa Obamacaren suosio on korkealla ja laajennuksiakin toteutetaan.

Tosiasiassa suuri enemmistö amerikkalaista haluaa kattavamman vakuutuksen.

Vaikka republikaanit epäonnistuisivat A.C.A:n alasajossa tänä kesänä he varmaankin jatkavat pyrintöjä, jos he onnistuvat pitämään edustajanhuoneen enemmistön syksyn vaaleissa.

Syntyy omituisen ristiriitainen kuva, kun demokraatit kansan tuella haluavat laajentaa - kaikista puheista huolimatta - suositun vakuutuksen kattavuutta ja toisaalta republikaaneilla on halu kumota Obamacare sen nousevan kansansuosion vastaisesti! Mitä Trumpilla ja republikaaneilla on mielessä?

Asia on käsitettävä niin, että Obamacaren kasvava suosio on täsmälleen se syy, jonka takia republikaaninen puolue haluaa tappaa surkeaksi leimaamansa Obamacaren. Tätä vaalivalttia demokraateille ei haluta antaa. Ja juuri nyt on oikea ajankohta tappaa uudistus lopullisesti, jos halutaan vaikutus ennen vaaleja.

Krugmanilla on laajempi selitys republikaanien käyttäytymiselle. Hän kirjoittaa kolumnissaan, miten Yhdysvalloissa periaatetasolla suuria uudistuksia otetaan vastaan: on helppoa pelotella uudistuksen seuraamuksilla etukäteen, kun ihmisillä ei ole ymmärrettävistä syistä kokemusta uudistuksesta. Se on itse asiassa helppoa populismin sakeuttamassa ilmapiirissä. Niinpä voidaan takoa ihmisten päähän, että uudistus tuhoaa vapauden, että uudistus on liian kallis, tai että uudistus on kansallinen murhenäytelmä.

Lisäksi Yhdysvalloissa on aina muistettava rodullinen aspekti: uudistuksen vastustajat yrittävät vakuuttaa (valkoiset) kansalaiset, että uudistus suosii mustaa väestönosaa.

Kun uudistus on sitten astunut voimaan, paljastuu, että ei se ollutkaan taloudellinen katastrofi, se ei suosinutkaan mustia, eikä muutoinkaan aiheuttanut ennustettua tuhoa. Päinvastoin uudistuksen myönteiset puolet saavat valtavirran päät kääntymään. Tämä samantapainen logiikka on toiminut aina Franklin Rooseveltin päivistä lähtien. Roosevelt totesikin: ”toivotan tervetulleiksi heidän (vastustajien) vihan”.

Juuri tämä edellä kuvattu kuvio on toistunut Obamacaren kohdalla. Vuonna 2014, kun uudistus oli alun perin saatettu voimaan pelottelivat teekutsuliikkeen kannattajat kansalaisia ”kuoleman paneeleilla”. Mutta nyt on nyt: Juuri näinä aikoina Obamacare pitää pysäyttää ennen kuin sen myönteiset vaikutukset kokonaisuudessaan paljastuvat amerikkalaisille.

Krugman summaa:

On tapahtunut jonkinasteinen ihme, kun amerikkalaiset ovat ymmärtäneet hallituksen vastuun kaikkien kansalaisten terveydenhuollon kattavuudesta.

keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Yhdysvaltain presidentinvaalit 2016: totuus ei pala tulessakaan

Pöly ei ole laskeutunut Yhdysvaltain viime presidentinvaalien ympäriltä vieläkään. Ei lähellekään. Koko ajan tulee uutta tietoa, joka kertoo ulkopuolisesta puuttumisesta presidentinvaaleihin ennenkuulumattomalla tavalla.

Asiaan on syytä palata, koska vieläkin elää ajatus, että Hillary Clinton on esittänyt selityksiä vaalien tuloksesta pelkästään sen takia, että on huono häviäjä. Näinhän ei tietenkään ole. Hän on jopa käyttäytynyt hyvinkin pidättyvästi arvioidessaan dramaattisia tapahtumia presidentinvaalien ympärillä.

Sekä kotimaiset että ulkomaiset trollitehtaat syöttivät julkisuuteen Clintonin vastaisia iskulauseita, syytöksiä keksityistä rikoksista (joihin trumpilaiset äänestäjät mielellään uskoivat), leimasivat Clintonin eliitin juoksutytöksi kiinnittämättä huomiota hänen pienituloisia suosiviin vaaliohjelmiinsa ja paisuttelivat täysin kohtuuttomasti Clintonin puhelimen käytön huolimattomuuksia. Monille horjuville äänestäjille liikaa oli myös Clintonin suurella rahalla rahoitettu vaalikampanja (mikä on tavanomaista USA:ssa). Vaaleissa sikamaiset puheet pistettiin korrektin käytöksen vastapooliksi ja korrektius hävisi 10-0. Oli jopa suosittua käyttäytyä hävyttömästi. ”Tasapuolisuus” polarisoituneessa tilanteessa johti siihen, että tässä mutapainissa myös ylivoimaisesti korrektimpi ehdokas eli Clinton leimautui inhottavaksi tyypiksi (kiero-Hillary!). Oli pakko, koska se oli pelin henki, ja pelin hengen määräsi Donald Trump.

Olla pätevä ja nainen näytti olevan ylitsekäymätön este ainakin niille enemmän tai vähemmän syrjäytyneille teollisuustyöntekijöille, joiden sanottiin ratkaisseen presidentinvaalit. Ja kyllä he ratkaisivatkin: Trump sai 2/3 vähän koulutettujen valkoisten äänistä. Ei auttanut, vaikka Hillary Clinton sai kolmen miljoonan äänestäjän äänienemmyyden.

:::::::::::::::::.

Mitä sellaista on tapahtunut, mikä osoittaa ulkopuolisten puuttumista Yhdysvaltain presidentinvaaleihin? Yle Uutiset (16.5.2018) viittaa Yhdysvaltain senaatin tiedusteluvaliokunnan tuoreeseen kannanottoon Venäjän väitetystä puuttumisesta Yhdysvaltain toissa vuoden presidentinvaaleihin. Aiemmin moneen kertaan esitetyt arvelut ja väitteet saavat vahvistusta uusista tiedoista.

Ylen Uutisten tekstiä on syytä lainata laajemmin, koska Venäjän puuttuminen vaikuttaa kirkossa kuulutetulta: ”Valiokunta päätyi täysin samalle kannalle kuin Yhdysvaltain tiedusteluelimet, joiden mukaan Venäjä pyrki voimakkaasti vaikuttamaan vaalien lopputulokseen.”

Ja edelleen:

”Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Venäjä olisi ennennäkemättömällä tavalla yrittänyt vaikuttaa vuoden 2016 vaaleihin”, kirjoittivat valiokunnan puheenjohtaja, republikaanien Richard Burr ja varapuheenjohtaja, demokraattien Mark Warner yhteisessä lausunnossaan.”

Ja vielä:

”Venäjän toimet olivat laajoja ja teknisesti kehittyneitä, ja presidentti [Vladimir] Putinin määräyksestä kohdistettu auttamaan Donald Trumpia ja vahingoittamaan Hillary Clintonia, Warner täydensi.”

Kuten tiedetään Yhdysvalloissa on käynnissä useita muitakin tutkimuksia presidentinvaaleista. Venäjän väitettyä vaikutusta tutkivat edustajainhuoneen tutkimuskomitea, senaatin oikeuskomitea sekä oikeusministeriön erityisedustaja Robert Mueller.

:::::::::::::::

On mielenkiintoista todeta, että puoluepukarius ei tässä ole silmiinpistävää, vaan sekä demokraatit että republikaanit ovat yhdessä päätyneet samoihin johtopäätöksiin.

Donald Trump on leimannut selvitykset ja tutkinnat noitavainoiksi, mitä ne eivät tietenkään ole. Presidentti on ahtaalla, mutta selvinnee haasteistaan, koska pitäviä raskauttavia todisteita ei saada riittävästi kokoon.

On epäselvää, miten Venäjä on hyötynyt Trumpin presidenttiydestä. Republikaanit ovat pitäneet Trumpia otteessaan eikä tämä ole päässyt sooloilemaan Venäjä-suhteissa, kuten monilla muilla politiikan alueilla.

Mahdollisesti Venäjällä on hallussaan materiaalia, jota se voi käyttää Trumpia vastaan. Käytännössä hyödyt ja haitat ovat kuitenkin hankalasti arvioitavissa. Eri asia on sitten, mitä kaikkea edellä kerrottu on merkinnyt presidentti-instituutiolle. Liikemiespresidentti näyttää pitävän pääasiana edeltäjänsä päätösten alasajoa maksoi mitä maksoi. Periaatteet ovat joko ehdottomia tai sitten – toisissa kysymyksissä – vallitsee poliittinen periaatteettomuus. Jälkikäteen arvioiden Clinton olisi luonut tiukkaa vakautta ulkopolitiikkaan.

maanantai 4. kesäkuuta 2018

Elina Lepomäki - liika viisas Suomeen?

Kansanedustaja Elina Lepomäki on kirjoittanut lähes 700-sivuisen kirjan "Vapauden voitto" (Otava, 2018), jossa hän läpivalaisee Suomen poliittisen elämän ja elämän yleensä kauttaaltaan. Lepomäen kirjaa siivittää vahva usko omaan paremmintietävyyteen. Paljon hän tietääkin, niin paljon, että hän joutuu haasteelliseen tilanteeseen tietojensa kanssa suhteessa lukijakuntaansa. Lukijalle tulee mieleen (tai hänelle annetaan kuva), että olenkohan tarpeeksi fiksu omaksumaan tarjotun informaation.

Toisaalta hän pitää Suomea alisuoriutujana, joka selviää loistavasti kansainvälisissä tutkimuksissa, mutta ei pärjää arjen testeissä.

Lepomäki on maailmankatsomukseltaan oikeistolainen. Hän ei kuitenkaan vakuuta omia puoluetovereitaankaan ideologisilla mietteillään. Maaseudun tulevaisuus -lehdessä (23.5.2018) kansanedustajakollega Eero Lehti lausuu tuomionsa Lepomäestä: ”hän on kolmessa vuodessa ajanut itsensä sivuraiteelle puolueessaan”, mikä Lehden mielestä osoittaa enemmän ”kirja- kuin varsinaista viisautta”. Esimerkiksi Lepomäen perustulomalli ei ole Lehden mielestä realistinen. Sortuuko Lepomäki siis omaan näppäryyteensä?

Jotenkin jää tuntu, että Lepomäki tuntee olonsa epämukavaksi Suomessa ja suomalaisten keskuudessa: ”Lontoossa voi taksikuskin kanssa saada aivan asiallisen keskustelun keskuspankkipolitiikasta, siinä missä Suomessa sellaisen käyminen on hankalaa monen taloustieteen tutkijankin kanssa”. Hän ihailee ulkomailla kokemaansa ”erilaisuutta”. Suomalaisuus tuntuu maatiaismaiselta. Epämukavuuden tunnetta ei mitätöi ohimennen lausuttu rakkaudentunnustus Suomea kohtaa, sillä heti kohta arvostelu jatkuu….

Kirjan sivuilta välittyy kärsimättömyys, halu edetä nopeammin poliittisella uralla, kuin mihin ympäristö ja puoluetoverit ovat valmiit. Lepomäellä riittää kunnianhimoa haastaa johtopaikoista kenet tahansa. Menoa siivittää oikeassa olemisen varmuus. Onkohan Lepomäki ”liika viisas” Suomeen?

Lepomäellä on hyvät eväät yksinäisen suden rooliin. Hän ei ole parhaimmillaan joukossa. Hän haastaa koko ajan muita. Toki hänellä on kannattajansa, joista osa haluaisi pistää Suomen asiat poikki ja pinoon. Lepomäki haluaa vallankumouksen, ajattelun vallankumouksen. Parhaimmillaan hän on uusien näkökulmien esittäjänä, huonoimmillaan lyödessään melkein kaikkea, mikä liikkuu (tai on liikkumatta).

Oikeistoideologin tapaan Lepomäki saarnaa vapauden puolesta ja moittii voimassaolevaa järjestelmää vapauden rajoituksista. Kansalaisia ei saa holhota vaan vapausasteita tulee päinvastoin lisätä. Epäuskon tuntu jää päällimmäiseksi, kun Lepomäki yhteenvetoluvussa sanoo, että ”kenestä tahansa voi tulla elämänsä aikana juuri sitä, mitä haluaa, eikä siinä kellään pitäisi olla nokan koputtamista”. Tosiasiassa on lukemattomia ihmisiä, jotka eivät ole saaneet elämältä sitä, mitä odottivat. Lepomäen näkemys kuvaa kaikkivoipaisen poliitikon epärealistisia odotuksia kanssaihmisiä kohtaan. Heti edellä mainitun sitaatin perään hän toteaa: ”Meidän on taisteltava viimeisen saakka kurjuutta, köyhyyttä ja näköalattomuutta vastaan”. Oikeistopoliitikko siinä tekee hurjan loikan ”tavallisen ihmisen” kaikkivoipaisuudesta kurjaksi itsensä tuntevan kanssaihmisen voimattomuuteen: tyypillinen oikeistolainen polarisaatio. Lepomäen yksinkertaistetussa maailmassa on siis hyvin toimeentulevia ihmisiä (jotka eivät tarvitse tukea) ja sitten niitä, jotka tarvitsevat apua kurjuuteensa.

Kerta toisensa jälkeen kirjaa lukiessa tulee mieleen, että tässä runsailla lahjoilla varustettu ihminen kertoo, miten muiden pitää elää, jotta voisivat löytää kirjoittajan tulevaisuuteen loihtiman ideaalin. Ihmisten järisyttävä erilaisuus (ja eriarvoisuus) tuntuu tyystin unohtuvan. Muistaakseni edesmennyt Stakes jakoi köyhyydenkin seitsemään eri lajiin.

Lepomäen ihanteellisen yhteiskunnan tavoiteasetantaa tai pikemminkin saarnaa saamme lukea 700 sivun verran. En itse lukenut läheskään kaikkia sivuja. Keskitynkin tässä erääseen perspektiiviin Lepomäen määrittämässä näkökentässä, nimittäin siihen, miten hän kokee idän ja lännen vastakkainasettelun syyt ja seuraukset. Tähän hän pureutuu erityisesti luvussa ”Venäjä on kasvava uhka”.

Lepomäki antaa ymmärtää, että Venäjälle tarjottiin Neuvostoliiton jälkeen jäsenyyttä lukuisissa kansainvälisissä järjestöissä. Länsi siis halusi rakentaa vilpittömästi yhteistyötä. Vastakaiku jäi vaimeaksi. Oikeastaan ratkaiseva lause kuvaamaan Lepomäen asennetta on seuraava: ”Moni selittää Venäjän nykyistä toimintaa sillä, että Yhdysvallat ja Nato olisivat systemaattisesti nöyryyttäneet sitä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen”. Lepomäki jatkaa: ”Tällaiselle väitteelle voi tietenkin halutessaan löytää perusteluja, mutta nöyryytys on niin vahva henkilökohtainen kokemus, että osaselittäjän täytyy väistämättä löytyä myös kohteesta itsestään”.

Ongelma on siinä, että jatkossa hän sivuuttaa yliolkaisesti Venäjän argumentit ja käyttää hyväkseen vain läntistä tulkintaa tapahtumista – eikä erityisen omaperäisesti. Hän paljastuu melkoiseksi ”cold war warrieriksi”.

Hän antaa ymmärtää, että läntisen ajattelun mukaan Venäjän ei olisi pitänyt tuntea itseään nöyryytetyksi. Tällä Lepomäki osoittaa, ettei pysty asettumaan viholliseksi kokemansa asemaan.

Miksi hän yrittää kieltää Venäjältä nöyryytetyksi kokemisen tunteen?

On totta, että Venäjää on vaikeaa ymmärtää ilman taustalla vaikuttavaa alemmuudentunnetta. Se kokee lännen suhtautumisen alentavana. Sillä on ikään kuin jatkuva vaikutusvaje. Tämä näkyy Venäjän mahtipontisena pyrkimyksenä ylikorostaa omaa asemaansa. Lännessä taas on sisäänrakennettuna vanha amerikkalaista alkuperää oleva ”Manifest Destiny”, kohtalonomainen tehtävä levittää oikeaksi koettua omaa maailmankuvaa globaalisti. Tasapainotilan määrittäminen ja löytäminen idän ja lännen välillä (jos se edes on tavoitteena) on vaikeaa, koska ideologinen väärinymmärrys osapuolten välillä on vallitseva.

Itse en kuitenkaan käyttäisi lainkaan sanaa nöyryytys, koska (Lepomäen itsensäkin mukaan) syntyy taipumus ajatella nöyryytystä ”ihmisten välisenä tunteen ilmaisuna” siis henkilökohtaisena turhaumana.

Puhun itse mieluummin lännen aiheuttamasta uhasta, jota Venäjä koki sekä Neuvostoliiton olemassa olon aikana, että nyky-Venäjän syntyessä 1990-luvulla. Mitä tapahtui 1990-luvun vaihteessa idän ja lännen välisessä sumuisessa ilmapiirissä? Yritän ohessa rekonstruoida tapahtuneen parhaan kykyni mukaan. Kaikki kulminoituu oikeastaan Naton laajenemiseen Venäjän rajoille.

Olivatko länsiliittoutuneiden johtajat luvanneet 1990-luvun alussa jotain Venäjälle Naton laajentumisesta? Kyllä, Yhdysvaltain ulkoministeri George Baker ja Saksan liittokansleri Helmuth Kohl olivat suullisesti luvanneet Saksojen yhdistämisen hintana Gorbatsoville, että Nato ei laajene itään, mutta kirjallisesti ei toki luvattu mitään. Foreign Affairs syyskuu/lokakuu 2014 lainaa Saksan arkistoja (”Broken Promise”) ja toteaa seuraavaa: ”According to records from Kohl’s office, the chancellor chose to echo Baker, not Bush, since Baker’s softer line was more likely to produce the results that Kohl wanted: permission from Moscow to start reunifying Germany. Kohl thus assured Gorbachev that “naturally NATO could not expand its territory to the current territory of [East Germany].” In parallel talks, Genscher delivered the same message to his Soviet counterpart, Eduard Shevardnadze, saying, “for us, it stands firm: NATO will not expand itself to the East.”

Tuo viimeinen lause on todistusvoimainen: ”meille (siis lännelle) lupaus (olla laajentumatta nykyisen alueen ulkopuolelle) on luja: Nato ei laajene itään”. Tästäkin on saivarreltu, että valtiomiehet puhuivat vain Itä-Saksan alueesta, joka on täysin turhaa. Asiayhteydestä voi lukea, että tarkoitettiin laajemmin Itä-Euroopan aluetta. Ukraina osoittautui sitten lännen vaikutuspyrkimysten viimeiseksi rajaksi.

Siitä mitä tuolloin luvattiin ja sanottiin on kiistelty lukemattomia kertoja. Haluan vain omana käsityksenäni tuoda esille, että Venäjälle jäi käsitys, että Nato ei käytä tilaisuutta hyväkseen edetäkseen Venäjän rajoille. Niin kuitenkin tapahtui. Nyt voidaan tietenkin sanoa, että Itä-Euroopan valtiot liittyivät Natoon peloissaan ja todellisuudessa länsi ei uhannut Venäjää. Asia on kuitenkin niin kuin se näyttää: jos edetään vihollisen iholle, tulkitsee tämä sen vihamieliseksi teoksi. Näinhän kävi, kun Neuvostoliitto sijoitti ydinaseita Kuubaan vuonna 1962: Yhdysvallat reagoi – ymmärrettävästi - äärimmäisen aggressiivisesti.

Jos sanotaan, että Venäjä turhaan pelkäsi uudessa tilanteessa, ollaan väärillä jäljillä. Venäjää voidaan syyttää turhasta huolestumisesta, mutta silloin unohdetaan, että kokemus hyökkäyksen alle joutumisesta oli Venäjällä todellinen. Todisteita tuntemukselle löytyy Napoleonin sodista ja ensimmäisestä ja toisesta maailmansodasta.

Reaalipolitiikassa tulee noudattaa periaatteita, jotka ovat osapuolille faktoja. Jos faktat poikkeavat toisistaan – kuten usein tapahtuu - on niiden pohjalta yritettävä luoda kompromisseja. Sopu ei löydy ideologisesta toisen osapuolen argumenttien kieltämisestä. Lepomäen tekstistä heijastuu ylemmyydentuntoinen läntisen katsantokannan korostaminen. Minäkin näen nyky-Venäjän läpimädän korruption ja systemaattisen valehtelun, mutta silti moraalisaarnojen syövereihin ei kannata upota: tiukka pitää olla, mutta avautuviin rauhanmahdollisuuksiin pitää tarttua ilman aatteellista asennevammaa.

Venäläisten kieroutta Lepomäki kuvaa monella tapaa. Tässä pieni näyte: ”Länsimaista demokratiaa syödään helpoiten salakavalasti sisältäpäin. Kuin pikkuriikkisten termiittien toimesta, järjestelmää pureskellaan hiljalleen murunen kerrallaan sieltä täältä, kunnes jonain päivänä koko perustus romahtaa”. Uskooko hän itsekään luomaansa helppoon nakkiin? Ovatpa länsimaat kevyesti harhautettavia! Kysymys on länsimaisen ihmisten aliarvioimisesta ja kriittisyyden kyseenalaistamisesta. Demokratia on kyllä haasteiden edessä, mutta eniten sitä haastavat ne maat, jotka ovat kokeneet mutaation demokratioista autoritaarisiksi maiksi, jota muutosta taas Venäjä ei edusta.

Demokratiaa uhkaava kehitystrendi on paljon laajempi ilmiö kuin pelkästään Venäjästä johtuva, kuten olen tuonut esille esimerkiksi blogikirjoituksessa ”Sata vuotta demokratiaa – loppu häämöttää?” (27.5.2018).

Lepomäki on kuitenkin oikeassa eritellessään suomalaisten tervettä epäilyä, joka estää meitä sortumasta kömpelöihin harhautuksiin ja trollitarinoihin. Yhtenäiskulttuuri – johon Lepomäki suhtautuu muutoin kriittisesti – pelastaa. Lepomäki ei olisi Lepomäki, jos hän ei heijastaisi suomalaisten propagandan vastustuskykyä negaation kautta: olemme niin nurkkakuntaisia, että hyljeksimme sen takia vaikutusyrityksiä.

::::::::::::::::::::

Uuden kylmän sodan pontimena on molempien suurvaltojen tuntema ylemmyys muihin kansoihin nähden. Tästä olen käyttänyt vanhaa nimeä ”ekseptionalismi”, kansakunnan ainutlaatuisuus. Nokittelu tapahtuu Yhdysvaltain ja Venäjän välillä, mutta asetelmaa uudessa kylmässä sodassa monimutkaistaa Kiinan ja EU:n halu päästä palaselle vaikuttamisen voimakentässä. Niiden lähestymistapa on pragmaattisempi, ei maailmoja syleilevän mahtipontinen.

Kysymys koko tapahtumasarjassa on siitä, että Vladimir Putin on katsonut entisten Neuvostoliiton alueen maiden itsenäistymisen geopoliittiseksi katastrofiksi. Venäjälle on jäänyt väistyvän suurvallan rooli. Tavoitteeksi on asetettu ainakin jossain muodossa uuden Jaltan sopimuksen aikaansaaminen etupiireineen.

Venäjän politiikkaa ohjaa pelko joutua hyökkäyksen kohteeksi. Fasismin nousun uhkaa nähdään kaikkialla, myös siellä, missä sitä ei ole. On vaikeaa arvioida, kuinka paljon tässä pelossa on aitoa hyökkäyksen kohteeksi joutumisen pelkokerrointa, ja kuinka paljon puhdasta sotilaallisen varustautumisen perustelua.

Venäjä on ahkerasti hakenut kompensaatiota aluemenetyksilleen pyrkimällä takaisin globaaliksi suurvallaksi, osittain siinä onnistuen. Venäjä otetaan huomioon nykyisin erilaisissa strategisissa asetelmissa esimerkiksi Lähi-idässä paljon aiempaa selkeämmin. Yhdysvaltain ulkopolitiikan Grand Old Man George F. Kennan totesi vuonna 1998: ”Uskon että venäläiset reagoivat vähitellen epäsuotuisasti lännen toimiin ja se vaikuttaa heidän politiikkaansa. Luulen että tapahtuu (lännen toimien takia) traaginen virhe”.

Jotain oleellista Kennan tavoitti lausuessaan seuraavat sanat: ”Naton laajeneminen voi aiheuttaa kriisin Venäjän kanssa, joka saa venäläiset provosoitumaan” ja se taas aiheuttaa lännessä tyypillisen vastareaktion: ”näinhän venäläiset aina käyttäytyvät”.

Jossain määrin perehtyneenä Kennanin ajatteluun uskon – jos hän eläisi – että hän suhtautuisi huomattavan pidättyvästi nykyiseen sotaisaan kalabaliikkiin. Tänä päivänä, jos koskaan tarvittaisiin kennanilaista vihollisen asemaan asettumista – eikä tämä ole puolustuspuheenvuoro sille, mitä Venäjä on tehnyt Krimillä tai Itä-Ukrainassa – jotta nykykonfliktissa päästäisin rauhanomaiseen ratkaisuun.

Kun tänä päivänä on valtava paine sotaisan liittoutumisen suuntaan, kannattaisi perehtyä Kennanin analyysiin Neuvostoliitosta ja sen syvällä venäläisyydessä oleviin piirteisiin. Sieltä löytyisi apuja nyky-Venäjänkin ymmärtämiseen hyvässä ja pahassa.

lauantai 2. kesäkuuta 2018

Mökin aamu

Palle, Repo, Taanila, Linna, Virolainen ja Raatikainen puhuvat ”tasapuolisesti”, kahvinkeitin kohisee ja korahtelee taustalla. On aamu mökillä. Aurinko paistaa ikkunasta kirkkaana suoraan edestä, onhan kello vasta 5.00. Kuuntelen radio-ohjelmaa otsakkeella ”Radio 75 vuotta” (2001). Koen nautittavia hetkiä historian parissa.

Puheen aamussa muistellaan menneitä vuosikymmeniä. Raatikainen opettaa, että ohjelmien tulee olla vapaita. Samaa opettaa Pallekin. On aika ottaa toinen kuppi kahvia.

Kaikki tuo on historiaa, yhtä arvokasta kuin mikä tahansa, joka johtaa nykypäivään ja tulevaisuuteen. Kaikella on merkityksensä, kaikki on paikallaan. Onhan kysymys siitä, että noiden menneiden aikojen ohjelmat sitovat meidät kuhunkin ajankohtaan ideologioineen.

Uutiset katkaisevat muistelut. On tullut uusia termejä kuten ”valeuutiset” (ennenhän uutiset olivat juhlallisesti tosia). Radio ei ollut auktoriteetti Hella Wuolijoen aikaan, mutta STT:n uutisia kuultiin hartaudella: niissä oli totuus.

Tekniikka on tietenkin muuttunut. Kuuluvuutta ei tarvitse hakea, kaikki toimii. Kanavia vain on vietävän runsaasti. Toista oli ennen, oli kaksi kanavaa: rinnakkaisohjelma loi kuvan monipuolisesta tarjonnasta.

Kello lähestyy kuutta. Olisikohan aika mennä ulos puuhaamaan, rannan siivous on vielä hieman kesken…. Päätän siirtää lähtöä ehkä sen takia, että kova talvi on murjonut laituria ja tiedän, että rankka puristus laiturin korjaamiseksi on edessä.

Jotenkin radio on luonteva väline mökkiympäristöön. Korealainen valmistaja on loihtinut radiovastaanottimen mikroaaltouunin yhteyteen jo parikymmentä vuotta sitten…..

Tartun välillä kirjaan. Meneillään on Elina Lepomäen ”Vapauden voitto”. Päätän kirjoittaa siitä hyvin tasapuolisesti, vaikka sisällä kiehuu.

”Kun korko nousee korkealle….”, kuuluu radiosta Sakari Sirkkasen äänellä. Havahdun, sillä ohjelma on vaihtunut menneen muisteluista, ollaan nykypäivän Italiassa. Populistihallitusta ollaan muodostamassa.

Hellejakson keskellä yö on ollut kylmä. Pattereita ei sentään kannata pistää päälle, mutta hetken mielijohteesta sytytän takkaan tulen. Olen aamuvirkku. Poikkean muista, jotka heräävät ”ihmisten ajoilla”. Kukin taaplaa tyylillään.

Katse nousee… jossakin tuolla järven toisella puolella mäen päällä isovanhempani elivät aikanaan vauraassa maalaistalossa. Tuon kuvan ei voinut uskoa häviävän. Miljöö tuntui ikuiselta. Kuitenkin se elämänpiiri on tänään muisto vain.

:::::::::::::::::::

Onkiminen oli mieliharrastukseni nuorena poikasena. Saatoimme serkkuni, talon ainoan pojan kanssa lähteä aamuviideltä juuri tänne järven toiselle puolelle mato-ongelle. Sanoinkuvaamaton kalastusmatkan viehätys poisti kaikki soutamisen rasitukset: tärkeintä oli päästä kalaan. Hyvää oli se, että talon emäntä lupasi aina perata saaliin. Pienten ahventen kanssa olikin puuhaa….

”Jos Italia haluaa toimia sääntöjen vastaisesti…..”, kuuluu radiosta. Jatkan omissa ajatuksissani viipyilyä. Radion ääni häipyy taustalle, pääasia on olla ja elää tässä ja nyt. Ollaan keskellä toukokuun ennätyshelteitä. Ja sääennusteet ennustivat muutama viikko sitten kylmää kesää… No ehkä muisteltiin viime kesää, joka oli muistikuvissa kalsea. Vilkaisen mökkipäiväkirjaa (tai pikemminkin mökkikirjaa numero 15, sillä kirjoitusperinnettä on ylläpidetty kohta 40 vuotta). On mukava katsella, missä kohta kevään ja kesän tekeminen oli edellisinä vuosina. Laituri viritettiin kesäkuun alussa, raivaussahalla niitettiin ojanreunan pajukot toukokuun lopulla, ikkunat pestiin heinäkuussa….

Ikkunaan muksahtaa jokin, käyn varmistamassa, että lintu ei ole jäänyt pökerryksiin ikkunan alle. Onneksi mitään kohtalokasta ei tapahtunut.

Ajatus harhailee ajattomasti. Mietteet vaihtelevat käytännön toimien ja menneiden muistelun välillä….. Tajunnan virta tuo mieleen ajatusjohtumia: tuleekohan vastarannan 93 vuotias vanhus tänään mökilleen? Ihmettelen hänen pirteyttään ja työteliäisyyttään. Hän on elävä esimerkki melkein sadan vuoden historiasta. Käyn aina silloin tällöin kuuntelemassa häntä: ”ei näillä rannoilla ollut viisikymmentä vuotta sitten järviruokoa (”kaislikkoa”)……rannat olivat paljaina……ojat johtivat ylhäältä pelloilta järvelle päin….valumisen mukana tuli…..

Päätän sulkea radion: on alkanut kiihkeä päälle puhumisen vaihe, joka on nykyaikaa: toimittajat kilpailevat, kuka keksii fiksuinta sanottavaa…. Uutiset jatkavat nykyuutisten tyylillä: ”Italian pääministeri on jälleen saamassa kenkää….”

torstai 31. toukokuuta 2018

Kasvu ja sen rajat

Muutama päivä sitten arvioin Foreign Affairs -lehden May/June 2018, artikkelia ”The End of the Democratic Century”, jonka ovat laatineet kaksi nuorta politiikkaa tutkivaa tohtoria Yascha Mounk ja Roberto Stefan Foa. Mounk ja Foa päätyvät johtopäätökseen, että taloudellinen valta lopulta ratkaisee kansakunnan kestävyyden. Näkemys on perinteinen ja perusteltavissa: globaalin kasvun tiikerit ovat ohjanneet demokratiankin sivuraiteille korostaessaan taloudellista menestystä.

Brittiläinen taloustutkija Kate Raworth on tarjonnut vaihtoehdon meneillään olevalle kehitykselle. Hänen ”ei yksin kasvusta” -ohjelmansa on virkistävä pähkinä puresketavaksi.

Irrotan hänen ajattelustaan kaksi tärkeää periaatetta. Ensinnäkin hän kunnioittaa sinällään vanhaa kasvuajatusta, mutta ei sen ylivertaisuutta. Hän on pyrkinyt löytämään ”hyvinvoinnin perustan” ja ”ekologisen ylärajan” välistä kestävän alueen, jolla yhteiskunnallisen menestyksen tavoittelua voidaan jatkaa. Tästä hiukan myöhemmin lisää.

Niin, tästä päästään mieliteemaani eli taloustieteen ja yhteiskuntatieteiden välisen jännitteen purkamiseen. Tämä on mielestäni Raworthin toinen periaate. Olen monissa blogikirjoituksissani pitänyt yhteiskuntatieteiden ja taloustieteen vastakkainasettelua tarpeettomana. Suoraan sanottuna taloustieteilijöillä on melko ylenkatseinen suhtautuminen yhteiskunnalliseen katsantoon.

Bkt:hen perinteisesti sisäänrakennettua kasvuajatusta on vaikea sivuuttaa, koska poliitikot ja taloustieteilijät eivät sisällytä ajatteluunsa ”kasvutonta hyvinvointia”. Mutta ehkä kasvuttomuus ei olekaan kynnyskysymys. Hyvinvointi ja vauraus uudelleen ajateltuna voidaan nivoa yhteen. Ajatuksen ymmärtäminen vaatii taloustieteellisten ja yhteiskunnallisten näkökohtien yhteensovittamista. Taloustieteilijöiden halun viedä tilaa yhteiskuntatieteelliseltä ajattelulta soisi väistyvän. Juuri tämä on nähdäkseni taloustieteilijä Raworthin ajattelun ytimessä.

Nykyinen – perinteinen - ajattelu konkretisoituu ajattelussa, jonka mukaan ”talouskasvu jatkukoon, vaikka se johtaisi ekologiseen katastrofiin”. Muitakin seuraamuksia on. Rakenteellinen työttömyys ja kasvava eriarvoisuus ovat lopputuloksena nykyisestä ajattelusta. Näitä haasteita nykytaloustiede ei ole pystynyt torjumaan kelvollisesti.

The Guardianin toimittaja George Monbiot – arvioidessaan Raworthin kirjaa ”Doughnut Economics” (Donitsitaloustiede) – toteaa, että kun kaikki ylevämmät tavoitteet (arvot, moraaliperiaatteet) on sivuutettu hänen kotimaassaan Englannissa, jää jäljelle vain lupaus (taloudellisesta) kasvusta. Myös Suomessa kasvuideologia sivuuttaa muut arvot.

Raworth painottaa, että alun pitäen taloudellisen kasvun ei ollut tarkoituskaan tuottaa hyvinvointia. Dominoivaksi malliksi tuli ”rational economic man”. Mallin sisällöksi tuli päättymätön kasvu.

Nämä asiat ovat juuri nyt pinnalla, koska alkuperäinen pakkomielle, jatkuva kasvu, on hidastunut länsimaissa ja kaikilla etsitään epätoivoisesti keinoja päästä entisiin kasvulukemiin, jotta ne palvelut ja elintaso, jotka vuosikymmenien työllä on saatu aikaan säilyisivät.

Raworthin sanoma on, että talouskasvun ohella tulee painottaa ”maapallon elämää ylläpitävää järjestelmää”, sellaisia, kuten vakaata ilmastoa, suojaavaa otsonikerrosta ja elinkelpoista maaperää. Elämisen mahdollistajat tulevat siis ”ulkoa”, ilmasta, maaperästä, vesistä…., joten niiden herkkää tasapainoa tulee pitää yllä.

Raworthin ”donitsi” muodostuu kahdesta sisäkkäisestä ympyrästä, jonka ”reunat” muodostuvat edellä mainituista sosiaalisesta perustasta (Social Foundation) ja ekologisesta ylärajasta (Ecological Ceiling). Näiden väliin jää potentiaalisesti elinkelpoiset olosuhteet tarjoava operatiivinen alue, joka sisältää turvaa ja tilaa tuovan inhimillisyyden ja jakovaran uudelleen organisoinnin. Raworthin tavoitteena on siis luoda rajat ihmisten hyvinvoinnille. Rajat muodostuvat donitsin ääriviivoista, riittävästä sosiaalisesta turvallisuudesta (ihmisarvoisesta elämästä = donitsin sisäreuna) ja toisaalta maapallon resurssit huomioivasta luonnonvarojen kestävästä enimmäiskäytöstä (donitsin ulkoreuna).

Kuvio on yksinkertainen, mutta vaatii toteutuakseen valtavan määrän ponnisteluja. Riittääkö globaali tahtotila? Onko riittävä yksimielisyys saavutettavissa? Ehkä kysymys on lopulta siitä, ettei ole muuta mahdollisuutta. Mitä enemmän donitsi poikkeaa muodoltaan perinteisestä , sitä vaikeampi on luoda elinkelpoiset olosuhteet tuleville sukupolville. Asia on nähtävä juuri näin: nyt elävien sukupolvien on tehtävä tarvittavat ratkaisut. Tapahtukoon oivaltaminen vaikkapa Raworthin donitsin avulla!

”Doughnut Economicsia” on kehuttu sen voimasta luoda katse kapitalismin tuolle puolen, sen kirjoittajan kyvystä nähdä kestävän talouden ratkaisut ja kyvystä nähdä kasvu uudella tavalla. Toisaalta arvostelussa on nostettu esille Raworthin näkemysten liiallinen länsimaisuus.

PS

Helsingin Sanomissa oli 28.5.2018 artikkeli, jossa käsiteltiin Raworthin donitsia. Lehdessä kerrotaan, että Leedsin yliopistossa on sovellettu Raworthin tutkimusta kohdistettuna eri maiden vallitsevaan tilanteeseen. Lopputuloksena johtavat hyvinvointivaltiot täyttävät helposti useimmat hyvinvoinnin edellytykset, mutta reputtavat kestokykymittareilla selvästi. Odotettu tulos? Riippuu tietenkin kriteerien tiukuudesta, mutta tulos on kuitenkin odotettu: nykyisentasoista hyvinvointia johtavissa länsimaissa on vaikeaa jollei mahdotonta ylläpitää, jos ei ylitetä planeetan kantokyvyn rajoja.

tiistai 29. toukokuuta 2018

”Käpy” ja sen muisto

Mikko Niskasen ”Käpy selän alla” (1966) nähtiin juuri TV:ssä. Elokuva kertoo arkisesta telttaretkestä maaseudulle. Pääosissa on neljä nuorta, Santtu, Riitta, Timppa ja Leena. Kumppanukset, joita esittävät Eero Melasniemi, Kristiina Halkola, Pekka Autiovuori ja Kirsti Wallasvaara ovat aikuistuvia epäkäytännöllisiä helsinkiläisiä, joiden totuttelua ”metsä-Suomeen” saamme seurata.

Itse tarina on tavallistakin tavallisempi, mutta elokuvan ansioina ovat sen tuoreet uudet kasvot, jotka omistautuvat rooleilleen juuri oikealla tavalla. Itse elokuvatarinassa vieraillaan maatilalla maidonhakureissuilla, hakeudutaan lavatansseihin ja rakennetaan ihmissuhteita vaihtelevalla menestyksellä.

Tavallinen tarina? Mutta olihan olemassa kohu esiaviollisista suhteista ja viinanjuonnista? Pitää toki paikkansa, mutta tähän päivään mennessä kaikkeen on jo totuttu. Pinnallisesti elokuva on haahuilua luonnossa ja katoavassa maalaisympäristössä. Parasta elokuvassa on ”oleminen”. Se on ikään kuin katkelma elävästä elämästä, jolla ei ole alkua eikä päätöstä, on vain jatkumo, ja hyvä näin. Syntyy kuva etsivistä nuorista, joiden tulevaisuus on hämärän peitossa.

Elokuvan dialogista suuri osa on näyttelijöiden itsensä improvisointia, joka sinällään poikkesi tuon ajan elokuvan tekotavasta dramaattisesti. Improvisointi sekä näkyy että ei näy. Joissakin kohdin vuoropuhelu on kömpelöä, mutta pääosin kuitenkin sujuvaa. Entä syvällisyyttä tavoittelevat monologit tai keskustelut? No, ne toteutetaan vaihtelevalla menestyksellä. Pääasia on kuitenkin aikaa kestävä kasvutarinan problematiikka: tällainen kertomus hiukan pelkistäen voidaan kokea ”milloin vain”.

Elokuvan nuoret ovat – kuten Sakari Toiviainen on hyvin määrittänyt – suruttomia ja vapaita, mutta samalla tyytymättömiä, tasapainottomia ja ahdistuneita. Ehkä heitä painaa tiedostamaton opiskelujen jälkeinen orastava aikuisuus ja sen velvollisuudet, joita he eivät osaa - ymmärrettävää kyllä - pukea sanoiksi ja ajatuksiksi. Vielä kerran voidaan heittäytyä villeiksi ja vapaiksi vailla huolta huomisesta. Toki suhtautuminen tulevaisuuteen vaihtelee: porukan pelle, Timppa on lopulta vastuuntuntoisin joukosta, kun taas Santulla elämä on auki, mies elää boheemisti tiedostaen vetovoimansa vastakkaiseen sukupuoleen.

Hyvin kuuskytlukulainen ”osallistumista” korostava teema – hyppely kuviteltujen kansallisaarteiksi luonnehdittavien instituutioiden katoilla, jotka tosiasiassa ovat hiukan ränsistyneitä maaseudun rakennuksia - voidaan kokea hulluna päähänpistona, irrallisena osana elokuvan pääjuonesta tai, niin kuin minä se koen, orastavana kiinnostuksena maailmanparantamisen näköaloihin. Hiukan arvoitukselliseksi jää myös Anneli Saulin hahmo – hän näyttelee itseään – ”vierailevan tähden” roolissaan. Hän on käsittääkseni Santulle portti aikuisuuteen, kypsään itsenäiseen elämään, mutta samalla koskematon haave.

Jussi-patsaiden jaossa filmi menestyi erinomaisesti. Kuudesta palkinnosta ei kuitenkaan yksikään mennyt nuorille pääosien esittäjille, jotka ovat filmin varsinaiset vetonaulat. Katsottiin jopa, että he eivät näytelleet, vaan esittivät elokuvassa itseään! Miksi siis palkita näyttelijätyöstä! Tosiasiassa näyttelemällä itseään he ottivat elokuvan haltuunsa. Kaikki kunnia silti innostavalle ohjaajalle Mikko Niskaselle (ohjaaja-Jussi) ja käsikirjoittaja Marja-Leena Mikkolalle. Mikkola sai Jussin parhaasta käsikirjoituksesta, vaikka tekstiä muokattiin ohjaajien ja näyttelijöiden yhteistyönä sopien aina edellisenä iltana juonta eteenpäin. Sanoisin, että Mikkolan panos oli nimenomaan ajan hengen välittäminen tarinan muodossa ja elokuvakerronnan keinoin. Osin sekasortoinen elokuvanteko sai filmillisen muodon Esko Nevalaisen kuvausinnovaatioiden ja Juho Gartzin ryhdikkään leikkaustyön ansiosta.

Elokuvan yleisömenestys on ollut valtava (700 000 katsojaa teattereissa). Sitä oli odotettu jo etukäteen ja kerrankin odotukset täyttyivät.

On vaikeaa sanoa, miten tämän päivän kaksikymppiset suhtautuvat elokuvaan. Voi olla, että aika on tehnyt tehtävänsä ja etäännyttänyt nykynuoret ”Kävyn” ajankuvasta. Se ei kuitenkaan millään tavalla heikennä aikalaisten kokemusta. Elokuva on yksi oleellinen osa kuusikymmentälukulaisuutta. Kysymys on irtautumisesta vanhasta maailmasta ja syöksymisestä uuteen uljaaseen, parempaan (!) maailmaan. Elokuvaa yritetään vieläkin mainostaa eroottisena, jotta sitten voidaan sanoa, että nykykatsojan silmin se on tässä mielessä kovin pliisu. Minusta erotiikka on vain yksi elokuvan lähestymistavoista nuoruuteen.

Monille aikalaisille tärkein asia koko elokuvassa oli ja on musiikki, josta Kaj Chydenius sai Jussin. Mikko Niskanen ei yritäkään sulauttaa laulukappaleita elokuvaan, vaan antaa niiden toimia rinnan tarinan kanssa. Musiikki ja sanat ovat kestäneet loistavasti aikaa. Olen monesti kuunnellut kappaleita you tubesta ja eläytynyt niiden kautta pääosien esittäjien ajatusmaailmaan. Kristiina Halkolan tulkinta kappaleesta ”Laulu rakastamisen vaikeudesta” on kaikessa julistavuudessaan ja hiomattomuudessaan täyskymppi. Se on kuusikymmentäluvun historiankirjoitusta.

Muutoinkin Halkolan roolia voisi korostaa. Hänen raivokas improvisaationsa, jolla hän pyrkii kivuliaasti irtautumaan edesvastuuttoman sällin, eli Santun, otteesta jää yksittäisenä kohtauksena suomalaisen elokuvan historiaan.

Elokuvan lahjakkaat näyttelijät saatiin yhteen ”Kävyn tähdet” -muistelmadokumentissa vuonna 2009. Hienoa! Siinä Eero Melasniemi sanoo, että elokuvaa pitäisi katsoa rinnan tuon ajan muiden elokuvien kanssa, silloin nähtäisiin viimeistään sen poikkeuksellisuus.

sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Sata vuotta demokratiaa – loppu häämöttää?

Foreign Affairs -lehdessä May/June 2018, artikkelissa ”The End of the Democratic Century” kaksi nuorta politiikkaa tutkivaa tohtoria Yascha Mounk ja Roberto Stefan Foa pohtivat nykydemokratian tilaa kriittisesti. Referoin ohessa herrojen kirjoitusta ja kommentoin omalta osaltani heidän perusteltuja ajatuksiaan.

Toisen maailmansodan vielä kestäessä Time-lehden perustaja Henry Luce totesi, että USA on saavuttanut sellaisen vaurauden ja voiman, että 20. vuosisata tunnetaan ”Amerikan vuosisatana”. Profetia osui oikeaan. Myös liberaali demokratia voitti alaa Yhdysvaltain tukemana. Näin se on nähtävä, vaikka muistankin hyvin, kuinka 1960-luvulla uusvasemmisto syytti - ajoittain aiheellisestikin - Yhdysvaltoja imperialismista ja sikakapitalismista.

Miksi liberaali demokratia menestyi? Koska se vastasi arvoiltaan niiden valtioiden tavoitteita, jotka panostivat demokratian laajentamiseen. Mutta oli muitakin – ehkä jopa painavampia – syitä: kehittynyt demokratia tarjosi menestystä taloudessa ja geopolitiikassa.

Demokratian ihanteet houkuttelivat enemmän kuin aiempi autoritäärinen hallinto tai suoranainen diktatuuri. Läntiset demokratiat vahvistuivat, koska ne kokivat ennennäkemättömän taloudellisen nousun, voiton kylmässä sodassa ja liberaalin demokratian haastajien romahtamisen.

::::::::::::::::::::::::

Muutos on juuri nyt meneillään. Liberaalia demokratiaa haastetaan tosissaan eri puolilla maailmaa. Kritiikki on heijastumaa talouden hidastuneesta kasvusta ja populististen liikkeiden tyytymättömyydestä demokratiaan.

Tässä on kysymys sukupolvikuilusta: yli 65-vuotiaista amerikkalaisista 2/3 pitää demokratiaa ehdottomana vahvuutena, kun taas alle 35-vuotiaista vain 1/3 ajattelee näin. Muutos on näkynyt meillä ja muualla vaalien tuloksessa. Kuulun itse sukupolveen, joka on tuntenut suurta pettymystä, kun liberaali demokratia on joutunut antamaan periksi.

Autoritääristen vaihtoehtojen kannatus on noussut perinteisissä demokratioissa , kuten Ranskassa, Saksassa ja Italiassa. Muutoshalukkuuden volyymi on moninkertaistunut muutamassa vuodessa.

Autoritaarisuuden taustalla on voimia, jotka on ollut helppo mobilisoida. Autoritaarisuus on levinnyt Itä-Euroopan ja Aasian maihin, jotka ovat tyrehdyttäneet demokratian hyvin käynnistyneen etenemisen.

Vuonna 1990 Freedom Housen ”not free” -kategoriaan kuului 12 prosenttia maiden globaalista tulokertymästä, nyt 39 prosenttia. Foan ja Mounkin mukaan on odotettavissa, että ”not free” -maiden osuus nousee viiden vuoden sisällä puoleen kaikista maista.

Turvassa autoritaarisuustartunnalta ovat vain kaikkein korkeimman elintason maat. Toisaalta ongelma on, että uusia demokratioita ei tahdo ilmaantua.

::::::::::::::::::

Läntisten maiden menestyksessä on ollut ominaista taloudellisen vallan ja kulttuurisen vallan tiukka sitoutuminen toisiinsa. Läntisillä kirjoittajilla, muusikoilla ja taiteilijoilla on ollut valta-asema. Foa ja Mounk ottavat esille niin triviaalilta tuntuvan esimerkin kuin sarjafilmi ”Dallasin”, joka menestyi myös Neuvostoliitossa 1980-luvulla. Läntinen kulttuurinen hegemonia vietti riemujuhliaan.

Länsi pääsi myös valikoimaan maat, jotka pääsivät (tai jotka päästettiin) mukaan demokratiakehitykseen.

Taloudellinen valta muuntui myös sotilaalliseksi vallaksi antaen mahdollisuuden ylivertaiseen vallankäyttöön. Mounk ja Foa päätyvät johtopäätökseen, että taloudellinen valta lopulta ratkaisee demokratian pysyvyyden. On joitakin rajatapausmaita, kuten Ukraina ja Puola, joita läntiset demokratiat ovat yrittäneet pitää mukana mielensä mukaisessa demokratiakehityksessä. Mounk ja Foa määrittävät taloudessa kolme tekijää, jotka toimivat pidäkkeenä demokratiavajetta tai demokratian ulkopuolelle sortumista vastaan: 1) tasa-arvon suhteellisen korkea taso, 2) nopeasti kasvavat tulot, 3) kilpailevien järjestelmien kyvyttömyys kilpailla talouden mittareilla.

Läntisiin demokratioihin kohdistuvien nykyisten haasteiden ytimessä onkin juuri periksi antaminen tasa-arvokysymyksissä ja talouden kasvun hidastuminen. On tapahtunut dramaattinen muutos kun 15 vauraimman maan joukossa autoritaaristen maiden osuus on kasvanut huomattavasti. Jopa suhteellisen alhaisen lähtötason maat ovat edenneet ripeästi: Kiinan rannikkoseudulla asuu 420 miljoonaa ihmistä, joiden tulot ylittävät 23 000 dollaria vuodessa. Kirjoittajien mukaan nämä ihmiset muodostavat ”autoritaarisen moderniteetin”. On syntynyt yhteiskuntakerros, joka osoittaa, että tie menestykseen ei vaadi liberaalin demokratian voimassaoloa. Autoritaariset valtiot pystyvät sieppaamaan globaalissa poliittisessa vallankäytössä suuremman osuuden kuin niiden taloudellinen panos antaisi odottaa. Tästä esimerkkeinä ovat Venäjä, Kiina ja Saudi-Arabia. Venäjä voi interventioillaan sekoittaa kehittyneiden maiden pakkaa hyvin monipuolisilla tavoilla.

Kulttuuripanostusten, kehitysavun ja investointien avulla ”authoritarian soft power” leviää globaalisti, kuten Kiinasta tiedämme. Autoritaarinen pehmeä valta lisää vaikutustaan esimerkiksi yliopistojen kautta: 16 top-yliopistoa 250 kärkiyliopistosta sijaitsee ei-demokratioissa. Netin kautta on mahdollisuus levittää omaa vaikutusvaltaa ja sanomaa massiivisesti.

Tapahtunut kehitys on kaikille meille yllätys, jotka 1960-luvulla oletimme liberaalin demokratian laajenevan, koska läntinen maailma oli tiedekeskeinen ja edistysuskolla oli niin vahva asema. Läntinen dominanssi on kuitenkin ollut hiipumaan päin jo pitkään. Populismi on tarjonnut demokratialle vaihtoehtoja (= demokratian heikentämistä), joista mainittakoon Viktor Orbanin määrittämä ”illiberaali demokratia”.

::::::::::::::::::::

Toki myös autoritaarisen hallinnon kritiikki on ollut väkivahvaa. On esitetty aiheellisesti väite, että taloudellinen kasvu autoritäärisesti johdetuissa maissa ei ole kestävällä pohjalla (Kiinan velkaongelma, Venäjän ja Saudi-Arabian riippuvuus öljystä…..). Toivoa on, että jotkut autoritaarisista maista liittyvät demokratiaperheeseen (Intia, Brasilia, Indonesia). Finanssikriisiä seurannut pitkä taantuma kausi vaurioitti kehittyneiden maiden taloutta, mutta nyt toipuminen on meneillään ja tarjoaa uusia mahdollisuuksia toimia esimerkkinä kehittyville maille. Vielä on sanottava, että autoritaarisesti johdetut maat ovat poliittisesti epävakaampia kuin demokraattiset maat.

Selvältä näyttää kuitenkin, että länsi ei saavuta enää aiempaa menestystään. Demokratian menestys autoritaarisissa maissa riippuu ennen kaikkea siitä nouseeko kehittyvien maiden elintaso korkeammalle tasolle. Länsi ei tarjoa ratkaisua vaan kehittyvien maiden on ansaittava se itse.

Mounk ja Foa ovat sitä mieltä, että länsi ei saavuta enää dominoivaa asemaa. Päinvastoin on kysyttävä jääkö liberaali demokratia taantuvaksi nurkkaukseksi vai onko sittenkin – elämisen olosuhteiden kohentuessa - mahdollisuus laajentaa demokraattisesti johdettujen maiden määrää.

Mounk ja Foa käsittelevät demokratian haasteita poliittisesta näkökulmasta. Jos näkökulma vaihdetaan ihmisoikeuksia ja median vapautta koskevaksi, katsantokanta voi muuttua: kuinka kauan tehokkaan tietoliikenteen oloissa autoritaariset valtiot pystyvät pitämään demokratiarajoituksensa. Nyt ne ovat pärjänneet suhtautumalla välinpitämättömästi ihmisoikeuksiin ja sananvapauteen.

Poliittisen autoritaarisuuden menestys ei välttämättä merkitse kansalaisten onnellisuuden kasvua, kuten olemme tuoreista tutkimuksista havainneet. Liberaali demokratia tarjoaa sittenkin parhaat mahdollisuudet turvalliselle tasapainoiselle ja onnelliselle elämälle – ainakin toistaiseksi.

torstai 24. toukokuuta 2018

Mitä tapahtuu politiikalle?

Olen viimeksi käsitellyt aihetta tuoreessa blogikirjoituksessa ”Mitä tulee politiikan jälkeisen ajan jälkeen?” Siinä tartuin asiaan pidemmän ajan poliittisen muutosten kautta. Politiikka on vuosien ja vuosikymmenien varrella - ainakin osittain - muodostunut konsulttidemokratian ohjaamaksi hallinnoimiseksi. Politiikan aatteet ja ideologiat ovat väistyneet ”asioiden hoidon tieltä”. Toisaalta näyttää siltä, että konsulttidemokratia muodostaa valeasun, jonka alla vasta kovaa politikointia harjoitetaankin. Onhan mukavaa antaa kuva, että ”asiat ratkaisevat”. Epäsuosittu politiikkaleima pystytään väitetysti pistämään sivuun. Seuraavassa käsittelen politiikan tekoa käytännönläheisemmin. Mitä juuri nyt on tapahtumassa? Mitkä virtaukset ovat työntymässä politiikanteon eturintamaan.

Aloitetaan esimerkillä. Jussi Halla-aho edustaa yhtä vallitsevaa suuntausta. Hän on juuri korostanut perussuomalaisten puoluevaltuuston kokouksessa pitämässään puheessa menestymistä vaaleissa menestyksen vuoksi . Kyky kerätä ääniä on tärkeämpää kuin ehdokkaan erinomaisuus. Siis periaatteet ja ohjelmat ovat toki merkitseviä, mutta niiden ohi menee äänten saalistaminen. Eli jos pidät yllä hienojan periaatteita, niin et menesty, jos et ole vetovoimainen henkilö. Toisaalta onnistuneesti markkinoimalla itseäsi poliitikkona saat kannatusta, jonka avulla voit tehdä mieleistäsi politiikka. Ehtiihän tuon sisällön pohtimaan ajallaan! Joku voisi sanoa tähän, että tällaistahan tämä on aina ollut. En ole ihan samaa mieltä.

Itse asiassa tällainen periaatteeton lähestyminen politiikkaan on velkaa Donald Trumpille. Se on siis kovin trendikästä juuri nyt. Yhdysvalloissakin perinteiset poliittiset asetelmat republikaanien ja demokraattien välillä ovat mutkistuneet presidentin kannatushakuisten aivomyrskyjen keskellä.

Toisaalta juuri kuluvalla vaalikaudella orastaneella ”menestystä on saatava menestyksen vuoksi” -politiikalla on aiheutettu paljon hässäkkää, kun vastuuttomasti käyttäytyneet kansanedustajat ”teen mitä mieleeni juolahtaa” -mandaattinsa turvin ovat ryhtyneet soveltamaan oman käden poliittista tms. oikeutta, joka on aiheuttanut harmaita hiuksia puolueelle ja/tai poliitikolle itselleen. Ennusmerkit siis viittaavat siihen, että sama jatkuu ja vahvistuu.

Yritän väittää, että vanhat puolueet yrittävät pitää kiinni ideologiasta, poliittisista ohjelmista ja pätevistä vaaliehdokkaista ”listavaalien tapaan”. Yritetään siis pitää poliittinen sanoma tai viesti etualalla ja sen kanssa rinnalla tukeudutaan toki vetovoimaisiin ehdokkaisiin.

Uuden kulttuurin testitapauksena voidaan pitää tilannetta, jossa joudutaan miettimään onko jokin ehdokas kelvollinen omalle puolueelle. Jussi Halla-Ahon mielestä ehdokas sulkee itsensä ulos vaaliasetelmista ja koko puolueesta vasta, jos syyllistyy ”moraalisesti erityisen paheksuttaviin rikoksiin”. Tarkemmin hän määrittelee tällaisiksi rikkomuksiksi ”erityisesti vakavat väkivalta- ja tai seksuaaliset rikokset”. Onpa raja puolueesta ulossulkemiselle pistetty korkeaksi! Tuntuu siltä, että melkein mitä tahansa saa tehdä, kunhan ei sorru selviin rikoksiin.

Tällä määrittelyllä Halla-aho kelpuuttaa mukaan vaaleihin räväköitä hahmoja, joilla on kokemusperäisesti potentiaalinen taipumus saattaa itsensä ja puolueensa kiusallisiin tilanteisiin. Oletus on, että nämä poikkeuksellisen korkean profiilin populistiset kansanviihdyttäjät ovat vaaleissa ehdokaslistoilla mukana ja heidän avullaan nostetaan puolueen horjuvaa poliittista kannatusta. Kovinpa ahdistavaksi koetaan tilanne, kun tällaiseen joudutaan turvautumaan.

Samaa linjaa Halla-aho jatkaa poliittista linjaa koskevassa suunnanmäärityksessä, jossa hän taktikoi asettamalla sosiaalipoliittiset, verotukselliset ja työmarkkinapoliittiset tavoitteensa sellaisiksi - vasemmiston ja oikeiston välissä - että ne maksimoivat kannatuksen.

::::::::::::::::

Samatyyppistä pohdintaa käy Tuomas Niskakangas Merkintöjä-palstalla Helsingin Sanomissa 20.5.2018. Hän pyrkii löytämään sinisille kuvitteellisen ”oikean” poliittisen ohjelman nykyisen tilalle, joka ei kirjoittajan mielestä tue menestystä. Kysymys on siis markkinaraon etsimisestä. Sinisethän virallisesti haluavat olla jatkossa ”uudistusmielinen konservatiivinen puolue”. Tulee mieleen kokoomuksen 1960-luvun iskulause ”dynaaminen konservatismi”.

Niskakangas maalaa poliittiselle kartalle sinisille uuden ohjelman, joka muodostuu 1) maahanmuutosta ilman rasismia, 2) uuden työväen äänestä (suunnattuna uusille työläissukupolville) ja 3) rehdisti konservatiivisen puolueen leimasta.

Niskakangas ei pohdi, kuinka yhteensopivia tai sekoittavia ovat esimerkiksi konservatiivinen ajattelutapa ja uusi työväen ääni. On sanottava, että sinisten ja persujen ongelmien juuret löytyvät nykyiselle vaalikaudelle masinoiduista lupauksista, joiden täyttymättömyys on aiheuttanut ihmisille pettymyksen. Puolueen jakautuminen ei tuonut helpotusta asiaan, vaan naulasi romahtaneet kannatusluvun alas.

Niskakangas yrittää virittää samanlaista äänestysympäristöä kuin Halla-aho eli maksimoida kannatuksen sovittamalla ohjelma ihmisten kysyntään, eikä niiden arvojen mukaisiksi, jotka persut ja siniset ovat kokeneet tärkeiksi. Toki eroakin on, sillä Niskakangas ei yritä maksimoida kannatusta ehdokasasettelun henkilövalintojen avulla.

:::::::::::::::::

Ihmisille halutaan siis tarjota ohjelmaa, mikä arvioidaan sulavimmin omaksuttavaksi ja sellaisten ehdokkaiden avulla, jotka - riippumatta ajatuksen syvyydestä – keräävät puolueelle mahdollisimman paljon ääniä.

Veikkaan, että ihmiset kaipaavat kuitenkin joltisenkinlaista vakautta poliittiseen elämään eikä niinkään uusia iskulauseita, joista äänestäjät vaistoavat teennäisyyden. Mitä tulee originelleihin ehdokkaisiin niin arvioin, että jatkossa sian ostamista säkissä varotaan aiempaa tarkemmin.

Helsingin Sanomat tarjoaa 19.5.2018 pääkirjoituksessaan ”Politiikka tarvitsee arvokeskustelua” sattumoisin selkeän kannanoton tämän blogikirjoituksen teemaan: ”Jos puolueiden poliittiset tavoitteet typistyvät seuraavien vaalien voittamiseen, puolueista tule osto- ja myyntiliikeitä, joita erilaiset etujärjestöt ja muut edunvalvonnan ammattilaiset pääsevät ohjailemaan. Kansanvaltaa edustavilta puolueilta on lupa odottaa syvällisempää ja pitemmälle tähtäävää ohjelmatyötä, joka loisi pohjaa aidolle kansalaiskeskustelulle.”

tiistai 22. toukokuuta 2018

Trumpin veronalennusten vaikutukset ovat suuri bluffi?

Paul Krugman arvioi tuoreessa New York Timesin kolumnissaan (30.4.2018) ”How´s That Tax Cut Working Out?” Donald Trumpin veroleikkausten vaikutuksia talouteen.

Krugman on ollut alusta pitäen skeptinen veroleikkausten vaikutuksista, koska kysymys on vanhasta republikaanien trickle-down-valumateoriasta (että rikkaille annetut veroleikkaukset valuvat väitteen mukaan koko talouden hyväksi), joka ei ole oikein koskaan toiminut.

Krugman pitää veronalennuksia ainoana Trumpin vaalilupauksista, joka on toistaiseksi toteutettu. Veronalennukset on suunnattu uudistuksessa pääosin yrityksille ja yritysten omistajaportaille. Niiden piti johtaa dramaattiseen talouden kasvun kiihtymiseen ja tuottaa palkansaajille huomattavia tulonlisäyksiä. Lisäksi niiden avulla oli tarkoitus edesauttaa välivaalien voittamista kuluvana vuonna.

Kuitenkin - Krugmanin todistuksen mukaan – useimmat äänestäjät sanovat, että he eivät ole havainneet mitään tulonnousua palkkatositteessa. Huomionarvoista on, että republikaanit ovat tuskin maininneet veroleikkauksia vaalipuheissaan. Entä vaikutukset koko taloudessa?

Moni sanoo, että on liian aikaista tehdä arvioita, koska vasta viime viikkoina on saatu ensimmäisiä verotuksen uudistuksen jälkeisiä tilastotietoja. Jotain voidaan kuitenkin sanoa. Lupausten mukaan verouudistuksen piti lisätä investointeja dramaattisesti välittömästi (ei siis viiden tai kymmenen vuoden perästä). Mitään merkittävää lisäystä investoinneissa ei ole kuitenkaan tapahtunut. Budjetin alijäämien pitäisi näkyä kasvaneena kulutuksena, mutta eiväthän yrityksille annetut veronalennukset näy kotitalouksien kulutuksessa. Ne näkyisivät, jos Trumpin suuret vaalilupaukset kohdistuen infrastruktuuriin olisivat toteutuneet.

Keskuspankin rooli talouden kasvun kiihtyessä on myös huomioitava. Ylikuumentuvaa taloutta ei halua kukaan. Korkojen nosto olisi myrkkyä kasvulle.

Mutta eikö palkkojen olisi kuitenkin pitänyt nousta? Ja eikö investointien olisi pitänyt piristyä? On käynyt niin, että yritykset eivät ole ohjanneet veronalennuksia palkkoihin. Logiikan piti sujua niin, että kasvavat investoinnit johtaisivat palkkojen nousuun kohtuullisen ajan kuluessa. Trumpin ilmaisemiin odotuksiin verrattuna palkat ovat kehittyneet – ja todennäköisesti kehittyvät jatkossakin - hyvin maltillisesti.

Tutkimuslaitoksissa on vedetty johtopäätös, että jokainen kuukausi ilman nopeaa palkkakehityksen kiihtymistä merkitsee palkkatavoitteen loitontumista ja tuottojen valumista osakkeenomistajille.

Näyttää ilmeiseltä, että nopea palkkakehitys edellyttäisi valtavia investointipanoksia yrityksiltä, jotta tulokset näkyisivät palkansaajien lompakossa. Tällaista tulevaisuutta ei ole nyt ennakoitavissa.

Mutta onko kuitenkin liian varhaista odottaa tuloksia verouudistuksesta? Vai käykö niin, kuten on käynyt kymmenien vuosien aikana useasti, että alussa mainittu ”valumateoria” ei toimi lupausten mukaisesti? Krugman epäilee, että odotukset ovat olleet epärealistisia siitä yksinkertaisesta syystä, että republikaanipuolueessa talouden logiikkaa ei ole tajuttu.

Vaikka ottaisikin huomioon, että Paul Krugmanilla on hieman asennetta mukana arvioissaan, ei hänen asiantuntemustaan voi asettaa kyseenalaiseksi.

sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Tunteet vai järki?

”Elämme tunteiden aikaa” aloittaa Saska Saarikoski kolumninsa Helsingin Sanomissa 13.5.2018. Hän viittaa amerikkalaisen Paula Marantz Cohenin Wall Street Journalissa 4.5.2018 ilmestyneeseen lehtiartikkeliin ”It´s the Era of Feelings, and Not Necessarily Good Ones”, jossa korostetaan, että varsinkin milleniaalit ”rakentavat todellisuutensa tunteiden pohjalle”. Cohen jakaa tunnemaailman kahtia trumpilaisuuteen ja toisaalta #MeToo-liikkeeseen. Molemmat ovat Cohenin mukaan tulosta mahtavasta tunteiden palosta.

Cohen perustaa tunteiden ajan kolmeen argumenttiin: 1) tieteen objektiivisuuden kyseenalaistamiseen, 2) aivotutkimukseen (tunne päätöksenteossa on primäärimpi kuin järki) sekä 3) teknologiakuplaan, joka antaa mahdollisuuden ihmisille elää omissa kuplissaan. Rationaalinen erittely on saanut väitteen mukana väistyä tunnepohjaisen maailmankuvan tieltä. Cohenin mukaan ihmiset jakavat tunnekokemuksiaan ”silloinkin, kun se vahingoittaa muita”.

Cohen näyttää pitävän konfliktia väistämättömänä, kun asioita ratkaistaan tunnevaltaisesti. ”Tunteiden sota” on ilmaus, jota Cohen - Saarikosken mukaan - käyttää väistämättömänä pitämästään lopputuloksesta.

Saarikoski liittää egoismin tunnevaltaisen tarkastelutapaan. Ihmiset ovat kiinnostuneet lähinnä itsestään. Tietoturvakysymykset saavat väistyä, kun oma näkyminen on tärkeämpää kuin tiedot, jotka itsestä paljastuvat netissä.

Saarikoski yhdistää itseriittoisen ajan, jota nyt elämme 1960-lukuun, jota hän pitää myös tunnevaltaisen elämäntavan esimerkkinä yliopistoradikalismeineen ja taisteluinen vanhaa valtaa vastaan: ”Ole realisti, vaadi mahdottomia”.

Saarikoski erottaa kennedyläisen tiedevoittoisen (1960-luvun alku) avarakatseisuuden omaksi näkövinkkelikseen erotukseksi 1960-luvun lopun tunnevaltaisesta nuorisokulttuurista: ”Nuorilla ei ollut selviä tavoitteita, mutta heitä yhdisti yksi asia: he halusivat, että heidän tunteillaan oli merkitystä”.

Oliko todella näin? Lukuun ottamatta kaikkein radikaaleinta ainesta nuoret mielestäni halusivat kumota vanhan vallan linnakkeet järkiperäisesti. Onko kysymys viime kädessä tunnevaltaisuudesta vai rationaalisesta ajattelusta onkin mielenkiintoinen kysymys. Molemmille perusteluille löytynee pohjaa.

Olen itse nähnyt 1960-luvun painotetusti rationaalisen ajattelun vuosikymmenenä. Vanha valta edusti jähmettynyttä konservatiivista kulttuuria ja nuoret halusivat uuden maailman, jossa heillä on sananvaltaa (joidenkin radikaalien mielestä kaikki valta).

Minusta rationalismi avautuu paljon selvemmin 1960-luvun selittäväksi tekijäksi kuin tunnevaltainen ”kaiken vanhan vastustaminen”. Kysymys oli tavallaan valtataistelusta suurten ikäluokkien ja vanhan sukupolven jähmeyden välillä. Kyllä siinä nuorilla varmaankin tunnetta oli mukana, mutta valtaosaltaan järkiperäistä tunnustuksen hakua uudelle modernille maailmalle, jota suuret opiskelijajoukot – suurten ikäluokkien voimalla – edustivat.

Tuon ajan maailma avautui tiedekeskeisenä. Mistä minulle on jäänyt käsitys 1960-luvusta tiedekeskeisenä? Mielestäni tuolloin taikauskon määrä oli läntisessä maailmassa minimissään. Kreationismi, raamatun käsittäminen kirjaimellisesti ja monet muut ajattelutavat asetettiin kyseenalaiseksi. Evoluutioteoria eli voimakasta vahvistumisen aikaa lännessä (osin syynä oli Neuvostoliiton lähettämä Sputnik vuonna 1957 ja ensimmäinen miehitetty avaruuslento vuonna 1961!). Etsittiin totuutta tiedemaailmasta. Optimismi liittyi oleellisesti tieteelliseen edistykseen.

Tulevaisuuden tutkimus (futurologia) oli kova sana: haluttiin uskoa jatkuvaan edistykseen ja kehitykseen.

Muun muassa Tommy Uschanov on kiinnittänyt aivan oikein huomiota sosiologian ja yhteiskuntatieteiden ja psykologian nousuun noina vuosina. Yhteiskunta nähtiin rationaalisena yksikkönä, jota voitiin tutkia matemaattisen tai tilastollisen tarkasti. Tästä oli loogisena seurauksena, että katsottiin, että yhteiskuntaa voidaan ohjata järkiperäisesti. Tämän ajattelun äärimmäinen muoto oli kybernetiikan (yksinkertaistaen: mallintamisen soveltaminen yhteiskuntatieteisiin) läpimurto humanistisiin tieteisiin. Vastaavasti historiatiede menetti asemaansa, kun tieteellinen huomio keskittyi siihen olemiseen ja elämiseen, jota parhaillaan elettiin. Vielä tarkemmin: nykyisyys uhkasi kadottaa menneisyyden ja tulevaisuus nykyisyyden!

Uschanov, kuten minäkin, painottaa ajankohdan tieteellisyyden kyllästämää ilmapiiriä.

Olisiko niin, että tuo aika palautuu tänä päivänä mieleen - Saarikosken mainitsemassa mielessä - nostalgisena kuvana hitteineen, hippieliikkeineen ja radikaaleineen ilman, että kuva vastaa kovin kattavasti tuon ajan ilmapiiriä syvällisemmin.

::::::::::::::::::

Saarikoski vetää rohkean johtopäätöksen sanoessaan, että ”tunneihmisestä on 50 vuodessa tullut vallitseva luonnetyyppi”. Sen kuulemma näkee jo katsoessaan 1960-luvusta kertovia dokumentteja: kaikki on jäyhää, hidasta ja sukupuolijakautunutta. Nyt käyttäytymisen tulee pitää sisällään hulluja piirteitä voidaksesi mainostaa itseäsi normaaliksi.Tunnevaltaisuuden nimiin vannominen on kuitenkin vain yksi näkökohta. Se vaikuttaa stereotyyppiseltä ajattelulta kaiken eliksiirin keskellä. Samaan aikaan maailma on rationaalisempi kuin koskaan ja tieteen taso on korkeammalla kuin milloinkaan.

Se lienee totta, että suuri joukko ihmisiä on luovuttanut tiedon ja vallan ”muille” ja keskittyy - tunnepohjalta – vihamieliseksi koetun maailman ymmärtämisen puutteesta johtuvaan arvosteluun.

perjantai 18. toukokuuta 2018

Mitä tulee politiikan jälkeisen ajan jälkeen?

Niin & näin -aikakauslehden numerossa 95 (4/2017) Matti Ylönen ja Hanna Kuusela pohtivat politiikan luonnetta ja sisältöä ”post-politiikan jälkeen”. Lähtöteemana on, että globaalien ideologisten visioiden väliset poliittiset kamppailut ovat korvautuneet ”yhteisten asioiden järkevällä hallinnoinnilla”. Tästä esimerkkinä kirjoittavat ottavat esille Francis Fukujaman historian loppu -teeman, jonka mukaan – reippaasti yksinkertaistaen - ideologiat ovat korvautuneet liberaalilla demokratialla, joka ideologisessa mielessä on ikään kuin hajutonta ja mautonta, mutta pitää sisällään ”asioiden hoidon asiallisesti”.

Pyrin ohessa referoimaan ja kommentoimaan Ylösen ja Kuuselan mainiota ja innostavaa kirjoitusta.

Ylönen ja Kuusela ottavat sosiaalidemokraattisen puolueen esimerkiksi ideologisesta/poliittisesta voimasta, joka on sulautunut/vaihtunut aikojen kuluessa asioidenhoitajapuolueen työksi, ilman nimenomaista ja korostunutta poliittista väriä. Viehkosti Tony Blair ja hänen filosofiset taustavoimansa (mm. Anthony Giddens) nimesivät uuden suunnan ”kolmanneksi tieksi” (pelkistäen: ei kapitalismia, eikä sosialismia, vaan kultainen keskitie). Tämä oli peiteilmaisu post-politiikalle, jota sitten Paavo Lipponen ja Gerhard Schröder seurasivat. Kirjoittajat nimeävät tämän – Blairin aikaan - uuden suunnan teknokratiaksi ja managerialismiksi. Kysymys ei tietenkään ollut pelkästään sosiaalidemokraattisesta puolueesta, vaan ajattelutapa levisi kulovalkean tavoin yli poliittisen kentän.

Katosiko politiikasta siis politiikka? Jos ajattelen politiikan viime aikaista mainetta, niin hyvin monet ovat kaataneet likasangon koko käsitteen päälle: asiathan voidaan hoitaa asioina, ilman turhanaikaista poliittista vääntöä. Tämä on salakavala väite, sillä politiikaton politiikka se vasta politiikkaa onkin!

Ylönen ja Kuusela kirjoittivat vuonna 2013 teoksen ”Konsulttidemokratia. Miten valtiosta tehdään tyhmä ja tehoton?”, jossa jo pohditaan syntyneen ajattelun suuntaviivoja.

Konsulttidemokratia korvasi itse asiassa politiikan teknokratisoitumisen. Teknokratisoituminen taas voidaan käsittää virkamiesvallaksi Näen itse tämän niin, että sosiaalidemokraateilla oli 1970-luvulla jokseenkin parhaat virkamiehet, jotka edistivät silloista teknokratisoitumista. Synonyyminä käyttäisin käsitettä ”virkavaltaistuminen”.

Konsulttidemokratiassa asia viedään astetta pidemmälle. Sillä ei ole enää yhteyttä post-poliittisiin hallinnoijiin. Konsulttien valta ulottuu lainsäädäntöön ilman, että heillä on poliittista legitimiteettiä. Asiantuntijuus on siis ulkoistettu.

Ymmärrän kirjoittajia hyvin pitkälle. Esitän kuitenkin yhden vastateesin. Eikö edellä kuvatun prosessin ohessa ole edennyt toinen rinnakkainen prosessi, nimittäin politiikan ammattimaistuminen? Politiikka on muuttunut niin monimutkaiseksi, että lopulta vain harvat poliitikot hallitsevat asiaympäristön eksaktisti, jos hekään. Muodostuu siis ”teknokraattipoliitikkoja”, jotka osaamisellaan kilpailevat samalla alueella kuin konsultit pitäen kuitenkin politiikan puolta. Poliittisten päättäjien osaaminen polarisoituu. Rinnakkaisena teemana edellä esitetylle kirjoittajat nostavat esille populismin. Populismi on läpäissyt yhteiskunnallisen päätöksenteon koko Euroopassa. Kippasivatko populistit teknokraatit ja konsultit mäkeen? Tuliko politiikka uudelleen politiikkaan populistien myötä?

Ei tullut, toteavat Ylönen ja Kuusela. Kirjoittajat päätyvät ajatukseen, että populistit ovat itse asiassa liittoutuneet post-poliittisen konsulttidemokratian kanssa. Tämä toteutuu käytännössä Sipilän hallituksessa.

Sipilä antaa ymmärtää, että hän on jättänyt taakseen ideologian ja on julkisestikin kieltänyt olevansa poliitikko. Tällä hän on pyrkinyt saamaan ihmisiltä sympatiaa osakseen, onhan politiikanvastaisuus yksi pysyvän oloisista trendeistä.

Mitenkään hurrattavia eivät Sipilän ja hänen puolueensa kannatusluvut ole olleet. Ovatko ihmiset siis kuitenkin – puheista viis – politiikan tekemisen kannalla? Ehkä koko leikkausaparaatti on toiminut luojaansa vastaan (leikkaukset ovat sataneet kokoomuksen laariin). Haluavatko ihmiset hiljaa mielessään politiikkaa politiikkaan? Sama kohtalo – aleneva kannatustrendi - näyttää kohdanneen perussuomalaisia, jotka alun perin kytkeytyivät Sipilän teknokraattisiin päätöksiin.

Sipilän konsulttidemokratiasta kertoo hänen iskulauseensa ”tulos tai ulos”, jota hän on toistanut eri yhteyksissä. Tärkeää käytännön työssä on ”ratkaisukeskeinen hallinnointi”. Hallitusohjelma on strateginen paperi, jonka kautta hallitaan paitsi taloutta niin myös politiikan alaa laajemmin.

Taustalta löytyy Sitran määrittämät suuntaviivat strategisesta valtiosta. Sen avulla toteutetaan strategista ketteryyttä. Muistan itsekin lukeneeni vielä töissä ollessani Mikko Kososen ”Fast Strategyn”, joka kuvasi Nokian tapaa hallita kännykkätuotantoa. Paradoksaalisesti Nokia kaatui nimenomaan siihen, että se ei ollut tarpeeksi ketterä ja nopea. Mielenkiintoista tietenkin on, miten oikeaan osuvia Kososen valtiolle tarjoamat strategiat ovat Sitran masinoimina ja Sipilän toteuttamina.

Oleellista oli, että tavallinen hallitusohjelma ei käynyt nykyiselle hallitukselle. Tässä kohtaa Sitran konsultointi tuli hätiin. Nyt kokeiltiin valtioon ketteryysfilosofiaa.

Ainakin ajoittain Sipilän hallituksen työskentely on näyttänyt vauhkolta eikä ketterältä. On jouduttu perumaan useita hankkeita huonon (lue: liian kiireisen) valmistelun tuloksena. Laaja-alainen valmistelu on jätetty sivuun ja tilalle on tullut nopea oikominen, jotta määräajat pitävät.

Sipilän keskeisenä poliittisena ideana kirjoittajat pitävät populistien sitomista managerialismiin. Populistien politiikassa keskeisenä on ollut identiteettipolitiikka: omaa elintapaa ja kulttuuria uhkaavat pakolaiset, maahanmuuttajat, seksuaalivähemmistöt ja ”punavihreät”. Oikeistopopulismi on löytänyt leikkausten kautta yhtymäkohdat managerialismiin ja konsulttidemokratiaan. On syntynyt ikään kuin työnjako, jossa populistit ajavat identiteettipolitiikkaa ja managerialistit tiukkaa budjettipolitiikkaa.

Samaan aikaan populistien alun perin pienitulosiin kohdistamat tavoitteet - vanhan politiikan työvälineet! - ovat jääneet katveeseen, joka on näkynyt kannatuksen sulamisena. Jytkyvaiheen kannattajat ovat tunteneet tulleensa petetyksi.

Ajoittain on tuntunut, että populistit ovat jättäneet talouspolitiikan muille keskittyessään identiteettipolitiikkaan. Kuitenkin riittävät oikeistoideologiset yhtymäkohdat ovat pitäneet populistit hallituksessa, joskin alkuperäiset populistit ovat jakautuneet hallitukseen ja oppositioon.

Samaan aikaan sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa on löytynyt vastapooli noudatetulle managerialismille. Bernie Sanders ja Jeremy Corbyn ovat olleet airueina nostamassa politiikan merkitystä. Sosiaalidemokraattinen managerialismi saattaa olla väistymässä ja tilalle on tulossa talous- ja sosiaalipolitiikan uudelleenarviointia. Samalla haastetaan managerialistit ja oikeistopopulistit.

On liian aikaista sanoa saavuttavatko uuden haastajat menestystä. On mahdollista, että konsulttidemokratia sulattaa osan uudesta politiikan asettamasta haasteesta. Samaan aikaan populistit yrittävät koota joukkojaan ympäri Eurooppaa uuteen voimainkoetukseen. Löytävätkö managerialistit pysyvämminkin kansallismieliset, oikeistolaiset populistit? Jos näin käy, eivät nykyiseen konsulttidemokratiaan tyytymättömät saa vastakaikua ajatuksilleen.

Vaikka Ylösen ja Kuuselan kirjoitus sisältääkin joitakin tendenssimäisiä piirteitä (konsulttidemokratian kaikkivoipaisuuden korostaminen), antaa se ajattelemisen aihetta varsinkin niille, jotka haluaisivat nähdä politiikan uuden tulemisen.