sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Turvallisuus kauppatavarana

Euroopan turvallisuusjärjestelmä luotiin toisen maailmansodan aikana ja heti sen jälkeen pidetyissä suurvaltojen konferensseissa. Erityisesti Jaltan kokous oli ratkaiseva Euroopan turvallisuusjärjestelmän kannalta.

Perustettiin Nato ja Varsovan liitto, joiden avulla betonoitiin Euroopan kahtiajakautuminen. Sodan seurauksena yksinkertaisesti kaksi voittajatahoa päättivät Euroopan kohtalosta. Vain muutamat maat jäivät uuden bipolaarisen turvallisuusjärjestelmän ulkopuolelle (Ruotsi, Itävalta, Sveitsi, Irlanti ja varauksin Suomi). Niilläkin oli monenlaisia siteitä luotuun turvallisuusjärjestelmään. Suomen ”irrallisuutta” jouduttiin täydentämään YYA-sopimuksen rajoitteilla.

Sittemmin itäinen osa etupiiriä on osittain purkautunut läntisen turvallisuusjärjestelmän säilyessä ja laajentuessa. Tämä "epätasapaino" tai "epäsymmetrisyys" - ainakin Venäjän mielestä - on nykyjänneitteiden perimmäisiä syitä.

Yhdysvallat oli ja on oleellinen osa lännen turvallisuusjärjestelmää.

Itse asiassa Yhdysvaltain osallistuminen Euroopan puolustamiseen ei ole ollut itsestään selvä asia historiassa kuin korkeintaan toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Ensimmäiseen maailmansotaan USA lähti vasta Saksan dramaattisen provosoinnin seurauksena. Sama toistui toisessa maailmansodassa, jossa tilanteen ratkaisi japanilaisten hyökkäys Pearl Harboriin. Saksan ja Japanin keskinäinen sopimus liitti ne yhteiseksi viholliseksi Yhdysvalloille.

Oma lukunsa on Englannin ja Yhdysvaltain suhde, joka toimikoon Yhdysvaltain ja Länsi-Euroopan suhteiden kuvajaisena. Yhdysvalloissa on suhtauduttu pitkin historiaa kriittisesti tai kielteisesti brittiläistä kolonialismia kohtaan. Yhdysvallat ei tuntenut häpyä arvostelustaan, vaikka korvasi itse perinteisen siirtomaavaihtoehdon ”tukikohtaimperialismillaan” (1960-luvulla Yhdysvalloilla oli 1000 tukikohtaa ympäri maailmaa ja vieläkin sillä on noin 700 tukikohtaa).

Missään tapauksessa Englannin ja Yhdysvaltojen suhteissa kysymys ei ole ollut ystävällisistä ja ongelmattomista suhteista. Molemmin puolin on tunnettu epäluuloa. Yhdysvallat kuristi Englantia 1940-luvun lopulla vaatimalla sitä maksamaan jättimäiset velat, jotka aiheutuivat Yhdysvaltain tuesta toisessa maailmansodassa. Kysymys oli Englantia uhanneesta lähes konkurssimaisesta tilanteesta. Sopimus syntyi vasta tiukkojen neuvottelujen jälkeen. Englanti puolestaan ei osallistunut Vietnamin sotaan joukkoja lähettämällä, joka hiersi maiden välejä pitkään.

Päälle päin haasteista näkyi vain osa. Ongelmat lakaistiin pääosin maton alle. Ei siis mitään täysin uutta auringon alla, jos ajatellaan nykypäivää osana historian jatkumoa.

:::::::::::::::::

Tilanne on ainakin näennäisesti muuttunut Donald Trumpin virkaan astumisen seurauksena. Paitsi että meillä on yhdistelmä USA – Kiina – Venäjä - Eurooppa, niin nyt mukana on vanha mantere hankalana komponenttina lännen keskinäisessä kanssakäymisessä. Välillä on tullut mieleen, että Venäjä, Kiina ja Eurooppa (EU) ovat monimutkaisessa keskinäisessä suhteessa, jossa USA ja EU ovat sotkeneet keskinäiset suhteensa. Valtapeli ja keskinäinen kyräily eivät ole pysyneet taustalla, kuten kylmän sodan päivinä useimmiten tapahtui, vaan koko problematiikka on levällään ja kaikkien nähtävänä.

Yksi selkeä lähtökohta on Trumpin diilipohjainen asenne yhteistyöhön. Kaupankäynti poliittisissa asioissa - kaupan lisäksi – on oudoksuttava tilanne, johon on jouduttu. Selkeä aloitteentekijä on Yhdysvallat, joka näkee poliittiset suhteet nollasummapelinä. Vaivoin aikaansaadut maailmankaupan rakenteet on asetettu kyseenalaiseksi. Nato on kyllä tärkeä, mutta vain välillisen asemansa - jäsenvaltioiden asemahdin kasvattajana - takia.

Kaupankäyntitapoihin kuuluu liikaa pyytäminen, jotta saataisiin loppupelissä riittävän isot myönnytykset vastapuolelta. Kaupankäynnin moraaliset aspektit ovat sivuasia. Sekä Trump että Putin yrittävät indoktrinoida kansainväliseen poliittiseen kanssakäymiseen ”uusvanhoja” menettelytapoja, mukaan lukien kiristyksen.

Poliittiseen kanssakäymiseen kuuluu ”paljo puhuminen”: tärkeintä, että pidetään media lämpimänä. Suuri osa julkisuudessa markkinoiduista ulkopoliittisista vihaisista puheista on tarkoitettu kotimaan kulutukseen. Johtajan pitää olla luja. Ns. asiantuntijat unohtavat tämän ja lähtevät mukaan suurvaltajohtajien propagandaan, osin myydäkseen omia ”asiantuntijapalvelujaan”, osin uskoen itsekin puheisiin. Presidentti Niinistö on nähdäkseni tunnistanut parhaiden veroisesti propagandapuheista läpi kumisevan tyhjyyden.

Ideologisia näkökohtia ei voida sivuuttaa, vaikka sosialismin ja kapitalismin vastakkainasettelu on lakannut. Nyt taustalla vaikuttavina elementteinä ovat liberaalit demokratiat eri versioineen ja autoritaariset valtiot eri versioineen. Eri suuntaukset ovat loitontuneet henkisesti toisistaan, joka on ollut omiaan sekoittamaan kansainvälistä suhdeverkostoa.

:::::::::::::::

Olen joskus protestoinut sitä vastaan, että vuotta 1989 (tai 1990-luvun vaihdetta) on pidetty vuoteen 1815 (tai vuoteen 1914) verrattavana paradigman muutoksena. Ideologinen vastakkainasettelu oli kyllä ilmeinen sodanjälkeisinä vuosikymmeninä, mutta samaan aikaan taustalla vallitsi suurvaltasuhteiden perinteinen jännitteinen ristiriita ensimmäisen maailmansodan alustilanteen mukaisesti.

Uuden vuosituhannen koittaessa suurvaltadominanssi on eriytynyt useaksi eri hegemonia-asetelmaa tavoittelevaksi valtapiiriksi länsi-itä -asetelman sijaan. Tämä kansainvälisten suhteiden muunnelma, ei paradigman muutos.

Kylmän sodan asetelma oli lopulta aika selkeä. John Foster Dulles paheksui puolueettomia maita 1950-luvun lopulla sanoen niiden olevan ”moraalittomia”. Viesti oli selvä: jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan. Nyt meillä on Donald Trumpin johtama Yhdysvallat julistamassa ”maakohtaisesti” (kahdenvälisesti) samantyyppistä sanomaa. Sinun on valittava puolesi. Ei ole näyttöä vilpittömästä pyrkimyksestä lännen keskinäiseen yhteistyöhön, vaikka Nato toimii siteenä maiden välissä.

Nyt Trump on kytkenyt kaupan ja turvallisuuden tiukasti toisiinsa ja tehnyt niistä kaupankäynnin välineen. Sillä onko neuvottelukumppani nykyinen tai entinen ystävä vai vihollinen ei ole merkitystä. Kauppa se on, joka kannattaa!

Uudet kombinaatiot maiden välillä voivat muodostua ilman ideologisia painotuksia. On jouduttu tilanteisiin, jossa vanhat liitot ovat hauraita rakenteita. Niiden yli kävellään mennen tullen hetkellisten tai määräaikaisten etujen saavuttamiksesi.

Trumpin suunnittelematon ”mitä sylki suuhun tuo” -puhe on saanut jotkut väittämään, että kaikki on tarkoin suunniteltua. Näin todennäköisesti väitetään myös Trumpin taholta. Tosiasiassa sähläyspolitiikka sotkee pasmat lopullisesti kansainvälisen politiikan toimijoiden kesken.

Arvaamattomuus ja sumuinen tulevaisuuden näkymä ovat nykyajan kansainvälisten suhteiden elementtejä, joiden kanssa näköjään on tultava toimeen. Ei todellakaan kadehdittava tilanne.

Tässä tilanteessa Suomen sotilaallinen liittoutumattomuus vaikuttaa perustellulta ratkaisulta. Kansainvälinen (poliittinen ja sotilaallinen) järjestelmä vaikuttaa ennen näkemättömän hauraalta ja horjuvalta. Olisi lyhytnäköistä sitoa itseämme kiinteästi olemassa oleviin rakenteisiin.

perjantai 13. heinäkuuta 2018

Urheilumies Kekkosesta hienovaraisesti

Kalle Virtapohja on kirjoittanut Kekkos-historiaan yhden näkökulman lisää. Virtapohjan kirjassa ”Kekkonen urheilumiehenä” (Docendo, 2018) tarkastellaan Kekkosen uraa sekä urheilijana että urheilupoliitikkona.

Kirjassa tehdään interventioita poliittisen uran puolelle, mutta tuskinpa kokonaiskuvaa voidaan luoda, jos urheilupoliitikko Kekkosta ja poliitikko Kekkosta ei käsitellä yhdessä. Kirjoittaja kertoo asettaneensa teokselleen kolme päätavoitetta: 1) Kekkonen urheilumiehenä, 2) Urheiluharrastuksen vaikutus poliitikon uraan ja 3) Poliitikon uran heijastumat urheilujohtajan uraan.

Kirjalla on sikäli tilausta, että esimerkiksi Juhani Suomi rajasi urheiluun liittyvät asiat omien teostensa teemojen ulkopuolelle. Tosin Ari Uino on käsitellyt kirjoissaan saman tyyppisiä aiheita kuin Virtapohja.

Virtapohja käsittelee Kekkostaan silkkihansikkain. Kekkosen opportunismin hän sivuuttaa toteamalla, että ”hän vaihtoi poliittisten suhdanteiden mukaan myös toimintatapojaan ja mielipiteitään”.

Keskityn tässä Kekkosen urheilu-uran kaareen aktiiviurheilijasta kuntourheilijaan ja jätän tällä kertaa väliin urheilupoliitikon roolin. Rajaan siis huomattavan osan kirjan sisällöstä tämän kirjoituksen ulkopuolelle.

Kekkosesta tehtiin jossakin kirja-arviossa ”poikkeuksellisen lahjakas” urheilija. Lahjakas hän toki oli, mutta ehkä kirjan eräs väliotsake ”Kajaanin nopein juoksija” tasapainottaa arviota Kekkosesta urheilijana. Hän oli kansallisen tason yleisurheilija, joka saavutti huomattavan osan voitoistaan piirikunnallisissa kilpailuissa.

Urho Kekkonen oli monipuolinen urheilija, mutta ei kuitenkaan ryhtynyt tosissaan kymmenottelijaksi. Ehkä puutteita voimalajeissa oli liikaa. Kekkonen oli hyvä pikajuoksussa (ennätys satasella 11,0) ja hypyissä, erityisesti korkeushypyssä.

Normaalien vauhdinotolla tapahtuvien urheilulajien lisäksi Kekkonen harrasti myös vauhdittomia hyppyjä eli pituushyppyä, kolmiloikkaa ja korkeushyppyä. Näissä lajeissa ei kilpailla suurissa kansainvälisissä kisoissa tai Kalevan kisoissa.

Kansalliselle huipulle hän ylsi korkeushypyssä voittaen Suomen mestaruuden vuonna 1924 tuloksella 185, joka jäi Kekkosen ennätykseksi. Tuloksen hän teki SM-kisoissa Pariisin olympiakisojen jälkeen. Tuloksella 185 olisi hellinnyt lippu olympiakisoihin, mutta varsinaisessa karsintakilpailussa aiemmin kesällä hän jäi 180:een, joten olympiamatka jäi haaveeksi. Jonkinlaista perspektiiviä Kekkosen tulostasoon antaa kansainvälinen vertailu: maailmaennätys oli Pariisin vuonna 203 cm ja olympiakisoissa samana vuonna mitalit irtosivat tuloksilla 192-198.

Myöhempinä vuosina (1925-1928) hän ylsi tuloksiin 178-180, mutta ei onnistunut sivuamaan tai parantamaan ennätystään. SM-kisoissa hän oli yhteensä kolme kertaa mitaleilla.

Kekkonen oli myös ahkera lehtimies kirjoittaen mm. pakinoita Suomen Urheilulehteen. Kirjassa on lainattu erästä kirjoitusta, joka saattaa kertoa Kekkosesta ja suhteesta huipulle pääsyyn. Hän nimittäin kehitteli itselleen ja muille vaatimusta ”kylmiltään urheilusta”: harjoittelu ja valmentautuminen voitaisiin kieltää kokonaan! Oliko tämä pakinoitsijan sarkasmia? Joka tapauksessa ehdotus oli epäkäytännöllinen. Herää kysymys Kekkosen omasta suhteesta huippu-urheiluun. Kun huipulle pääsy tuntui vaikealta, alensiko hän ”rimaa” sekä itselleen että muille. Virtapohja jatkaa ajatusta kylmiltään urheilusta siten, että kunnianhimoinen Kekkonen ei itse asiassa yrittänytkään huipulle kaksikymmentäluvun jälkipuoliskolla. Uskokoon ken voi!

::::::::::

Ikääntyessään Kekkonen kiinnitti yhä enemmän huomiota kuntoliikuntaan ja halusi toimia esimerkkinä kansalaisille kunnon ylläpidon eduista. Talvisin Kekkosen rakkaus oli hiihto, kilometrejä kertyi vanhemmitenkin ahkeran kansanhiihtoharrastajan veroisesti. Liikunta oli ”kansalaishyve”.

Puheissaan Kekkonen puuttui myös liikunta-asioissa ongelmakohtiin. Virtapohja pitää Jyväskylässä pidettyä ”Sporttipuhetta” (1971) Kekkosen tärkeimpänä kuntoilupuheena. Siinä hän moitti urheilujärjestöjen työtä vanhanaikaiseksi saaden asiaansa puolustavat urheilujohtajat kiivaasti puolustamaan työtään. Kansainvälistä olympiakomiteaa hän syytti demokratiavajeesta, joka epäilemättä piti paikkansa.

Kekkosen hiihtourakoista tuli legendaarisia ja ne paisuivat loppua kohden eikä liioittelulta voitu välttyä. Virtapohjan teoksen kuvaukset hiihtorupeamista ja oheisohjelmista ovat monilukuisia ja antavat varmaan kiksejä hiihtoentusiasteille. Vuosittain hiihtoa kertyi lähes 1000 kilometriä keskimäärin.

Kekkosen 75-vuotispäivän kunniaksi keksittiin UKK-hiihto. Presidentin esimerkkiä seuraten - STT:n mukaan – peräti 1,4 miljoonaa suomalaista lähti suksille. Tempaus tapahtui 29.2.1976.

Tunnetuksi tuli käsite ”perässähiihtäjät”, jolla kuvattiin hieman ironiseen sävyyn Kekkosen monentasoista hiihtoseuruetta. Näön heiketessä kahdeksankymppinen Kekkonen tarvitsi edessähiihtäjän, jottei tapahtuisi ennalta arvaamattomia vahinkoja.

Itse koin Kekkosen veljeilyn erilaisissa (hiihto- ym.) riennoissa esimerkiksi suurlähettiläs Vladimir Stepanovin kanssa mauttomaksi ellei peräti arveluttavaksi: näytti siltä, että Kekkonen oli parempaa pataa KGB-taustaisen suurlähettilään kuin omien kenraaliensa kanssa. Huumoria piti viljellä ja ryypätä ohessa, lasiinsylkijöitä vieroksuttiin. Vladimir Stepanov oli kuitenkin Suomensyöjä, jota torjumaan tarvittiin juuri näitä kenraaleja (Lauri Sutela), joille illanvietossa naureskeltiin.

”Tamminiemen pesänjakajat” -kirjassa puhuttiin Kekkosen kilometreistä, ne kun tuppasivat lyhentymään viimeisinä vuosina. Kilpailuhenkinen presidentti halusi pitää kiinni hiihtosuorituksistaan, muiden tehtäväksi jäi kai laskea kilometrien määrä. Myös uusia lajeja nousi kokeiltavaksi. Monipuolisesta liikunnan harrastamisesta huolimatta golf ei - alun kiinnostuksen jälkeen – ottanut tulta.

Presidentti Kekkonen vihki Peurungan kuntoutuskeskuksen käyttöön Laukaassa 17.3.1975. Keskuksen kuuluisin testattava oli presidentti itse. Melkein käsitteeksi on muodostunut presidentin kunnon testaaminen, jossa tulokseksi saatiin alle 40-vuotiaan kunto 73 vuotiaalle miehelle. Tieto levisi kulovalkean tavoin, vaikka liikuntafysiologi kiisti, että tuloksia voidaan tulkita ilmoitetulla tavalla. Tarpeeksi toistettuna väärästäkin tiedosta tulee fakta.

Sylvi Kekkosen poismenon jälkeen kuntoilu sai pakkomielteenomaisia piirteitä. Ymmärrettävästi illat ja päivät Tamminiemessä saattoivat muodostus yksinäisiksi.

Kekkos-kirjaa on vaikeaa kirjoittaa ilman viittauksia kalastukseen, joka oli presidentille paljon tärkeämpi laji kuin metsästys. Metsästys liittyi usein virkamatkoihin.

Kilpailuhenkisyys on kalastuksessakin kaiken a ja o. Kalastusreissuilla mukana olleet joutuivat jeesaamaan Kekkosta, jotta tämä sai suurimman kalan. Viktor Vladimirovkin jouti järjestelemään fuskua, jotta Kekkonen ei jäisi kalansaaliissa kakkoseksi. Kukaan ei halunnut nähdä huonotuulista Kekkosta.

Kaikkein kuuluisin kalastusretki tehtiin Islantiin vuonna 1981 presidentin ollessa aivan liian huonossa kunnossa voidakseen harjoittaa mieliharrastustaan. Matka tuli tunnetuksi, kun esimerkiksi Helsingin Sanomien johto määräsi, että totuutta ei saanut kertoa eli sitä, että matkalla ei kalastettu ollenkaan. Kekkonen halusi pois Islannista.

Metsästysretket kuuluivat miltei itsestäänselvyyksiä valtiovierailujen ohjelmiin. Keväällä 1971 Kekkosen - sittemmin perättömäksi osoittautunut – karhunmetsästys Ruotsissa herätti keskustelua, kun nuori kansanedustaja Pertti Salolainen arvosteli arvosteli luontokappaleiden verottamista. Karhunkaato sai elämää suuremmat mittasuhteet, kun Kekkonen reagoi montaa eri väylää pitkin Salolaisen moitteisiin. Salolaiselle sekä vitsailtiin, että annettiin opetus ”hyvien tapojen merkityksestä”, kun puhutaan presidentin tekemisistä. Presidentti osoitti lähinnä pikkumaisuutensa jatkamalla asiaa yli kohtuuden rajojen. Juuri tällaiset tarpeettomat episodit olivat johtamassa ajan mittaan Kekosen nostamiseen arvostelun yläpuoliseksi henkilöksi.

Virtapohja on hiihtäjäpresidenttiä kuvatessaan ihaileva ja kritiikitön, ikään kuin kirjoitustyö olisi tehty tilaustyönä. Kritiikit annetaan sivulauseissa huomaamatta tai sitten kommentointi jätetään kokonaan pois. Kirjoitustyylissä pyritään keveyteen ja letkeyteen. Moni sattumus selitetään huumorilla parhain päin. Itse olisin toivonut enemmän särmää kuvauksiin. Nyt kirja jää keskivertoelämäkerran tasolle.

keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

Tekoälyä oman älyn jatkeeksi

Tekoäly on päivän käsite. Siitä on syntynyt ihmelääke melkein mihin tahansa haasteeseen. Mutta ovatko odotukset jälleen kerran viritetty liian korkealle tasolle niin kuin monen muunkin uuden ilmiön kohdalla.

Tekoälyraportteja suolletaan nyt ulos liukuhihnalta. Osmo Soininvaaran johtaman ja työ- ja elinkeinoministeriön työryhmän vastikään julkaistu raportti on nimeltään ”Tekoälyajan työ”. Siinä keskitytään työn ja yhteiskunnan muutokseen.

Business Finland käynnisti tammikuussa 2018 200 miljoonan euron ohjelman tekoälyn ja alustatalouden hyödyntämiseksi liiketoiminnassa, jossa yksi avainteemoista on ”oppivat käyttöliiyttymät”. Vielä on monia muitakin työstöpyrintöjä. Keskityn tässä itsekin tekoälyn tuoman muutoksen yhteiskunnallisiin vaikutuksiin.

::::::::::::::

Paljon on puhuttu nykytyön katoamisesta ja uuden työn tulosta ”vanhan” tilalle. Soininvaaran raportin mukaan 15 prosenttia työpaikoista voi kadota vuoteen 2030 mennessä (McKinsey). Samaan aikaan tarvitaan valtava määrä koulutusta, jotta työntekijöiden taidot riittävät työn muuttuessa ”älykkäämmäksi”. Koulutustarve läpäisee suuren osan kansalaisista.

Tuleva työ vaatii ihmiseltä enemmän kuin nykyinen, koska tekoäly ja ihminen yhdessä ovat enemmän kuin nykyinen vaativakin työ. Tekoäly mullistaa terveydenhoitoa, kauppaa ja vaikkapa autonvalmistajien suunnittelemia autoja.

Puhutaan esimerkinomaisesti vaikkapa autoilusta. Soininvaara ennakoi robottiautoilun tuloa parin kolmen vuoden päähän. Epäilen, että silloin ei olla vielä kovin pitkällä. Aluksi turvallisuus on huolenaiheena, mutta myöhemmin mitä ilmeisimmin autoilun turvallisuutta voidaan automaation avulla lisätä. Autoilu muuttunee myös mukavammaksi, josta nykyiset mukautuvat vakionopeudensäätimet ja niiden ympärille rakentuvat auton automaattiset havaintokeinot tarjoavat esimakua.

Kehitys kehittyy nopeasti. Pankkipalveluissa eteneminen robotisaation suuntaan on nopeaa: tekoäly on oikeudenmukaisempi myöntämään lainoja kuin ihminen.

Soininvaara on hyvin optimistinen: ”maailmasta tulee paremmin toimiva”. Hän maalaa kuvaa maailmasta, jossa ihmiset ovat nykyistä joutilaampia. Koneet tekevät työt, eivätkä pidä taukoja. Mutta haluavatko läheskään kaikki ihmiset olla joutilaita?

Negatiivisena piirteenä uudessa uljaassa maailmassa on kontrollin kasvun mahdollisuus. Tarvitaan siis kontrollin kontrolloimista. Myös kansakunnan ikääntymisen tulisi olla tekoälyn soveltamisen fokuksessa. Miten huomioidaan vanhusten palvelutarpeet, jos työtä keventävät toimet kohdistuvat valtaosin aktiiviväestöön? Kuka pitää ikäihmisten puolta. Aavistuksia tulevasta yritin valaista muutaman viikon takaisessa blogissani, jossa teemani oli pankkimaailman ylijäämäihmiset. Pankkipalveluissa ei pitäisi unohtaa puolustuskyvyttömiä tai muutoin vajavaisin mahdollisuuksin toimivia. Yhteiskunnallisen polarisaation uhka on ilmeinen.

Monet ovat ennakoineet, että tekoälylle käy, kuten sähkölle aikanaan, eli ei pystytty arvioimana, mihin kaikkeen sähköä voidaan käyttää.

::::::::::::

Johtava tutkija Eveliina Saari toteaa T&Y -lehden tuoreessa kolumnissa ”Tekoäly tulee – pitäisikö meidän olla innoissamme?” , että tekoälyn soveltaminen leviää jokaiselle elämän alueelle. Saari kiinnittää huomiota siihen, että järjestelmien tulee saada valtavasti tietoa meistä ihmisistä, jotta niiden avulla voidaan toteuttaa tekoäly-yhteiskunta.

Saari toppuuttelee tutkimustuloksiin viitaten, että ”työn muutos ei ole yhtä nopea kuin teknologiset mahdollisuudet antavat ymmärtää”: työ ei katoa vaan muuttuu asteittain.

Yksi keskeisistä yhteiskunnallisista muutoksista, mitä on pohdittu liittyy matalan osaamistason ja huippuosaamistason tehtäviin. Työelämä ei polarisoidu, jos onnistutaan kouluttamaan keskitason osaajia tekoälyosaajiksi tai huippuammattilaisiksi ”ratkomaan ongelmia, joihin sovellukset eivät pysty”.

Eveliina Saari varoittaa, että mikäli nuorten työllistyminen jää digitaalisten alustojen tarjoamien keikkatöiden varaan, ”murtuu edellisen sukupolven käsitys työn tekemisestä”. Voidaan myös kysyä tuleeko digipalvelujen käyttötaidoista yhteiskuntaan osallistumisen edellytys. Saari vastaa myöntävästi.

Tarvitaan koodareita, mutta tarvitaan myös käyttöliittymäasiantuntijoita, ihmismielen arvoituksen pohtijoita.

:::::::::::::

Seurattuani läheltä nykymuotoisen ict-alan kehitystä useiden vuosikymmenien ajan (itse asiassa omassa työssäni otin käyttöön mikrotietokoneet vuodesta 1984 lähtien: Olivetti M24SP/Intel 8086), herää useita kysymyksiä vallitsevasta kehityksestä. Olin mukana työelämän digitalisoitumisen ensimmäisessä aallossa, joka alkoi 1980-luvulla ja kiihtyi sitten 1990-luvulla. Sen jälkeinen tasannevaihe on nyt muuttumassa uudeksi digiloikaksi, ainakin näin kuvitellaan.

Paraniko työn tuottavuus? Varmasti, mutta samalla myös työtä luotiin lisää (jotta sitä jälleen voitiin nopeuttaa automaattisen tietojenkäsittelyn avulla). Kalkkeerit ja sihteerin työt konekirjoitusvaiheineen poistuivat nopeasti ja tilalle tuli tekstinkäsittely, josta muotoutui, ei delegoinnin, vaan johdon oman työn väline.

Tekoäly saavuttaa ihmiset todennäköisesti hyvin eritahtisesti. Syntyy tietovajeita ja kaikkien mukana pitäminen muodostuu isoksi haasteeksi, jota optimistisissa tulevaisuuden arvioissa ei pystytä huomioimaan.

Itse asiassa yksilölliset erot, erot meidän ihmisten välillä paljastuvat uuden tekoälytekniikan koko kansakunnan läpäisevän ”kokeilun” seurauksena repivämmin kuin millään muulla tavalla. Tekoäly-yhteiskunnassa oman älyn käytön merkitys kasvaa ennenkuulumattomiin mittoihin.

Etenemmekö nopeimpien tahdissa? Huolehdimmeko kaikkien pysymisestä mukana? Minkälaiseksi muodostuu inhimillinen vuorovaikutus? Mahdollisuudet positiiviseen kehitykseen ovat niin suuret, että vain ihmisen oma ahne käyttäytyminen voi pilata sen.

:::::::::::

Soininvaaran työryhmä kiinnittää huomiota oleelliseen asiaan, kun puhuu uuden teknologian murroksen erilaisuudesta vanhoihin teknologiamurroksiin verrattuna. Aiemmin nimittäin matalapalkkainen työ korvautui kehittyneemmällä työllä (emme puhu enää sekatyömiehistä, sillä koneet ovat korvanneet tämän työntekijäryhmän) ja töistä tuli yhä useammin ”sisäsiistejä”. Nyt osa keskiluokasta ainakin Yhdysvaltain kaltaisessa polarisoituneessa yhteiskunnassa on vaarassa pudota sekä palkoissa että työtehtävissä alemmaksi. Osa tietysti – mutta pienempi osa – nousee asiantuntijatehtäviin.

On myös todettava, että johtavassa tai huippuasiantuntijatyössä nyt toimivat ihmiset eivät ole suojassa uuden teknologian korvaavuudelta. Uusi teknologia siis puree kaikkiin ihmisryhmiin, joka tekee tulevaisuuden arvioinnista vaikeaa. Kuitenkin voitaneen sanoa, että hyvä koulutus ja sitä seuraavat edistyneet työt sopeuttavat parhaiten tekoälymullistuksiin.

Soininvaaran ryhmän puolitosissaan esittämä toteamus , että jatkossa oppivelvollisuus jatkuu ainakin 65 ikävuoteen pitää paikkansa. Menisin vieläkin pidemmälle: tosiasia on, että itseopiskelen enemmän tällä hetkellä – yli 65 vuotiaana – kuin koskaan aiemmin.

Tulevaisuus on täällä nyt.

Tätä kirjoitettaessa katselen tulevaisuuden airuena pihalla parhaillaan pyörivää ruohonleikkuurobottia, uskollista palvelijaa, joka väsyessään käy itse lataamassa itsensä.

maanantai 9. heinäkuuta 2018

Journalismin vastuusta ja politiikan vaikutusvaltavajeista

Olen viitannut useissa yhteyksissä demokratian toimivuuteen Suomessa. Tarkastelen tässä aihetta median ja lehtimiesvastuun näkökulmasta.

Meillä on syytä olla ylpeitä siitä, että tuoreessa kansainvälisessä vertailussa suomalaiset tunsivat uutiset kaikkien luotettavimmiksi 37 meihin rinnastettavan maan vertailussa. Toisaalta jos kansainvälinen vertailu pudotetaan pois joudumme omissa kriittisissä arvioissamme tyytymään paljon vaatimattomampaan tulokseen: parissakin tuoreessa tutkimuksessa lähes puolet vastaajista koki median tuottavan yksipuolista tietoa. Merkittävä uutinen on, että vastaajien mielestä media liioittelee mielipide-eroja. Tätä mieltä on yli puolet vastaajista.

Näin kai se on. Silmiinpistävää on, miten uutiset on myytävä kansalaisille kirkuvilla, provosoivilla otsakkeilla. Huomaan itsekin olevani liipaisimella, kun pohdin otsakointia näissä kirjoituksissa: repäisenkö rehvakkaasti vai tyydynkö tylsään asiaotsakkeeseen.

Helsingin Sanomissa oli hyvä asiaa kosketteleva pääkirjoitus 28.6.2018: ”Rohkea journalismi tukee demokratiaa”. Siinä todettiin, että ”journalistien tehtävä on huolehtia siitä, että eri väestöryhmät tulevat kuulluksi myös tiedonvälityksessä”. Tämä vahvistetaan vielä toteamalla, että ”journalismi ei voi olla eliitin puhetta eliitille”.

On luultavaa, että osa kansalaisista kokee asian juuri niin, että eliitti saa mediatilaa kohtuuttomasti. Ehkä juuri tämä seikka rapauttaa vanhaa ylpeydenaihettamme, luottamusyhteiskuntaamme, joka on saanut niin mairittelevia arvioita kansainvälisissä vertailuissa.

Ehkä oleellisin osa Helsingin Sanomien pääkirjoitusta on loppuosan toteamus, että ”yhteiskunnan polarisoitumisen myötä pieni osa kansalaisista on siirtynyt mielipiteissään joko liberaaliin tai konservatiiviseen ääripäähän”. Kirjoituksessa kiinnitetään huomiota siihen, että eliitti saa kohtuuttomasti huomiota suhteessa maltillisiin kansalaisryhmiin, vaikka viime mainittu muodostaa enemmistön. Eri asia on sitten ovatko nämä kovaääniset nettirummuttajat eliittiä vai vain ihmisiä, jotka pitävät kovaa melua itsestään.

Joka tapauksessa pieni suuntaan tai toiseen ahdasmielinen vähemmistö käy myös toimittajien kimppuun, toimien samaan suuntaan niiden kanssa, jotka haluavat rajoittaa demokratian perusedellytystä, sananvapautta.

:::::::::::::::::

Hesarin em. pääkirjoituksessa ei kiinnitetä huomiota valtaeliittien asemaan (mielipide-eliittien mielipiteisiin kyllä!) Suomessa muutoin kuin yleisellä tasolla. Eliittejä voidaan tarkastella myös irrallaan kansalaisten jakautumisesta enemmän tai vähemmän polarisoituneisiin ryhmiin.

Professori Ilkka Ruostetsaari on tutkimuksessaan ”Vallan sisäpiirissä” (Vastapaino, 2014) tutkinut mm. joukkotiedotuseliittejä (kolme eri tutkimuskertaa 1991, 2001 ja 2011). Eliitit Ruostetsaari on jakanut seitsemään ryhmään: politiikka, hallinto, elinkeinoelämä, järjestöt, joukkotiedotus, tiede ja kulttuuri. Ruostetsaaren mukaan kokoomuksen kannatus on vahvistunut eri valtaeliittien erittelyssä eniten juuri joukkotiedotuseliitissä, jossa sen osuus on noussut tutkimusjaksolla peräti 21 prosentista 50 prosenttiin. Kokoomuksen asema joukkotiedotuseliitissä ei ole voinut olla heijastumatta poliittiseen kannatukseen, jonka se ylittää yli kaksinkertaisesti. Kuinka uskottavaa on, että oikeistolaistunut joukkotiedotuseliitti pitää huolta siitä, että ”eri väestöryhmät tulevat kuulluksi myös tiedotusvälineissä”? Tärkeää on, että yksittäiset journalistit kommenttipalstoillaan pyrkivät pitämään huolta myös niiden äänistä, jotka eivät tahdo muutoin kuulua. Sen he ovat velkaa sananvapauden alttarille.

Sitoutumattomuus on taikasana jonka taakse voi mennä vaikka kuinka vahvoin ideologisin sitein varustautunut taho. Helsingin yliopiston tutkija Isak Vento toteaa Hesarin eräässä aiemmassa (22.4.2018) haastattelussa, että ”oikeistoliberaaleille on …. tyypillistä, että he eivät tunnista omien ajatustensa ideologisuutta”.

:::::::::::::::::::::::

Ruostetsaaren tutkimus paljastaa, kuinka epäsuhta poliittisessa vaikutusvallassa ja näkyvyydessä joukkotiedotusvälineissä aiheuttaa ärsyyntymistä mediassa ja erityisesti nettipalstoilla. Ruostetsaaren mukaan vihreiden kannatus kulttuurieliitissä (vuonna 2011 peräti 30 prosentin osuus) on ollut puolueen eduskuntavaalikannatusta selvästi vahvempaa, joka on ärsyttänyt erityisesti perussuomalaisia, joilla ei ole lainkaan kannatusta kulttuurieliitissä!

Ruostetsaaren tutkimus osoittaa kuinka toisaalta vaikutusvaltavaje ja toisaalta ylimitoitettu vaikutusvalta herättävät polarisaation kautta ärtymystä kansalaisissa ja heitä edustavissa poliitikoissa.

On helppo yhtyä Hesarin pääkirjoituksen lopputoteamukseen, että moniääninen yhteiskunnallinen keskustelu on toimivan demokratian edellytys.

lauantai 7. heinäkuuta 2018

Feminismi ja taistolaisuus

Me too -kampanjan oheisilmiönä on noussut esille suvaitsevaisuuden tai pikemminkin suvaitsemattomuuden teema. Hyvin monet – mukaan lukien minä - ovat aiheellisesti iloinneet kampanjasta, sillä se on nostanut esille kauan kätketyn seksuaalisen häirinnän yleisyyden ilmiönä.

Kuten niin monesti aiemminkin tunteita pintaan nostattava keskustelu on rönsyillyt kauas alkuperäisestä tematiikasta. Yksi esille nousseista kysymyksistä on kosketellut ylilyöntejä, joita keskustelu on nostattanut esille. En siis käsittele tässä itse me too -kampanjan sisältöjä vaan aihepiiristä kummunnutta keskustelua.

Aina ajan tasalla olevat ruotsalaiset ovat myös hereillä ja Ruotsin lehdistökomitea PON antoi #metoo-uutisoinnista langettavia päätöksiä maan merkittävimmille sanomalehdille. Komitean mukaan median syytöksissä seksuaalisesta häirinnästä on liian hatarat perustelut.

Kirjailija Pirkko Saisio on tunnettuna toisinajattelijana asettunut mielipiteissään myös hieman vinoon asentoon valtavirran mielipiteisiin nähden. Hän on pyrkinyt ymmärtämään syytettyjen penkille asetettuja julkisuuden henkilöitä asettumatta silti millään tapaa me too -kampanjaa vastaan.

Debatin käynnistäneessä Nykypäivä-lehden haastattelussa Saisio korostaa, että kampanjan taustalla on tärkeä asia: ”Seksuaaliseen häirintään on puututtava ja eri yhteyksissä paljastuneen ilmiön laajuuden ei pitäisi yllättää ketään – paitsi ehkä miehiä”. Saisio kiinnittää myös huomiota siihen, että eri asioista syytettyjä ihmisiä ( kuten Törhönen ja Louhimies) niputetaan samaan yhteyteen. Molempia osapuolia ymmärtävillä kannanotoillaan Saisio tuli sohaisseeksi muurahaispesää.

Tästä hermostui vapaa toimittaja Leena Virtanen, joka HS:n kulttuurisivujen Näkökulma-palstalla (”Feminismin ja taistolaisuuden eroista”, 3.7.2018) asetti kyseenalaiseksi Saision näkemykset.

Virtanen laajentaa problematiikan ”Saision sukupolven” ongelmaksi. Virtasen mukaan Saision sukupolvi tekee toistuvasti saman virheen, ”jos se vertaa vertaa 2010-luvun ja some-ajan aktivismia omaan nuoruuteensa”. Tällä Virtanen viittaa Saision Nykypäivä-lehdessä esittämään väitteeseen, että feministisessä liikkeessä on samoja piirteitä kuin taistolaisuudessa.

Mielestäni perustavaa laatua oleva virhe on tehdä Saisiosta koko sukupolven edustaja. Muutoinkin Virtanen lyö kiveen hakatun leiman Saisioon taistolaisuuden muistomerkkinä. Näin tehdessään hän sortuu samaan virheeseen kuin ne, jotka lyövät elinikäisen leiman jonkun joskus nuoruudessa tekemille tai ajattelemille väärin/oikein arvioinneille.

Vastineessaan Saisio (HS 4.7.2018: ”Toteutuuko #metoossa yksilön oikeusturva?”) toteaa närkästyneenä, että ”Leena Virtanen muistaa mainita, etten vastusta #metoo -kampanjaa, mutta väittää minun silti valinneen puoleni ollessani huolissani Aku Louhimiehen kohtalosta”. Valita puolensa! Siinä se on. Vanha taistolainen prinsiippi: jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan”.

Saisio perustelee näkemyksiään toteamalla, että hän on huolissaan ”toteutuuko kampanjassa yksilön oikeusturva ja inhimillinen kohtelu”. Saisio sanoo tuntevansa myötätuntoa ”samaan aikaan sekä julkisuudessa Louhimiehen metodeista avautuneita naisia kuin Louhimiestäkin kohtaan”.

Virtasta ärsyttää, että hänen yleväksi kokemansa me too -kampanja edes ajatuksellisesti yhdistetään hänen historian roskakoriin luokittelemaansa taistolaisuuteen.

::::::::::::::::

Omasta opiskeluajastani palautui mieleen muistot kiihkeästä poliittisen aktivismin ajasta 1970-luvun alusta. Torjuin ilman muuta taistolaisen jyrkkyyden ja suvaitsemattomuuden, mutta elin silti sovussa sattumalta valikoituneiden taistolaisten kämppäkavereideni kanssa. Kysyin kerran yhdeltä heistä, mistä hän juttelee erään oikeistolaiseksi mieltämäni kaverinsa kanssa, kun poliittiset näkemykset eivät käy yksiin. Hän vastasi fiksusti: ”puhumme muista asioista”.

Tätä metodia voisi suositella niille monille, jotka ovat hakanneet kiveen historiakäsityksensä. Muutoin meidän täytyy alistua Arvo Salon leukailevaan sloganiin ”kaikki suvaitsemattomat ihmiset pitäisi ampua”.

Tämän tyyppinen keskustelu on sinänsä tärkeää käydä, koska se luo uusia ulottuvuuksia usein yksioikoisiin julkisiin mielenilmaisuihin.

torstai 5. heinäkuuta 2018

Penkkiurheilijan havaintoja jalkapallon MM-kisoista

Elämme parhaillaan jalkapallon MM-kisojen huumaa….

Ensimmäiset hämärät muistikuvat minulla on vuoden 1962 MM-kisoista. Pele oli kisojen suuri sankari ja Brasilia uusi vuoden 1958 mestaruutensa.

Vuoden 1966 ja 1970 kisoissa penkkiurheilijan intoni oli korkeimmillaan. Senkin jälkeen olen seurannut EM- ja MM-kisoja enemmän tai vähemmän intensiivisesti.

Jalkapallon on muuttunut 50 vuodessa ”totaalisemmaksi” : kenttä on täyttynyt pitkistä jaloista ja käsistä (!). Pelaajien nopeus on kasvanut silmissä. Erikoistilanteiden merkitys maalien synnyssä on lisääntynyt ja syy voi olla juuri tuossa kentän ”täyttymisessä”. Normaaleja pelitilannemaaleja on yhä vaikeampi saada aikaan. En usko, että jalkapallon etu on erikoistilanteista syntyvien maalien jatkuva lisääntyminen.

Jostakin syystä pelataan usein ”nolla nollaa” tai ”yhtä nollaa”. Vastustajan puolustus yritetään murtaa yleensä hitailla hyökkäyksillä. Peli on junnaavaa, mutta ehkäpä tässä on näköharhaa mukana. Joku toinen voi nähdä asiat toisella tapaa. Brasilia on käyttänyt ehkä innokkaimmin nopeita vastahyökkäyksiä, joissa pallo yritetään pelata vastustajan puolustusmuurin taakse.

Tilastollinen termi ”packing” kuvaa, miten hyvin joukkue on onnistunut vastustajien puolustuksen ohituksissa. Kysymys on siis vastustajan ohitettujen pelaajien suhteesta oman joukkueen ohitettuihin pelaajiin. Tästä tullee pysyvä tilastomenetelmä pelien analysointiin.

Positiivisena asiana on sanottava, että henkilökohtainen taituruus on kasvanut. Messin ja Ronaldon kaltaisia pelaajia on vaikeaa verrata menneiden aikojen Peleen, mutta ainakin vikkelyys, reagointikyky ja irtiotot vastustajasta herättävät taituruudessaan huomiota tänä päivänä. Samalla, kun peli on muuttunut kollektiivisemmaksi erottuvat huiput yhä selkeämmin joukosta. Parhaiten kehitys tule esille seurajoukkueiden pelissä. Niiden merkitys on kasvanut ja perinteisten maaottelujen merkitys vähentynyt. MM-kisat ja EM-kisat ovat sitten erikseen.

Minua jalkapallo kiinnostaa tänä päivänä enemmänkin yhteiskunnallisena ilmiönä. Fani-kuluttuuri on toki muuttunut vuosikymmenien kuluessa. Välillä näytti, että jalkapallolla oli yhteiskunnallisen pahoinvoinnin purkautumiskanavana suuri merkitys. Nyt tilanne on tasaantunut.

::::::::::::::

Huippujalkapalloilijat pelaavat hurjien paineiden alla. Onko heillä henkisiä valmiuksia kohdata heihin asetetut paineet? Fanit ja media kokevat onnistumiset ja epäonnistumiset äärimmäisen tunnevaltaisesti. Sirkus ja markkinat pelaajien ympärillä ovat kasvaneet mielettömästi. Pelaajien palkkiot ovat karanneet sfääreihin. Koko bisnes on kasvanut ja kasvu on sallinut esimerkiksi palkkioiden ylilyönnit.

Onko jalkapallo saanut elämää suuremman merkityksen? Joskus tuntuu siltä, että se on joidenkin osalta tärkein asia elämässä. Ehkä se on positiivisesti ajatellen varaventtiili liikojen höyryjen päästämiseksi pois omasta päästä. Huonoimmillaan peli on kansallismielisyyden kärjistäjä.

Aggressiot valmentajia ja pelaajia kohtaan ovat nettivyörytyksessä säälimättömiä. Tässä mielessä on syytä huoleen. Otetaanko jalkapallo kuoleman vakavasti?

Pelien loistokkuutta alentavat tietyt sivuilmiöt kuten rangaistusten kalastelu, joka ilmenee tekaistuina kieriskelyinä muka loukkaantumisen seurauksena (Neymar ottelussa Meksiko-Brasilia!). Monesti on vaikeaa erottaa todellisia loukkaantumisia teeskennellyistä. Samoin rangaistusalueen rajojen sisällä tapahtuva nojailu vastustajaan siinä toivossa, että ”noja” häviää ja voi näyttävästi kaatua antavat pelistä epärehellisen kuvan. Pelissä on korostunut rankkarien ja vaparien kalastelu, vaikka ei siitä oltu vapaita 1960-luvullakaan.

Useimmat katsojat odottavat ennakkoon suurimpien taitureiden näytöksiä kisoissa. Pelattaessa maailman parhaita vastaan liikkumatila on kuitenkin vähissä ja urotekoihin ei avaudu sellaisia mahdollisuuksia kuin seurajoukkuepeleissä keskinkertaisempia vastustajia kohtaan. Tulee myös mieleen, että esimerkiksi Messiä ei peluuteta oikein vai onko niin, että seurajoukkuepeleissä hänelle rakennetaan pelaajaverkosto, joka ruokkii taituria systemaattisesti. Maajoukkueessa on kilpailevia taitureita omassa joukkueessa.

Videotuomarin käyttö on mielestäni askel eteenpäin kohtuullisesti käytettynä. Pelitilanteiden nopeus on tehnyt välttämättömäksi teknologian käyttöönoton Tekniikan kehittyminen on mahdollistanut maali- ym. tilanteiden paremman tarkistamisen. Konservatiivisessa jalkapallossa uusi tekniikka on otettu käyttöön kovin myöhään. Pelin pitenemistä ei voi käyttää tekosyynä videokuvauksen vastustamiseen, sillä otteluissa tapahtuu joka tapauksessa loukkaantumisten ym. syiden takia runsaasti viivästymiä. Nyt esille tulleet tulkinnanvaraisuudet johtuvat pääosin siitä, että ihminen – ei kuvaustekniikka - viime kädessä toimii tuomarina. Esimerkkinä voisi tässä käyttää käsivirhettä, jotka tuomitaan mielestäni rikkeeksi aivan liian helposti. Nopeat tilanteet aiheuttavat tahattomia virheitä tiheään. Kädellä tulisi olla selvästi palloa ”ohjaava” vaikutus, jotta esimerkiksi rangaistuslaukaus voitaisiin tuomita. Kysymys ei siis ole videokameran kuvasta vaan tuomariston tulkinnasta.

Seuraava uudistus voisi olla jatkoajan pelaaminen pienennetyillä kokoonpanoilla jääkiekon tapaan, jotta ratkaisut saataisiin aikaan pelaamalla. Epäilen, että lajin vanhoilliset päättäjät eivät hevillä lähde tähän mukaan.

Nyt pelattavissa kisoissa on herättänyt huomiota useimpien pelien tasaisuus. Tasokas jalkapallo-osaaminen on levinnyt laajalle ja etukäteen selviä otteluja on yhä vähemmän. Päinvastoin kisoissa on syntynyt odottamattomia yllätyksiä, kuten Saksan putoaminen. Kaiken kaikkiaan uskon, että näissäkin kisoissa suurin voittaja on jalkapallo.

Kisat ovat tätä kirjoitettaessa vaiheessa, jossa kahdeksan joukkuetta on vielä mukana.

tiistai 3. heinäkuuta 2018

Pirua maalataan taas seinälle

Donald Trump ja Vladimir Putin kohtaavat kaupankäynnin merkeissä Helsingissä. Useat ns. asiantuntijat ovat jo ottaneet kantaa neuvottelujen lopputulemaan.

Joku ehti pelästyä sitä, että Suomi antaa itsestään kuvan puolueettomana maana, kun se on asettanut itsensä suurvaltojen puoleenväliin. Taisi olla UPIn Matti Pesu. Suomalainen kauhukuva: meidät julistetaan oman tahtomme vastaisesti puolueettomaksi. Hirvittävää! Eivätkö ne ymmärrä, että Suomi on Natoon päin kallellaan oleva sotilaallisesti liittoumaton maa?! Maailmankirjat ovat sekaisin.

Missä viipyvät Juhani Suomen ja Paavo Väyrysen kommentit?

Ulkopoliittiset analyytikot ovat jo lausuneet tuomion odottamistaan päätöksistä: Trump myy diilin osana Krimin venäläisille. Pidemmälle menee se analyytikko, jonka mukaan koko Eurooppa on kaupan. Eurooppa nimittäin suomettuu neuvottelujen tuloksena (tosi kivaa, että tätä sana ei ole unohdettu!). Suomettumisesta ei olekaan puhuttu aikoihin.

Tähän kannattaa kiinnittää enemmänkin huomiota. Amerikkalainen ”asiantuntija” Max Boot on sanonut Kauppalehden mukaan seuraavaa: "On täysin tilanteeseen sopivaa, että Trump-Putin-tapaaminen järjestetään Helsingissä. Sisukas Suomi, joka oli taistellut puna-armeijaa vastaan vuonna 1940, omaksui jälkeenpäin puolivasallin aseman. Maa säilyi markkinataloutena ja demokratiana, mutta solmi ystävyyssopimuksen Neuvostoliiton kanssa myöntyen sen vaatimuksiin ja jopa suvereniteetistaan, jottei ärsyttäisi naapurin karhua. Trump vaikuttaa alistaneen Yhdysvaltain ulkopolitiikan Kremlin käskyille".

Jälleen tuo sama alistuneen, kaiken menettäneen ”asioita tuntevan tahon” surkuttelu omasta kohtalosta. Samalla käytetään tilaisuutta hyväksi oikomalla historiaa surutta amerikkalaisella suurpiirteisyydellä.

Suomi kasvaa aivan silmissä näissä tapaamisissa Suomen maaperällä. Suomi joko hyötyy hyvässä tai pahassa. Samalla Suomi symboloi kurjaa kohtaloa, joka odottaa länttä: pahalle annetaan ensin pikkusormi ja lopulta viedään koko käsi.

Viimeinen naula vapaan lännen arkkuun on miehitysjoukkojen vetäminen Saksasta. Se sinetöi koko vanhan mantereen suomettumisen. Trump on ihmeellinen kapistus: hänen piti olla kunnon republikaani, mutta sen sijaan hän käyttäytyykin edesvastuuttomasti. Ja tällä miehellä on hallussaan iso nappi!

Amerikkalaiset konservatiivit ja mahdollisesti myös demokraattien haukat ovat turhautuneet, kun eivät saa päättää Yhdysvaltain politiikasta. Päättääkö siitä faktisesti kukaan? Trumpia pelätään, kummeksutaan, ihaillaan ja vierastetaan aina sen mukaan, kuka esittää arvion. Trump taas on jo etukäteen päättänyt, että tapaaminen on ”fantastinen” tai vaihtoehtoisesti ”ehdottoman fantastinen”.

Jukka Tarkka ja Carl Bildt puhkuvat voimatonta protestiaan, maalaten oikeistohenkisen pelon vallassa pirun seinälle. Trumpin edesvastuuton käytös luo edellytykset loppumattomalle spekulaatiolle. Jukka Tarkan kyyninen voimattomuus on tyypillistä tämän suunnan ajattelulle: ”Joudumme ehkä näkemään, miten kaiken kokenut ruhtinas nöyryyttää omahyväisen nousukkaan”.

Suo siellä, vetelä täällä. Kaikki sanat tuntuvat ylimitoitetuilta. Tärkeää on päästä sanomaan, jotta avautuisi edes pieni mahdollisuus sanoa jälkikäteen: mitä minä sanoin.

Ei siis auta muu kuin yrittää maalata piru pois seinältä, mitä olen tässä yrittänyt tehdäkin.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Esa-Pekka Salonen ja ylenpalttinen järjettömyys

Jokin aika sitten tarkastelin demokratian kriisiä lähinnä Barack Obaman itsekritiikin kautta. Hän heitti varjon itsensä noudattaman liberaalin demokratian järkevyyden ylle.

Totesin tuolloin, että Obaman esille nostama seikka ei ole mitenkään poikkeuksellinen tai uusi, hän nimittäin heitti retorisen epäilyn, että harjoitettu ”kosmopoliitti globalismi” oli virhe. Ei, ei hän periaatteistaan ole luopumassa, mutta älykkäänä ihmisenä pyrki analysoimaan, miksi valta vaihtui hänen jälkeensä Valkoisessa talossa liberaalista demokratiasta autoritaariseen konservatismiin.

Monet eri seikat vahvistavat käsitystä, että lukuisissa maissa liberaaliin demokratiaan skeptisesti suhtautuvien populistien näkökulmasta kysymys on kansalaisten tuntemasta oikeutetusta ärtymyksestä ja jopa vihasta liberaalin demokratian ”petosta” kohtaan . Mikä tuo petos sitten voisi olla? Määrittelin tuolloisessa kirjoituksessani tapahtuneen niin, että liberaali demokratia on - väitteiden mukaan - hylännyt kansakunnan perusduunarit, priorisoinut etnisiä vähemmistöjä ja tukenut sukupuolisia vähemmistöjä, antanut feminismin dominoida ja tukeutunut vapaamielisiin ”kaiken salliviin” ideologioihin jättäen perinteisiä arvoja kunnioittavat kriitikot oman onnensa nojaan. Tässä onkin yksi johtolangoista: liberaalit ovat vähätelleet konservatiivisesti ja autoritaarisesti ajattelevia ihmisiä aiheuttaen - edelleen väitteen mukaan - kansakunnalle vahinkoa. Isänmaallisuus on koettu liberalismin kriitikoiden taholta väheksytyksi. Tämä on ollut omiaan nostattamaan nationalistisia liikkeitä.

Mainion intervention aiheeseen tekee Esa-Pekka Salonen HS:n haastattelussa 60-vuotispäiviensä kynnyksellä (HS: ”Suomessa uskotaan yhä järkeen”, 26.6.2018). Salonen Yhdysvalloissa pitkään asuneena kohdistaa kritiikkinsä Trumpin Yhdysvaltoja kohtaan ja haikailee – kuten minäkin – kadonneen demokratian ”järkiperäisen ajattelun” perään. Hän menee niinkin pitkälle, että sanoo, ettei ”jenkeissä politiikka ole edes sekoilua”, vaan ”johdonmukaista rationaalisen järkiperäisen ajattelun halveksimista ja tietoista tuhoamista”. Ajattelussa on perää.

Salonen korostaa, että kysymys ei ole mistään massiivisesta siirtymästä järjenvastaisuuteen, vaan yksilötasolla mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut: ”Yhdysvallat ei ole monoliitti”.

Kritiikkiä liberaalia demokratiaa kohtaan Salonen kohdistaa samoista syistä kuin Obamakin. Ei ole pystytty ratkaisemaan pudokkaiden ongelmia (ei tosin pysty Trumpkaan). Kysymys on mielestäni likipitäen ratkaisemattomasta ongelmasta, jossa globalisaatiota ja paikallisen tason muuttumattomuutta ei ole pystytty sovittamaan yhteen. Seuraus: ”Syrjäytyjät ja väliinputoajat ovat potentiaalinen poliittinen voima”.

Demokraattinen puolue olisi voinut voittaa presidentinvaalit poliittisen linjan viilauksella, mutta itse syrjäytyneiden ongelman häivyttäminen lienee mahdoton tehtävä.

Skandinavian maat Salonen näkee virkistävänä poikkeuksena, sillä ”niillä on vielä jotakin järkeä tässä hommassa”. Aivan oikein Salonen irrottaa populistisen politikoinnin todellisista yhteiskunnallisista haasteista kuten sotesta. Viime mainitun hoidossa noudatetaan ”rationaalista argumentointia”, jossa voidaan toki sallia ”emotionaalinen komponentti”.

Yritän tähän loppuun vielä koota, mistä trumpilaisten ja hänen hengenheimolaistensa ”järjettömyys” koostuu.

-Väärinymmärretty isänmaallisuus.

-Spontaanit epäjohdonmukaiset kannanotot (usein tviittejä).

-Kansainvälisten suhteiden näkeminen yksipuolisesti bisneksen näkökulmasta (nollasummapeli, monenkeskisyyden hyljeksiminen).

-Narsistinen suhde päätöksentekoon - vain omia päätöksiä arvostetaan.

-Huumorintajuttomuus.

-Itsekritiikin täydellinen puuttuminen.

Vielä viimeinen sana Saloselle: ”Rationaalisuus on hauraampi periaate kuin mitä luulimme”.

torstai 28. kesäkuuta 2018

Koulutus on turhaa!

Kumpi on tärkeämpi hyöty koulutuksesta, itse tutkinto pätevyyden osoituksena vai koulutuksen sisältö? Kysymys voi yllättää. Useimmat suomalaiset ajattelevat, että koulutuksen tärkein anti on siinä, mitä koulutuksessa opitaan, mutta soraääniä on esitetty erityisesti anglosaksisesta maailmasta. Entä jos asia ei olekaan niin yksiselitteinen kuin Suomessa yleisesti kuvitellaan?

Tuoreessa T&Y-lehdessä 2/2018 pohditaan tätä problematiikkaa amerikkalaisen Bryan Caplanin teoksen ”The Case Against Education” -kautta. Alaotsake on tahallisen tyrmäävä: ”Why the Education System Is a Waste of Time and Money”. Kirjaa arvioi vanhempi tutkija Hannu Karhunen. Lisään mukaan on omat kokemukseni koulutuksen merkityksestä.

Caplan väittää, että koulutus ei lisää osaamista(!). Caplan ja monet muut käyttävät tässä yhteydessä käsitettä ”signalointi”. Sillä tarkoitetaan, että koulutus/tutkinto kertoo työnantajalle työnhakijan pätevyyden (kapasiteetin) eikä tuo nykyisenlaisena sisällöllistä arvoa (ammattiosaamista) koulutettavalle.

Minkälaista ajatusmaailmaa Caplanin kaltainen oppinut mies edustaa? Hänet on määritetty libertaariksi, joka tässä tapauksessa selkokielellä tarkoittaa oikeistoliberaalia, vieläpä radikaalia oikeistolaista suuntausta. Näistä lähtökohdista ei ole välttämättä yllättävää, että Caplan pitää koulutusta turhana julkisen sektorin rahojen tuhlaamisena: koulutus ei lisää koulutettavan osaamista työmarkkinoilla. Hänen mielestään nykymuotoinen koulutusjärjestelmä on vain ”yhteiskunnan rakentama kallis signalointimekanismi”, kuten Hannu Karhunen kiteyttää Caplanin mallia.

Työnantajalle signalointijärjestelmästä on se hyöty, että se kertoo hakijan tason työmarkkinoilla. Sen avulla työnantajat voivat löytää parhaat työntekijät.

Perimmältään Caplan tuntuu ajavan tavoitetta, että julkisen vallan tulisi lopettaa koulutuksen tukeminen.

Karhunen ottaa esille keskeisen asian, kun hän teroittaa lukijalle, että suurin osa amerikkalaisista menee lukiota muistuttavaan ”high schooliin” eikä Yhdysvalloissa ole selkeää väylää toisen asteen ammatilliseen koulutukseen.

Syynä on se, että amerikkalaisen ajattelun mukaan ihmisille tulee tarjota spesifioimatta laaja-alainen pohja jatko-opinnoille. Mutta toteutuuko tämä? Karhunen toteaa, että amerikkalaisissa yliopistoissa oheistoiminnan (esimerkiksi urheilu) merkitys on suuri. Koulutuksen laatu ja keskeyttäminen ovat myös haasteena, vaikka kärkioppilaitoksissa saavutetaankin huipputuloksia. Euroopassa ammattiin valmistuminen ammatillisista oppilaistoksista on edelleen vahva tahtotila.

Amerikkalaisen Caplanin arvioissa näkyy varmaan koulutusajatuksen erilainen luonne moniin eurooppalaisiin vertailukohteisiin: ammattia ei opita koulunpenkillä. Tosin ajattelu näin kapea-alaisena ei ole relevanttia Euroopassakaan.

Toinen tapa – ja meille luonteva tapa - selittää koulutuksen hyötyjä on ”inhimillisen pääoman teoria”. Sen mukaan koulutus lisää osaamista ja valmiuksia selvitä työelämässä. Parempi palkkakehitys ja suurempi tuottavuus ovat luontevia seurausvaikutuksia. Tutkintopaperi on sitten sinetti osaamiselle.

:::::::::::::

Caplanin perusväite, että koulutus on turhanaikaista sisällön osalta on shokeeraava, koska se - jos väite pitäisi paikkansa - merkitsisi suurta resurssien tuhlausta. Caplan vahingoittaa omalla asenteellaan asiaansa suhtautumalla ylimielisesti koulutukseen ja muiden tutkijoiden päinvastaisin tuloksiin koulutuksen hyödyllisyydestä.

Caplan viittaa 1950-lukuun, jolloin koulutus merkitsi vähemmän kuin tänään ja silti useimmat työllistyivät helposti. Tässäkin voidaan vasta-argumenttina todeta, että Yhdysvaltain taloudellisesti ylivoimainen asema 1950-luvulla varmisti työpaikkojen saannin: koulutuksen ei tarvinnut olla niin spesifistä kuin tänään. ”Lapiohommia” (=suorittavaa työtä) löytyi kenelle tahansa. Tänä päivänä vaatimukset ovat aivan erilaiset. Eri aikakausia ei pitäisi verrata kritiikittömästi toisiinsa.

Caplanin ehdotus koulutuksen rajuista leikkauksista merkitsisi eriarvoisuuden voimakasta kasvua tänä päivänä.

Trumpin ja teekutsuliikkeen Yhdysvalloissa Caplanin ajattelulla on varmaan sosiaalinen tilaus. Asenne tietyillä tahoilla tuntuu olevan, että faktapohjainen tutkimus sivuutetaan ”minusta tuntuu” -vastaväitteillä.

Caplanille riittää sisältöfunktiona työssäoppiminen ja oppisopimuskoulutus. Caplanin ajatuksenjuoksusta voi poimia joitakin hänen huomiotta jättämiä teemoja, kuten tärkeänä pitämäni yleissivistyksen, joka tulee koulutuksen oheistuotteena. Caplan ei ilmeisesti anna arvoa tällaiselle kokonaisvaltaiselle koulutusajattelulle.

Kun Caplan viittaa koulutuksen tehottomuuteen, voidaan tähän tarttua aiheellisesti, mutta ei siinä mielessä, että koulutuksen sisällölliset asiat mitätöidään. Pikemminkin sisältöjä tulisi kehittää eli tehostaa siihen suuntaan, että ne vastaavat työelämän uusiin haasteisiin.

:::::::::::::::::

Ehkä totuus löytyy kahden argumentin (signaloinnin ja inhimillisen pääoman teorian) välistä: tarvitaan ehdottomasti koulutuksen osaamista ja työvalmiuksia lisäävää vaikutusta, mutta myös todistuksen arvoa sinänsä. Painopisteen pitäisi kuitenkin olla selkeästi sisältöjen puolella, sillä muutoin koulutuksen suurta kustannusvaikutusta ei voi perustella. Koulutuksen substanssin kehittämisvaatimus jää koulutuksen järjestäjälle ja rahoittajalle.

Vaikken myönnäkään signaloinnin ”caplanilaista” vaikutusta, voin helposti ottaa esille omasta kokemuksestani valmistumisen yliopistosta siten, että tutkinto ei tue ammattiin valmistautumista (siihen liittyvä auskultointi kylläkin). Työnantaja arvioi tällaisessa tapauksessa signalointityppisesti tutkinnon merkityksen kypsyysnäytteenä. Arvioisin kuitenkin, että omana opiskeluaikanani ”yleistutkintoajattelu” vielä riitti: kaikki opintonsa päättäneet saivat käytännössä työpaikan. Nyt on toisin: sen enempää opiskelun sisältö kuin tutkintonimikekään eivät välttämättä takaa työhön pääsyä.

PS

Tekoälyn laajamittaisen käyttöönoton arvioidaan olevan valtava koulutuksellinen haaste Suomessa. Konsulttiyhtiö McKinseyn mukaan korkeasti koulutetun työvoiman osuus nousee 51 prosenttiin vuoteen 2030 mennessä (vuonna 2016 se oli 44 prosenttia). Tämä merkitsisi 200 000 uutta korkeasti koulutettua. Epäilen, että asetetuissa tavoitteissa epäonnistutaan, jos tähtäimenä on vain tutkinnon toimiminen kypsyysmittarina. Koulutuksen sisältöjen tulee palvella työtehtävävaatimuksia.

tiistai 26. kesäkuuta 2018

Voimmeko luottaa mediaan?

Reuters-instituutin tekemässä Digital News Report 2018 -tutkimuksessa Suomi pärjäsi hyvin vertailtaessa uutisten luotettavuutta 37 maassa. Kaikista maista Suomessa luotetaan uutisiin eniten. Kotimaista uutismediaa luettiin paljon myös verkossa.

Näyttää siltä, että kansainvälinen kilpailu ei ole kovin suuri uhka kotimaisille medialähteille. Suomen eksoottinen kieli ja joka tapauksessa pieni kielialue olivat omalta osaltaan tukemassa kotimaisen median vahvuuksia. Mutta muitakin syitä kannattaa pohtia. Erityisen luotettavaksi koettiin Yle-Uutiset. Verkossa luotettavuuden kirjo oli monipuolisempi.

Facebookin käyttö uutislähteenä on laskenut, joskin on edelleen suosittu. Esimerkiksi Youtuben merkitys on kasvanut. Toisaalta yli puolet tutkimukseen vastaajista oli hyvin tai erittäin paljon huolissaan verkon totuudellisuudesta, mikä ei tietenkään ole yllätys. Välillä tuntuu, että netissä vallitsee viidakon lait, koska pyritään siihen, että koviten huutavat saavat eniten ilmatilaa.

Joka tapauksessa Suomessa ja muissa Pohjoismaissa verkkouutisista maksavien määrä on kasvanut. Suomessa 18 prosenttia maksaa uutisista verkossa, mikä on huomattavan korkea luku.

Samantyyppistä teemaa käsitteli Suomen Kulttuurirahaston ja ajatuspaja e2:den julkaisema tutkimusraportti ”Suomalaisten identiteetit” 2/4, joka keskittyi siihen onko Suomi niin jakautunut kuin julkisuudesta voisi päätellä.

Yksi mitatuista kohteista oli mediakriittisyys. Reutersin tutkimusta vahvistaen lähes puolet vastaajista koki median tuottavan yksipuolista tietoa. Merkittävä tieto on, että vastaajien mielestä media liioittelee mielipide-eroja. Tätä mieltä on yli puolet vastaajista.

Tutkijat saavat saman kohtalon osakseen. Enemmistön mielestä tutkijoiden omat arvot ohjaavat liikaa tutkimusta. Kansalaisten kriittisyys näyttää olevan vallitsevaa riippumatta koulutustasosta.

Mielenkiintoista tässä kaikessa on, että huolimatta mediakritiikistä suomalaiset kuitenkin eniten luottavat esimerkiksi uutisiin, kuten Reutersin tutkimus osoittaa. Saman tyyppinen ajatus tuli mieleen, kun suomalaiset todettiin mittaustulosten perusteella onnellisimmiksi ihmisiksi globaalisti. Myös onnellisuustutkimuksen yhteydessä ihmeteltiin tulosta, kun suomalaiset ovat niin kriittisiä yhteiskuntaa ja elämänpiiriään kohtaan.

Sama tilanne vallitsee monien kansainvälisesti tutkittujen teemojen osalta. Täytyy olla joku yhdistävä selitys. Selittäisin itse tätä paradoksia niin, että kehityksen (ja hyvään tulokseen pääsemisen) edellytys on suuren osan kansalaista tyytymättömyys millä alalla tahansa, vaikka sitten kokonaisuutta arvioitaessa tulos olisikin kansainvälisesti verrattuna loistava. Tyytyväisyyden edellytys on siis kriittinen asenne, joka mahdollistaa kattavan menestyksen.

Yhdysvalloissa ollaan jo aikapäiviä sitten jakauduttu mediakulutuksen suhteen kahtia. Kuunnellaan vain sitä kanavaa, jota halutaan kuunnella ts. imetään uutisia kanavilta, jotka suoltavat omaan poliittiseen ja ideologiseen kantaan soveltuvia uutisia. Näin omat näkemykset vahvistuvat sen sijaan, että suoritettaisiin henkilökohtaista omiin asenteisiin kohdistuvaa faktantarkistusta. Suomessa ei olla edetty tähän suuntaan, mutta merkkejä saattaa olla jo näkyvissä Yhdysvaltain kehityssuunnan seuraamisesta. Internetistä jo haetaan niitä uutisia, joita nimenomaan halutaan nähdä ja kuulla.

Esimerkiksi Helsingin Sanomat toteaa, että yhtenäiskulttuurin (yksien radio- ja TV-uutisten) aika on ohi. Tämä lienee myös ollut aiemman konsensusajattelun ylläpitämä voima, joka nyt on murenemassa.

On vaikeaa sanoa, onko eripura lisääntynyt, sillä kyllä aiemminkin oli suuria ja korostuneesti ideologisesti värittyneitä eroja ihmisten ja yhteisöjen välillä. Ehkä muutos on siinä, että nyt mielipidekirjo on laajentunut ”kaikkien sodaksi kaikkia vastaan”. No, tämä on liioittelua, mutta eri yksilöiden ja kansanryhmien lähestymiskulmien kasvanut määrä lienee fakta.

Sitten on vielä ideologisesti värittyneet asennevinoumat. Yhdysvaltain vuoden 2016 presidentinvaalien aikoihin nousi esille ”musta tuntuu” -ajattelun korottaminen perinteisten ns. luotettavien medialähteiden yläpuolelle. Oikeaksi siis haluttiin kokea se, mikä omassa sisimmässä ”tuntui” oikealta. Tällainen ajattelu on sukua samoihin aikoihin esille nousseelle valeuutiskulttuurille, joka viettää edelleen riemujuhliaan koko ajan muuntautuen aikaan sopivaksi.

Olemme Suomessa välttyneet pahimmilta mediassa ilmenneiltä vinoumilta.

Entä voidaanko vanhan yhtenäiskulttuurin uutisointia soveltaa uusiin uutistoiminnan virtauksiin?

Miten olla siis vaihtoehtoinen, mutta samalla luotettava ja monipuolinen tiedon lähde? Tähän moni vastaa, että tarjoamalla moniarvoista uutisointia monipuolisine kommentteineen. Uutisten ja kommenttien erottaminen toisistaan on iso harppaus objektiivisen tiedonvälityksen suuntaan.

Seuraan itse lähes ammattimaisesti eri tiedotusvälineitä sekä sähköisessä että paperimuodossa. Suuressa kuvassa paljastuu isojakin eroja eri tiedotusvälineiden uutisoinnissa. Median omistuspohja on ehkä merkittävin yksittäinen vaikuttava tekijä arvioitaessa median luotettavuutta.

sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

Subprime-lainat, yhtiölainat ja tonttirahastot

Viime aikoina on puhuttu suuren asuntokysynnän aiheuttamasta kuplavaarasta asuntojen hinnoissa (tuntuu miltei ärsyttävältä puhua kuplavaarasta ikään kuin haluttaisiin sanoa, että kysymys on ikuisesta vaarasta!). Tässä yhteydessä on viitattu monesti finanssikriisin tapahtumiin ja erityisesti subprime-lainoihin (subprime = alle priiman). Osin viittaukset ovat oikeansuuntaisia, mutta subprime-lainojen kokonaisuus muodostuu monesta osatekijästä, joista vain osassa on viitteitä nykytilanteeseen Suomessa. Katsotaanpa.

Tässä yhteydessä kannattaa painotta, että Suomella ei ollut osaa eikä arpaa finanssikriisin synnyssä. Olihan meillä varoittavana esimerkkinä oma ”finanssikriisi” 1990-luvun alussa.

Seuraavassa lainaan omaa kirjoitustani ajalta, jolloin pyrin selvittämään itselleni, mistä finanssikriisissä oli kysymys. Oheinen on lainaus omasta kirjoituksestani 15.2.2013 ”Rahamarkkinakriisi – kun pöly on laskeutunut”.

(lainaus alkaa)

”Kuten tiedetään mieletön asuntojen kysyntä johti asuntojen hintakuplaan ja vääjäämättömään romahdukseen. Kriisi muhi lähes vuosikymmenen ajan ennen kuin saavutti lakipisteen vuonna 2006. Romahdus seurasi viiveellä vuonna 2008.

CDO-arvopaperit ja CDS-luottojohdannaiset tuhosivat arvopaperistettujen luottojen laadun tehokkaasti. Molempiin rahamarkkinatuotteisiin sopii käsite ”järjetön ylenpalttisuus”: mikään ei riittänyt pyrittäessä yhä mielikuvituksellisempiin rahoitustuotteisiin.

Väistämättä tulee mieleen, ettei kukaan hallinnut kokonaisuutta. Rahan tulviminen omaan taskuun hiljensi kriittiset äänet. Kaikki tuntuivat hyötyvän. Varmistuksena toimi ”vastuunsiirtojärjestelmä”. Mikään rahoituksen osapuoli ei jäänyt katsomaan, miten omalle panokselle käy. Arvopaperistettu laina välitettiin eteenpäin rahamarkkinoiden ravintoketjussa ilman välttämätöntä kontrollia. Tapahtui suoranaisia petoksia, jotka ovat jääneet rankaisematta. Suuri osa toimijoista ehti nostaa bonukset loistavasta bisneksestä, ennen kuin romahdus tuli eikä monenkaan ole tarvinnut pelätä rahojen palauttamista.

Suurimmat virheet tehtiin pankeissa innovatiivisten rahoitusinstrumenttien valheellisen innostavassa ilmapiirissä. Puolijulkisten asuntorahoittajien rooli (Fannie Mae, Freddien Mac) oli sittenkin rajallinen. Ne kyllä ostivat luottoja ja pahensivat kuplaa, mutta suurimman virheen ne tekivät liittyessään niiden tahojen joukkoon, jotka sijoittivat varojaan subprime-arvopapereihin. Ne olivat siis samoilla apajilla kuin monet institutionaaliset sijoittajat. Kaikkein vastenmielisimpänä piirteenä pettäjäpankkien toiminnassa pidän niiden vedonlyöntiä alenevaan kurssiin niiden itsensä liikkeelle laskemia arvopaperistettuja luottoja vastaan. Shorttaus oli kammottava seuraus myrkyllisten arvopaperien luomisesta.

Tietenkin keskuspankin alhainen korko IT-kuplan puhkeamisen aiheuttaman taantuman seurauksena oli lisäämässä luototusta. Alan Greenspanin panos kriisin syntymiseen oli se, että hän yhden-kahden vuoden sijasta piti korot alhaalla peräti neljä vuotta. Yleinen sääntelyn vastainen henki tuhosi mahdollisuudet kahlehtia pahimpia ylilyöntejä. Johdannaisten säätelypyrkimyksen kaaduttua vuonna 2000 oli portti avoinna moraalikadolle.”

(lainaus loppuu)

Subprimessa arvopaperistetut lainat elivät omaa elämäänsä ja tuntuivat sijoittajien kannalta houkuttelevilta. Niitä rynnättiin ostamaan suureellisten tuotto-odotusten siivittämänä. Asiat sujuivat hyvin niin kauan kuin asuntojen hinnat nousivat. Hintojen lasku romahdutti koko ketjun.

Pieni- ja keskituloinen asunnonostaja nääntyi 2 (vapaavuodet) +28 (laina-aika vuosissa) -muotoisen lainajärjestelyn alla. Hänellä ei ollut minkään valtakunnnan tietoa, minkä rahoitusketjun päässä lainaosuuksien omistajat olivat. Sijoittajat kaatuivat liian suuriin tuotto-odotuksiin, jotka romahtivat ja samaan aikaan tai hiukan myöhemmin - vapaavuosien jälkeen - lainojen takaisinmaksut räjähtivät vähävaraisen asunnonomistajien käsiin osoittautuen ylivoimaisiksi.

”Subprimen kosketus” vertaantuu tämän päivän kokemukseen Suomessa sen takia, että asuntorakentamisen rahoituspolku ”etääntyy” asunnonostajan ulottumattomiin tai ainakin asunnonostajan täytyy olla erittäin tietoinen rahoitusjärjestelmän kriisiherkkyydestä. Tonttirahastot ja yhtiölainat ovat esimerkkejä ”etääntymisistä”. Asunnon ostajalla ei ole voimavaroja selvittää monimutkaisia ketjuja, joiden toisessa päässä on asunnonostajan rahat (omat tai velkarahat tai näiden yhdistelmä) ja toisessa päässä velkavivutettu rahoituspolku. Polulla miinan astumisen vaara on suuri.

Arvoitukseksi jää voiko potentiaalinen asuntokriisi levitä muuhun talouteen.

perjantai 22. kesäkuuta 2018

Puolueet ja heimot - demokratia ja viidakon lait

Helsingin Sanomat esitteli (6.6.2018) lyhyesti vastikään ilmestyneen Barack Obaman neuvonantajan Ben Rhodesin kirjan ”The World As It Is”, jossa peilataan Obaman presidenttiyttä häntä hyvin läheltä seuranneen avustajan ja kumppanin näkökulmasta.

Obama oli ja on nykyaikaisen liberaalin demokratian läpivalaisema poliitikko, mutta kirjan mukaan hän heitti epäilyn itse noudattamansa politiikan järkevyydestä pian Trumpin valinnan jälkeen. Obaman esille nostama seikka ei ole mitenkään poikkeuksellinen tai uusi, hän nimittäin heitti retorisen epäilyn, että harjoitettu ”kosmopoliitti globalismi” (jolla oli ja on Obaman vankka kannatus) oli virhe. Tuskinpa hän periaatteistaan on luopumassa, mutta älykkäänä ihmisenä pyrki analysoimaan, miksi valta vaihtui Valkoisessa talossa.

Joku populisti voisi tähän sanoa, että vasta Trumpin valinnan jälkeenkö Obama tajusi asioiden oikean laidan? Helppo sanoa!

Liberaalin demokratian kannattajaksi tunnustautuvan kannalta tapahtunut ei ole mitenkään huitaisemalla ohitettava asia, vaan tärkeä periaatteellinen kysymys: se linja, jota Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa on noudatettu kymmeniä vuosia on asetettu yhä useammin kyseenalaiseksi. Monissa maissa liberaaliin demokratiaan skeptisesti suhtautuvien populistien näkökulmasta asia on selvä: kysymys on kansalaisten tuntemasta oikeutetusta ärtymyksestä ja jopa vihasta liberaalin demokratian ”petosta” kohtaan . Mikä tuo petos sitten voisi olla? Määrittelisin niin, että liberaali demokratia on - väitteiden mukaan - hylännyt kansakunnan perusduunarit, priorisoinut etnisiä vähemmistöjä ja tukenut sukupuolisia vähemmistöjä, antanut feminismin dominoida ja tukeutunut vapaamielisiin ”kaiken salliviin” ideologioihin jättäen perinteisiä arvoja kunnioittavat kriitikot oman onnensa nojaan. Tässä onkin yksi johtolangoista: liberaalit ovat vähätelleet konservatiivisesti ja autoritaarisesti ajattelevia ihmisiä aiheuttaen väitteen mukaan kansakunnalle vahinkoa. Isänmaalisuus on koettu liberalismin kriitikoiden taholta väheksytyksi. Tämä on ollut omiaan nostattamaan nationalistisia liikkeitä.

Osa kansalaisista on ikään kuin alkanut puolustaa tärkeäksi kokemaansa syvälle historiaan ulottuvaa identiteettiä. Demokraattinen puoluekoneisto – välillinen kansanvalta - ei vastaa enää ihmisten tarpeisiin vaan halutaan suoraa yhteiskunnallista reagointia ja osallistumista. Monien liberaalien – mukaan lukien Obama – mielestä tässä on kysymys taantumisesta tribalismiin, heimottumiseen, joka voisi olla demokraattisen koneiston primitiivinen versio. Ainakin Obaman esittämä problematiikka on relevantti ja vaatii vastausten pohdintaa.

On nähtävissä, että ihmiset eivät sittenkään olleet valmiit maailmoja syleilevien edistyksellisten oppien kannattajiksi. Syvältä menneisyydestä johdetun identiteetti-imperiumin vastaisku on nähtävissä kaikkialla maailmassa.

Ideologiset ja poliittiset ääripäät voidaan nähdä seuraavasti:

Jyrkkäreunaisen heimottumisen yhtenä piirteenä voidaan pitää tiukkaa määritelmää, kuka saa kuulua ”yhteisöön”. Liberaalin demokratian radikaalin tulkinnan mukaan taas vapaus on universaali, vallitsee sallivuuden ja vapauden ehdottomuus. Nämä kaksi ääripäätä harvoin toteutuvat sellaisenaan käytännössä, mutta voisivat muodostaa kehikon, jonka kautta liberaalidemokratiaa ja heimoutumista voidaan eritellä.

Itse asiassa edellä esitetty kuvaus on raju yksinkertaistus. Tosiasiassa kansalaiset ovat monissa yhteisöissä jakautuneet useisiin ryhmiin.

Joka tapauksessa liberaalia demokratiaa haastetaan äänekkäästi: huudetaan maailmalle seis! Turhaan tietenkin, mutta tärkeintä on saada oma ääni kuulluksi, kun liberaali demokratia on väitteen mukaan mitätöinyt populististen protestoijien vastalauseita. Populistit ovat saaneet oppositiosta huutaa iskulauseitaan , mutta nyt on tapahtumassa laajalti selvä murtautuminen hallituksiin useissa Euroopan maissa. Suomessa ollaan itse asiassa pisimmällä, koska meillä populistit ovat saaneet osoittaa kyvykkyytensä hallituksessa jo monien vuosien ajan. Tulos on ollut odotettu. Hallitseminen on osoittautunut paljon vaikeammaksi kuin oppositiosta käsin kivien heittely.

Helppoa ei ole ollut toisellakaan puolella: Obama toteaa Rhodesin kirjan mukaan, että ”ehkä me työnsimme liian lujaa (liberaaleja aatteitamme)” Obaman hämmennys on ilmeinen, kun hänen vahvoiksi kuvittelemansa periaatteet on monilla tahoilla asetettu kyseenalaisiksi : ”Ehkä ihmiset vain haluavat kääntyä takaisin heimoonsa”, jatkaa Obama.

::::::::::::::::::::

Olen itsekin kirjoittanut yhden blogikirjoituksen heimottumisesta, ”Onko heimokulttuuri taantumisen merkki?”. Totesin kirjoituksessa mm. seuraavaa: ”Poliittisiin puolueisiin kohdistuva luottamuksen puute on kansanvallan kannalta vaarallista (joskaan ei yllättävää nykyisen populismin keskellä), koska edustuksellinen demokratia perustuu käytännössä poliittisiin puolueisiin. Politiikka on monelle sylkykuppi, jota käytetään oman pahoinvoinnin ulkoistamiseen. Siihen on luotu odotuksia, joihin kätkeytyy valmiiksi sisäänrakennettu pettymys.”

Populismin kiinnitin heimottumiseen seuraavalla tavalla: ”Populismi on omalta osaltaan muokannut, ”heimottanut” poliittista kenttää. Samaan aikaan, kun poliittinen kenttä on saanut vaikutteita heimottumisesta, puoluekenttä on muotoutunut uudelleen. Poliittiset puolueet eivät siis ole häviämässä mihinkään, vaan heimottumisen myötä on muodostunut uusia puolueita tai vanhat puolueet ovat löytäneet toisensa, joskus jopa äärilaidoilta. Olemme siis siirtyneet – monien esittämän väitteen mukaisesti - aikakauteen, jossa sanokamme maahanmuuton vastustajat, feministit, rasistit, koulutuksellista statusta ylläpitävät jne. muodostavat uusia, lujasti omaan asiaansa uskovien kategorioita, nimettäköön niitä vaikka heimoiksi.”

Tutkija Shania Määttälä on selvittänyt postmodernin ja heimottumisen yhteyksiä ja toteaa varsin sattuvasti: ”Heimon jäseniä yhdistää jaetut tunteet, elämäntyylit, uudet moraaliset uskomukset, kulutustottumukset tai epäoikeudenmukaisuuden tunteet. Jokainen postmoderni yksilö kuuluu useaan heimoon, joista jokaisessa hänellä voi olla erilainen rooli. Heimoihin kuuluminen on postmodernille yksilölle tärkeämpää kuin perinteisiin yhteiskuntaluokkiin kuuluminen ja postmoderni yksilö määritellään.……heimojen kautta.”

Edellä kuvattu tapahtumasarja on kestänyt kymmeniä vuosia. Meillä Suomessakin Veikko Vennomon protesti liittyy oleellisesti modernisoitumis- ja liberalisoitumiskehitykseen. Vennamon protesti kantoi aikansa, mutta lopulta lopahti. Sen jälkeen identiteettikeskeisyys on kokenut uuden nousun aivan viime vuosina.

::::::::::::::::

Perimmältään kysymys on demokratian pahoinvoinnista. Heikki Wilenius kirjoittaa tuoreessa Voima-lehdessä (Voima/toukokuu 2018) kahdesta kuuluisasta filosofista ja yhteiskuntatieteilijästä Theodor Adornosta ja Max Horkheimerista, kuinka natsismiin ja kapitalismiin johtaneet kokemukset lannistivat parivaljakon niin, että he kirjoittivat yhteisen teoksen ”Valistuksen dialektiikka” (1944), jossa he väittävät, että valistusajattelu ja siihen liittyvä järjenkäytön ihannointi on vain myytti muiden joukossa. Ennemmin tai myöhemmin valistushaaveet vajoavat takasin sinne, mistä kumpusivatkin: taikauskoon ja myyttiin.

Horkheimer ja Adorno siis viitoittavat jo varhain tietä sille kehitykselle, mikä on tapahtunut viime aikoina, ja joka tässä kirjoituksessa on määritetty taantumiseksi heimottumiseen.

Ei siis mitään uutta auringon alla: demokratiaan ei liity mitään erityistä ja ylevää. Se huojuu kuin mikä muu tahansa hallitsemisen muoto.

Tätäkö olemme todistamassa nyt?

Adornoon ja Horkheimeriin viitaten Wilenius väittää, että ”demokratiaan kuuluu myytti, että se on erilaista kuin perinteeseen tai hallitsijan karismaan perustuva vallankäyttö”. Tosiasiassa Wileniuksen mielestä ”demokratian viime aikainen vajoaminen autoritarismiin on merkki siitä, että demokratia on alastomimmillaan Kim Jong-unia ja Donald Trumpia”. Aika kova yleistys, mutta viime aikojen vallankäytön muotojen sekoittuminen osin tukee Wileniuksen kärjistystä.

Adornon ja Horkheimerin ajattelu johtaa lopulta koko edistyksen asettamiseen kyseenalaiseksi – ainakin siinä muodossa, kuinka sen länsimaissa koemme.

Erään näkökulman luo John Dickinson, joka laajassa The Atlanticin (May, 2018) artikkelissa ”The Hardest Job in the World” antaa ymmärtää, että presidentin tehtävä ei ole sekaannuksen tilassa vain Trumpin takia, vaan ongelman ytimessä on presidenttiyden (tai miksei koko edustuksellisen demokratian tehtävän/oma huomioni) ”mahdottomuus” ylipäätänsä nykyaikana: ”What if the problem isn´t the president – it is the presidency”? Tässä sitä ollaan: johtamisen mahdottomuudessa.

keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Ylijäämäihmisiä pankissa

Joskus harvoin on pakko käydä pankissa oikein henkilökohtaisesti. Niin minunkin. Tämä tapahtui sattumalta Helsingissä.

Kun ihmisiä valikoituu tai valikoidaan pankkipalveluihin, niin netin päässä olevat ovat tietenkin priima-asiakkaita. Kohtasin nyt sen toisen pään pankin tiloissa. Siellä digitaalimaailman ylijäämäihmiset muodostivat jonon konttorin palvelutiskille.

Konttorissa oli hienot lasiseinät ja niissä ovi. Ihmiset törmäilivät, koska ovi ei erottunut lasiseinästä. Suuri osa ihmisistä oli ohikulkijoita, jotka ”pistäytyivät” pankissa. Ja sitähän kesti….kaksi tuntia?

Sain vuoronumeron, mikä oli 60 numeron päässä palveltavasta numerosta. Henkilökunta oli tavattoman ystävällistä. Heidät oli hyvin valmennettu tähän tehtävään. Toivottavasti pankki korvaa heille heidän kärsivällisyytensä. Ei ollut heidän vikansa, jos palvelu kesti. Mutta ihmetellä voi, miksi digitalisoitunut yhteiskunta oli johtanut tällaiseen tilanteeseen.

”Onko tämä Itäkeskus?” ”Onko tämä Nordean pankkikonttori?” Kysymyksiä tuli ja meni. Vastauksiakin tuli ja meni. Oliko niillä vaikutusta, jäi epäselväksi.

Asetelma oli mahdoton: kiukkuiset ihmiset ovat todistamassa digimaailman logiikkaa. Osa poistuu jonosta kyllästyneenä kuka mihinkin, toiset itsekseen hymyillen, osa sadatellen…..

Paikalle tulee nuori tyttö taluttaen mummoa, jonka hän on löytänyt pankin ulkopuolelta sattumalta. Mummo istutetaan tuolille ainoalle vapaalle paikalle. Mummo avaa lompakkoaan lähes jokaiselle vastaantulijalle ja kysyy ”onko tässä Nordean pankkikortti?”

Joku tulee taas sisään ja poistuu jonosta ennen omaa numeroaan. Joukko ulkomaalaisia viivähtää ovella ja poistuu naureskellen muualle.

Odottaessani tulee kolme poliisia paikalle ilmeisesti jonkun hälyttämänä. Ei tietoa syystä…..

Olin yhtä pankkikokemusta viisaampi.

maanantai 18. kesäkuuta 2018

Voiko Yhdysvallat padota Kiinan vaikutusvallan kasvua?

Amerikkalaisessa The National Interest -aikakauslehdessä May/June 2018 ilmestyi tohtori Paul Heerin artikkeli ”Kennan Goes East”, jossa tarkastellaan Yhdysvaltain Kiinan politiikkaa George F. Kennanin 1940-luvulla luoman patoamispolitiikan (Policy of Containment) näkökulmasta. Koko lehden touko-kesäkuun numero on omistettu ”uusi kylmä sota” -teemalle. Kennanin ideana oli padota Neuvostoliiton laajenemispyrkimyksiä diplomaattisin keinoin. Heerin mielenkiinto kohdistuu siihen, voiko aikoinaan kylmän sodan aikana noudatettua Neuvostoliittoon kohdistunutta patoamispolitiikkaa soveltaa Kiinaan. Näkökulma seuraavassa on siis selvästi USA-keskeinen. Mikä mies oli George F. Kennan?

George F. Kennan (1904-2005) toimi Yhdysvaltain Moskovan suurlähettiläänä vuosina 1944-46 ja 1951-52. Hänen kuuluisuutensa perustuu paljolti Moskovasta 1946 lähetettyyn ns. ”Pitkään sähkeeseen” sekä sitä seuranneeseen ”X-artikkeliin” Foreign Policy -lehdessä vuonna 1947. Noissa kirjoituksissa Kennan analysoi Neuvostoliiton strategiaa ja olemusta ja rakensi suuntaviivat pitkäksi aikaa Yhdysvaltain suhtautumiselle Neuvostoliittoon. Kennanin pettymykseksi hänen diplomatiaan perustuvaa patoamispolitiikkaa ei otettu kylmän sodan aikana sellaisenaan Yhdysvaltain politiikan ohjenuoraksi, vaan siitä toteutettiin sotilaallinen versio. Kylmän sodan sodanuhka molemmin puolin perustui tähän sotilaalliseen uhitteluun, joka pääsi vallalle.

Pitkän elämänsä aikana Kennanilla oli mahdollisuus nähdä valtasiirtymät ja monien ennustustensa toteutuminen. Toki erehdyksiäkin sopi joukkoon. Kennan pysyi aktiivisena maailman tarkkailijana koko elämänsä ajan.

Containment-politiikkaa ei sovellettu Kiinaan. Kiina ei ollut Kennanin Moskovan palvelun aikana strategisesti tärkeä valtio, saati uhka. Kennan itse arveli Kiinan sortuvan Neuvostoliiton paineen alla. Kennan kannatti USA:n pysymistä irti Kiinan sisällissodasta (1946-50) ja varoitti perimästä Ranskan Indo-Kiinan sodan ongelmia. Kennan kannatti myös miehitysjoukkojen vetämistä pois Koreasta.

Kaiken kaikkiaan Kennan ei suostunut pitämään Neuvostoliiton mahdollista dominanssia Itä-Aasiassa sellaisena uhkana Yhdysvalloille kuin miksi se koettiin USA:n ulkopolitiikassa. Japani oli ainoa maa, jonne USA:n kannatti sijoittaa joukkoja. Korean sota kuitenkin sitoi Yhdysvallat Itä-Aasiaan.

Kiinan ja Neuvostoliiton välirikko kylmän sodan aikana oli yksi syy, miksi containment-politiikka ei tarvinnut Kennanin mielestä soveltaa Aasiassa: sieltä puuttui vahva, yhtenäinen kommunistinen voimatekijä. Kiinan kommunismia Kennan ei pitänyt potentiaalisena uhkana. Ratkaisevaa oli, että Kiina ei kuulunut Neuvostoliiton etupiiriin. Kuitenkin Vietnamin sodan aikana Yhdysvallat sitoutui Kennanin varoituksista huolimatta patoamispolitiikkaan Kaakkois-Aasiassa.

Paul Heerin mielestä Kennan aliarvioi Kiinan potentiaalin. Kennan suhtautuikin aluksi lyhytnäköisesti Kiinan kasvavaan voimaan. Kennan perusteli Kiinan jättämistä containmentin ulkopuolella sillä, että Kiina ei ollut uhka vaan pikemminkin osoitti yhteistyöhalua. Niinpä Kennan ei laskenut Kiinaa globaalien valtakeskusten joukkoon, joita oli hänen mielestään viisi: USA, Iso-Britannia, manner-Eurooppa, Japani ja Venäjä.

Kuitenkin Kennan muutti mielensä 1960-luvun vaihteessa ja ehdotti Kiinan tien katkaisemista valta-asemiin. Kennan: ”on elintärkeää USA:n intressien kannalta pystyttää raja-aidat Kiinan pyrkimyksille, joita voitiin luonnehtia senaikaiseksi kiinalaiseksi imperialismiksi”. Näin Kennan asettui tukemaan Kiinan kohdistuvaa containmentia hiukan Neuvostoliiton vastaisen patoamisen tapaan.

Kennan oli käytännössä jo 1960-luvulla suurin piirtein samoilla linjoilla Aasian politiikassa kuin mitä Yhdysvallat on nyt noudattamassaan Kiinan-politiikassa: tarkoituksena on tasapainottaa tilannetta Itä-Aasiassa. Kiinan vaikutusvallan kasvua pyritään hillitsemään, mutta tänä päivänä voidaan jo kysyä pystyykö edes Yhdysvallat voimavaroineen suitsimaan Kiinan vaikutusvallan kasvua. Yhdysvaloilla on nykyisin kymmeniä tuhansia sotilaita turvaamassa etujaan Itä-Aasiassa. Vielä 1960-luvulla Yhdysvalloilla oli maailmanlaajuisesti yli 1000 tukikohtaa ja nykyisinkin sillä lienee noin 700 tukikohtaa. Olenkin joskus sanonut, että perinteisen – ja jo hiipuneen - eurooppalaisen kolonialismin sijasta Yhdysvallat on harjoittanut ”tukikohtaimperialismia”. Se on kattanut Vladimir Putinin ja hänen edeltäjiensä suureksi ärtymykseksi koko maailman tiheällä tukikohtaverkostolla.

Tämän hetken mielenkiintoisin arvailujen aihe on, miten Donald Trump suhtautuu amerikkalaisten joukkojen määrään maailmalla. Trump on korostanut kunkin kansakunnan omaa vastuuta. Edessä voi olla suuria, ennalta arvaamattomia muutoksia. Sotilaallisten tyhjiöiden on ollut tapana täyttyä.

lauantai 16. kesäkuuta 2018

Puoluekenttä uusiksi

Suomen puoluekenttä on ollut kymmeniä vuosia suhteellisen vakaa. Tosin meilläkin on ollut esiin työntyviä uusia voimia, kuten tpsl ja smp olivat aikoinaan, mutta pääosin puoluekenttä on pysynyt staattisena. Maailmansodan jälkeen vanhat kansanliikkeet hallitsivat maata. Näitä olivat sdp, maalaisliitto-keskusta, kokoomus ja skdl.

On kuitenkin väärä käsitys, jos katsotaan, että muutoksia ei ole lainkaan tapahtunut. Vanhoista mahtipuolueista skdl hiipui vasemmistoliitoksi ja sdp:n sisäisestä jaosta syntynyt tpsl kuoli kokonaan pois. Uutena voimana läpimurron teki 1980-luvulla vihreä liike, joka haastoi suuret puolueet.

Smp:n perillinen, protesti- ja populistipuolue perussuomalaiset nousi 2010-luvulla hallitukseen valtavan kannatusnousun saattelemana. Puoluekenttä järisi Timo Soinin liikkeen murtautuessa läpi politiikan staattisten voimien.

Vakiintuneita voimia ovat viime vuosikymmeninä olleet pienpuolueet rkp ja skl/kristillisdemokraatit. Kokoomuksen muutokset ovat olleet pieniä eivätkä sdp:n ja keskustan muutoksetkaan järisyttäviä. Kannatuslaskut ovat korvautuneet kannatusnousuilla. Se oleellinen muutos on tapahtunut, että nykyisin on vaikea puhua ”suurista puolueista”, on pakko puhua keskisuurista puolueista. Puoluekenttä on siis aiempaa pirstoutuneempi. Nyt alkaa olla tavanomaista, että vain yksi puolue yltää 20 prosentin kannatukseen.

Viimeaikaiset muutokset ovat syöneet vasemmiston kannatusta. Tulihan meille työväenpuolue kokoomus ja sen myötä työväenpresidentti. Perussuomalaiset ilmoittivat olevansa työväenpuolue ilman sosialismia. Paitsi iskulauseissa niin myös käytännössä yhteiskunta on sosiaalidemokratisoitunut.

Sdp:n ja vasemmistoliiton oppositioasema on pysäyttänyt vasemmiston alenevan kannatuksen ja molemmat ovat tänään tyrkyllä seuraavaan hallitukseen kumpikin omalla tavallaan.

Puoluekentän meidän oloissa levoton liikehdintä ja puolueiden ulkopuoliset poliittiset voimat ovat saaneet jalansijaa ja huojuttaneet edustuksellisen demokratian perustuksia, ei järisyttävästi, mutta kuitenkin siinä määrin, että jännityksellä voi jäädä odottamaan seuraavia muutoksia.

Poliittinen järjestelmä on aiempaa herkempi muutokselle ja nimenomaan äkilliselle muutokselle. Vastapainoksi poliittinen järjestelmä Suomessa toimii - taloustieteestä tutun – automattisen vakauttajan tavoin ja vaimentaa iskut itse järjestelmän perustuksia kohtaan. Muualla maailmassa tempoilevat muutokset lyövät läpi herkemmin, joka ei vakauden kannalta ole hyvä tilanne.

Paljon on puhuttu nykymuotoisen edustuksellisen demokratian vanhentuneisuudesta. Tarvitaan välittömämpiä vaikutusmahdollisuuksia kansalaisaloitteiden tai kansanäänestysten tapaan. Mutta nekään eivät riitä. Kansalaisten tahtotila heijastaa halua vaikuttaa asioihin suorempaan. Järjestelmän tulisi siis muuntua vastaanottavaisemmaksi muutostarpeille. Kysymys on paitsi sisällöistä, niin ennen kaikkea vaikuttamisen muodoista. Uusi Liike Nyt voi toimia laboratoriona tällaiselle vaikuttamiselle, jossa kansanedustajat ovat yksilöitä ja yhteistyö tarkoittaa itsenäisten kansanedustajien liittoutumista. Jotain tässä on sellaista, mikä epäilyttää asioiden käsittelyn sujuvoittamisen näkökulmasta. Epäonnistuminen ”yksilöiden liittoutumisen” (vrt. puoluekuri) toteuttamisessa voi johtaa autoritaarisiin ratkaisuihin, kun ihmiset kyllästyvät loputtomiin neuvotteluihin.

Yksi suuri muutos sekä meillä että muualla on ollut, että liberaali demokratia on joutunut ahtaaseen rakoon autoritääristen tai populististen voimien puristuksessa. Liikehdintä on eri tasoista eri maissa, Etelä-Euroopassa suurta, pohjoisessa vähäisempää. Vakaus kuvaa suomalaista poliittista kulttuuria ainakin yleisellä tasolla.

Autoritaarisuuden kasvu ilmenee mm. johtajavaltaisuuden kasvuna, vaikka poliittinen järjestelmä todellisuudessa tai näennäisesti olisikin demokraattinen. Moni kaipaa tapahtumien vyöryssä suurta johtajaa: tulisi joku, joka sanoisi, miten tehdään! Trendi on aivan ilmeinen. Politiikkaan erityisesti somessa liitetty sumpliminen, lehmänkaupat ja likaisuus ovat tehneet valitettavasti tehtävänsä, suurimmaksi osaksi virheellisin argumentein.

Joka tapauksessa puoluepolitiikka on saamassa varjorakenteita, jotka syövät perinteisen puoluekentän uskottavuutta. Meillä Suomessa on vaikea arvioida Liike Nyt -ryhmän tulevaisuutta, mutta mielenkiintoinen muutos on ollut kunnallispolitiikassa jo aiemmin syntyneiden ”meidän kunnan puolue” -tyyppisten ryhmien orastava siirtyminen Liike Nyt -ryhmän osaksi. Uudesta voimasta on ikään kuin syntynyt erillisryhmien ”kattojärjestö” tai sellaiseksi Liike Nyt ainakin pyrkii. Vaikeaa tästä on enempää sanoa tässä vaiheessa.

Kokoomuksessa on nähtävissä oikeistosiiven tarve profiloitua erilleen muusta puolueesta. Tämän tyyppinen muutos on vaikuttanut taustalla jo jonkin aikaa, mutta kokoomus on onnistunut suoristamaan rivinsä. Soten myötä muutosvoimat ovat saaneet lisää energiaa. Hajoamisesta ei kuitenkaan voida puhua.

Kaikki edellä kuvattu oikeastaan ilmentää oikeistovoimien ja toisaalta siitä erillään olevan konservatiivisen siiven läpimurtoa poliittiseen kenttään. Meillähän keskustavoimat (keskustavasemmisto ja keskustaoikeisto) ja liberalismi ovat olleet hegemonisessa asemassa.

Entä miten globaalit voimasuhteet ja niiden muutokset ovat vaikuttaneet puoluekenttään? ”Lännettyminen” (tai uussuomettuminen) on syönyt aiemman käsitteen ”suomettuminen”, joskin kysymys on eritaustaisista poliittisista voimista. Varsinkin kokoomus liputtaa länsiorientoutumisen puolesta voimakkaasti. Samaan aikaan Venäjä-suuntautuneisuus on dramaattisesti heikentynyt puoluekentässä viimeisten 50 vuoden aikana. Silti suomettumisen leimakirves heilahtaa helposti, jos porvarillistuneessa Suomessa joku puolustaa Venäjän näkökulmaa. Juuri nyt on meneillään mielenkiintoinen vaihe, kun Euroopassa populistiset ja autoritääriset voimat ovat ilmoittautuneet enemmän tai vähemmän Venäjä-mielisiksi. Meilläkin perussuomalaiset ovat osoittaneet oireilua Venäjä-ymmärryksen suuntaan. Tämä paradigman muutos on yksi niistä siirtymistä, joita kannattaa seurata.

Hallituksen muodostamiseen uudet poliittiset voimasuhteet vaikuttavat siten, että enemmistöhallituksia on vaikea muodostaa kahden tai kolmenkaan johtavan puolueen varaan. Suuria puolueita ei enää ole. Onpa yhä useammin tullut mieleen, onko Suomessa valmiutta skandinaavistyyppiseen vähemmistöhallitukseen. Vaatii hyvin edistynyttä poliittista kulttuuria olla kaatamatta vähemmistöhallitusta pieniin asioihin.

Vasemmisto-oikeisto jakaumaa on vaikeampi todentaa kuin aikoihin, koska vasemmistoksi voidaan lukea melko yksiselitteisesti vain vasemmistoliitto ja sdp, mutta vihreät on jo rajatapaus. Kuitenkin hiukan yleisemmällä tasolla vihreät on keskustasta vasempaan oleva puolue. Joitakin vasemmistorippeitä on myös muissa puolueissa. Kaikkiaan vasemmiston kannatus on viimeisten galluppien myötä asettunut arvioni mukaan johonkin 40 ja 45 prosentin välimaastoon. Porvaririntama on kuitenkin vahvistunut niin, että on vaikea kuvitella, että Suomen syntyisi vasemmistohallitus.

Nationalismi ja siihen sisäänrakentunut maahanmuuttajakielteisyys on muokannut maaperää uusille populistisille liikkeille ympäri Eurooppaa. Meillä Suomessakin on saatu tartunta. Nationalismi on irtaantunut terveestä isänmaallisuudesta ja muuttunut etnisiä ryhmiä poissulkevaksi aiheuttaen mielipiteiden polarisoitumista ihmisten kesken.

Eriarvoistuminen on monissa suhteissa (tuloerot, väestön ikähaitari ja huoltosuhteen heikkeneminen, työttömien ja työllisten polarisoituminen, koulutettujen nuorten kansainvälistyminen/vähän koulutettujen alueellinen ja sosiaalinen paikallaan pysyminen, kantaväestön muuttotappio, hyvinvointikonsensuksen heikkeneminen, aivovientiproblematiikka, työllisyysasteen riittämättömyys) on lyönyt läpi koko kirjolla. Vaikutukset poliittisiin mielipiteisiin ovat osin hämärän peitossa. Ne kuitenkin omalta osaltaan muokannevat poliittista kenttää.

torstai 14. kesäkuuta 2018

Jari Ehrnroothin utopia

Jari Ehrnrooth provosoi leimaamalla hyvinvointiyhteiskunnan kuolleeksi Ylen ikkunan kolumnissaan ”Hyvinvointivaltio on tullut tiensä päähän” (11.6.2018). Ajattelin provosoitua. Kirjoitus on tarkoitushakuinen eikä ehkä ansaitsisi voimakasta reagointia, sillä kirjoituksessaan Ehrnrooth lyö yhtä utopiaa, ”kommunismia” ja luo samaan aikaan toista, jonka nimeksi voisi sopia "hyvää tekevä yhteiskunta" (well-doing).

Ehrnroothin yksisilmäisen kirjoituksen keskeinen ajatus on tässä: ”vastuu hyvästä elämästä kuuluu jatkossa yksilöille itselleen”. Kirjoitukseen ei voi suhtautua kaikella vakavuudella, sillä hän jättää kokonaan määrittämättä yksilön vastuut konkreettisella tasolla. Yhtä lailla hän jättää määrittämättä valtion roolin. Onko esimerkiksi kysymys ns. yövartijavaltiosta, vai miten hän näkee valtion roolin tai roolittomuuden?

Ehrnrooth väittää soten ja aktivointimallin olevan vasta alkua tulevalle. Mille tulevalle? On vaikeaa nähdä soten heijastavan sellaista tietä tulevaisuuteen, josta Ehrnrooth haaveilee. Sote on erittäin keskittävä järjestelmä, jossa ihmisen paikka terveydenhoidon ja sosiaalityön ketjussa on tarkoin määritetty. Valinnanvapaus luo tiukan sääntelyn. Päästäkseen päämääräänsä Ehrnroothin tulisi määrittää aivan uudenlainen järjestelmä, jossa yksilöt ovat järjestelmän herra, sote ei osoita tietä siihen suuntaan.

Ehrnrooth uhoaa, että nykyistä järjestelmää korjataan 2020-luvulla aivan ennenkuulumattomalla tavalla. Lääkkeeksi hän esittää hyvinvointimallia, jonka nimi on ”well-doing” nykyisen ”well-beingin” sijasta. Käsitteet ovat tietenkin Ehrnroothin omien aivoitusten tulosta. Väitteen mukaan tapahtuu tarkentamaton vallanvaihto valtiolta yksilölle: ”pian kaikki menee uusiksi”. Varokoon kaikki, jotka nyt elävät sosiaalitukien varassa!

Hän tekee saman virheen kuin kaikki ääriliberaalin laidan yhteiskuntafilosofit: ihmiset täytyisi vaihtaa. Oivana esimerkkinä uusista yhteiskunnallista ajattelijoista Ehrnrooth mainitsee ”rohkean” Susanna Kosken. Ehrnrooth julistaa, että ”vapaamatkustuksen helpot ajat ovat pian muisto vain”. Ehrnrooth sanoo, että Susanna Koski ”vaatii itsenäistä harkinta- ja toimintakykyä kaikilta vapailta yksilöiltä”. Ja mitä hän saa vaivansa palkaksi? Ehrnrooth vastaa: ”Sosialistiseen kollektivismiin sitoutuneet populistit rientävät syyttämään häntä fasistiksi”.

Kaikkeen syypää on marxilainen kollektivismi. Tässä hän niputtaa kymmenien vuosien historian yhdeksi aatesuunnaksi, joka on ikään kuin yksi kokonaisuus, möhkäle, jonka torjumiseen kaikki voimavarat on koottava. Ei pienintäkään yritystä eritellä erilaisia historiassa toteutuneita valtion ja yksilön työnjakoon perustuvia järjestelmiä, joita on maailma pullollaan.

Kommunistisesta manifestista – 170 vuoden takaa – löytyy avain sosialistisen kokeilun epäonnistumiseen. Ehrnrooth elää ikään kuin sen tiedon vallassa, että kaikki, mitä tässä välillä on tapahtunut on ollut harhaanjohtavan opin toteuttamista! Marxilaisen aikakauden jälkeen ”yhteiskunnallista palvelujärjestelmää tullaan kehittämään klassisen liberalismin ja yleisen velvollisuusetiikan pohjalta”. Ehrnrooth pysyttelee turvallisen kaukana konkreettisista toteuttamismalleista. Tärkeintä on asettaa sanat ylevään, tulevaisuuteen kurkottavaan muotoon.

:::::::::::::::::

Perusoletus Ehrnroothilla tuntuu olevan, että nykyinen järjestelmä sallii ”vapaamatkustajien” runsauden. Loisimisen tulee loppua. Uuden järjestelmän sisäinen logiikka tekee vastuuttomasta toisten kustannuksella elämisestä lopun.

Yksi pahan alku ja juuri on konsensuspolitiikka, joka on ollut synnyttänyt etujen riippuvuuksia. Konsensuksesta voidaan siis johtaa toisten kustannuksella eläminen. Asetan tämän vahvasti kyseenalaiseksi.

Yksilöllistymiskehitys johtaa eduskunnassa siihen, että ”yksilöllinen kansanedustajuus” ja siihen perustuvat liittolaissuhteet luovat perustan tulevalle hyvälle hallinnoimiselle. Ettei vain tällainen järjestelmä olisi jo nyt käytössä. Mikä muuttuu? Ehrnroothin ihannekuvassa autoritääriset puolueet poistuvat ja tilalle tulee vapaiden yksilöiden muodostamat yhteenliittymät. Mallia luovat ehkäpä Harkimo ja Jungner? Uskokoon ken voi!

Kaiken vapauden keskellä budjettikuri nousee arvoon arvaamattomaan. Pekka Kuusen ihanteet sosiaalisten tulonsiirtojen enimmäiskoosta määrittävät järkevän pohjan.

Suorastaan järisyttävä on Ehrnroothin halu selittää sekä 1990-luvun että 2010-luvun (tarkoittanee finanssikriisiä 2008 ja sen seuraamuksia, sillä finansskriisissä Suomi ei ollut aiheuttajana) kriisit ylenmääräisillä sosiaalikuluilla. Ehrnrooth ei erittele esimerkiksi eläkemenojen osuuden suuruutta, joka on ratkaiseva menolisäyksissä. Mitä eläkkeille pitäisi tehdä?

Poissa ovat em. kriisien selitysten kirjosta velaksi elämisen faktat, poissa ovat finanssikriisin subprime-velkojen syy-yhteydet. Ei yritystäkään selittää, että sosiaalimenot (ja niiden ripeä nousu) toimivat automaattisina vakauttajina kun talouden hoidossa kaikilla tasoilla on ajauduttu vaikeuksiin. Ehrnrooth yrittää selittää, että ongelmista selvitään, kun käytetään puskurirahoitusta lamakausien varalta. Tämä on kuultu joskus aiemminkin! Helppo sanoa! Mikä saisi meidät muuttumaan niin, että varautuisimme paremmin pahimpaan, joka sinällään on oikea vaatimus? Parhaillaan meneillään oleva yksilöiden velkaantumisongelma on esimerkki päinvastaisesta suuntauksesta. Kysymys on, ei enemmästä eikä vähemmästä kuin ihmisluonnon mukavuudenhalun oikaisusta dramaattisella tavalla.

Työttömyyden Ehrnrooth ratkaisisi takuutyömarkkinoiden ja kolmannen sektorin avulla. Jälleen periaatteet ovat niin yleisellä tasolla, ettei synny nykyisin käytettävissä oleviin malleihin selkeää eroa. Vaikutukset ovat hitaita.

Terveyspolitiikassa Ehrnrooth palaa Esko Ahon aikanaan esittämään malliin, jossa kukin hoitaa terveyttään aiheuttamisperiaatteen mukaan. Siis jos tupakoi ja ryyppää, on varauduttava käyttämään tuloistaan huomattava osa oman terveyden hoitoon. Ratkaisuksi Ehrnrooth esittää yksilöllisiä vakuutuksia, joissa huomioidaan huonon elämän seuraukset. Se maksaa, joka laiminlyö terveet elämäntavat.

Tästä mallista on vapaus kaukana. Kontrollin on pakko olla tiukka, jos mallia seurataan. Kuka valvoo? Yhteiskunta? Ehrnroothin ajatus on näennäisesti kaunis, mutta sen käytännön toteutus ajautuu ylitsepääsemättömiin ongelmiin. Jotenkin siis ihmisen itsensä on tiedostettava, että huonoilla elämäntavoilla ihminen tuhoaa terveesti elävien vastuullisuuden.

Huonot elämäntavat ja niistä aiheutuvat vastuut Ehrnrooth asettaa vakavasti sairaiden ja vanhenevan väestön tarpeiden vastinpariksi! Kysymys on vain siitä, kuinka suuri osa vanhenevan väestönosan terveysongelmista on ”itse aiheutettuja”, ja kuinka suuri esimerkiksi geeniperimästä johtuvaa. Entä tapaukset, joissa nämä molemmat (ja lukemattomat muut syyt) ovat osallisina terveysongelmissa?

Ilmainen koulutus on seuraava nykyjärjestelmän syntipukki Ehrnroothin teemoissa. Järjestelmä kuulemma tuottaa vain vastuunpakoilua, jossa haluamaansa työpaikkaa vaille jäänyt syyttää järjestelmää siitä, ettei työllisty. Ja kaiken syy on vanhoillinen hyvinvointiajattelu.

Ehrnroothin ajattelua peratessa tulee mieleen, että on kaksi ihmistyyppiä: kunnollinen vastuistaan huolta pitävä ihanne ja sitten kaiken hyvän laiminlyövä passiivinen olento. Jostakin syystä tällainen ajattelu juonta juurensa oikeistolaisesta maailmankuvasta. Hyvikset ja pahikset erotetaan jyrkästi toisistaan.

On houkuttelevaa pohtia vaatiiko Ehrnroothin yhteiskuntafilosofia astetta – itse asiassa monta astetta - ”parempaa” ihmistä nykyiseen verrattuna. Lopulta johtopäätös mielestäni on, ettei tästä ole ollenkaan kysymys. Hyvinvointiyhteiskunta ei ole Ehrnroothin kuvaileman kaltainen löysäilijöiden yhteiskunta, se on vaativa järjestelmä yksilöä kohtaan. Kukaan ei pääse helpolla, sillä jatkuvan koulutuksen vaatimus, sosiaalisten tukien tarveharkinta ja ympäristön luonnollinen paine pitää ihmiset tiukoilla. Hyvinvointiin tähtäävä yhteiskunta ei siis ole passivoiva, olemisen ihanuuteen (well-being) perustuva, vaan useimpien osalta kurinalaista ja aktiivista toimintaa vaativaa – tietenkin kunkin voimavarojen mukaan. Oleellinen asia on erilaisuuden huomioiminen, joka lienee tärkein kehittämiskohde.

Toki järjestelmän hyväksikäyttäjiäkin on eriasteisesti, mutta ongelmaa ei poisteta yltiöindividualistisella filosofialla, vaan yhteisyyttä korostavalla ajattelulla. Ei konsensusta tavoitteleva yhteiskunta ole yksilöllisyydeltä sijaa vievää kollektivismia, vaan pikemminkin voimavara.

Paljon Ehrnroothin maalailemaa tulevaisuuskuvaa todennäköisempi malli on evoluutioon perustuva järjestelmä, jossa on toki yksilöä korostavia piirteitä, mutta mitä todennäköisemmin vahvasti yhteisvastuuta vahvistavia rakenteita. Miten muutoin yhä enemmän keskinäisriippuvuuteen perustuvaa maailmaa voitaisiin koota?

Ehrnrooth tulee luoneeksi vain yhden uuden utopian edeltäjien seuraksi. Utopioilla on ollut taipumus osoittautua suurellisiksi ja pidemmän päälle toimimattomiksi.

tiistai 12. kesäkuuta 2018

Suomettumisen ja uussuomettumisen välissä

En ole oikein koskaan sulattanut Juhani Suomen historiakäsityksiä. Monien mielestä hän on menneen ajan profeetta, joka Kekkos-kirjoissaan esitti hyvin subjektiivisia arvioita presidentistä.

Kyllä häntä kuitenkin kannattaa lukea ja kuunnella, jos ei muuten, niin perusteltujen vastaväitteiden esittämismahdollisuuden takia. Sitä paitsi joissakin asioissa, kuten arvostellessaan Suomen liiallista lännettymistä hän on oikeilla jäljillä.

Kanava-lehdessä 4/2018 hän puuttuu artikkelissaan ”Omien etujen ajamista vai mielistelypolitiikkaa” viime aikaiseen keskusteluun idän ja lännen jännitteisistä suhteista ottaen esimerkiksi Julia ja Sergei Skripalin murhayrityksen hermomyrkyllä. Juhani Suomi ei – kuten arvata saattaa – sulata läntisiä argumentteja Venäjän syyllisyydestä. Tai oikeammin hän ei pidä todistettuna Venäjän syyllisyyttä perustellen kantaansa monin eri tavoin.

Syy, miksi hän ottaa Skripalien tapauksen esille, on juuri lännen ja idän sotkuinen suhdevyyhde. Häntä harmittaa kuinka helposti Suomi – päinvastoin kuin esimerkiksi Itävalta – hyväksyi läntiset selitysmallit. Suomi karkotti yhden venäläisdiplomaatin osoittaakseen olevansa ”oikealla puolella”.

Suorastaan alentavana Juhani Suomi pitää presidentti Niinistön perusteluja, kun hän sanoi, että ”tässä oli kysymys poliittisluontoisesta reagoinnista (Suomen puolelta)”. Vielä omituisempana Suomi pitää presidentin tunnustusta, että Euroopan neuvoston Moskovalle osoittama syytös ei ollut ”näytön suhteen mikään tuomioistuinkäsittely”.

Juhani Suomi kokee kiusallisena, että ”Suomen ulkopoliittisen johdon propagandainstituutiksi” muovautunut UPI heittäytyi täysin Niinistön selitysmallin taakse. Miten (tarpeettoman) tärkeää onkaan kerta toisensa jälkeen osoittaa, että Suomi kuuluu länteen (jota Itävallan ei ilmeisesti tarvitse tehdä)! Juhani Suomi näkee tässä suomettumisen kääntymisen ”uussuomettumiseksi” eli lännettymiseksi: kun lännessä sataa, täällä avataan sateenvarjoja!

Suomi löytää vertailukohdan tapahtuneelle historiasta, nimittäin Suomen vuonna 1941 tapahtuneen Antikominterniin liittymisen. Silloin piti olla Saksa-mielinen: Saksa halusi Suomen liittyvän länsiliittoutuneiden vastaiseen Antikomintern-sopimukseen (mukana mm. Romania, Slovakia, Bulgaria….), koska sen sillä haluttiin osoittavan puolensa. Suomi taipui lyhyen painostuksen jälkeen, mutta kuten Skripalien tapauksessa, Suomi yritti ohittaa vähin äänin kyseiseen sopimukseen liittymisen: sopimushan oli vain ”julistus” ilman syvällisempää merkitystä. Se ei käynyt Saksalle, joka käynnisti varsinaisen propagandakampanjan halutessaan osoittaa, että Suomi osoitti teollaan puolensa. Samalla tavalla Suomen asema on nyt Skripalien tapauksessa määritetty kaikkialla, halusi se asian nousevan otsakkeisin tai ei.

Suomi laskettiin vuonna 1941 sopimuksen takia yhteiseen rintamaan paitsi Neuvostoliittoa niin myös Yhdysvaltoja ja Englantia vastaan. Pian Englanti julistikin sodan Suomelle (tosin monista eri syistä, eikä vain Antikomintern-sopimuksen takia). Kuten arvata saattaa sortui Suomi Juhani Suomen mielestä nyt samaan virheeseen kahdesti, kun omaksui lännen kannan Skripalien tapauksessa. Juhani Suomi antaa ehkä turhan näkyvän roolin näille kahdelle eri aikoina sattuneelle historian sivujuonteelle, mutta hän liittääkin Skripalien tapauksen osaksi laajaa uussuomettumista, joka on tapahtunut viime aikoina. Juhani Suomen periaatteena on edelleen pysyminen erossa kiistoista, joihin ”meillä ei ole osaa eikä arpaa”. Tätä Suomi pitää maamme ulkopoliittisessa linjassa primaarina, eikä sitä tulisi rikkoa myötäilyn tai mielistelyn takia. Suomen mielestä on vaikeaa esittää olevansa hyvää pataa Venäjän kanssa, kun on lähtenyt mukaan tukemaan todistamattomia väitteitä.

Suomen loppukaneetti on koruton, kun hän lainaa Paasikiveä: suomalaiset ovat ulkopoliittisesti ”saatanan lahjatonta kansaa”. Vaikka sivuuttaisikin Juhani Suomen kahden erillisen asian pilkuntarkan vertailun, tarjoaa hän hyvän vastineen monien itsestään selväksi kokemalle länsisidonnaiselle linjalle.

:::::::::::::::

Samassa Kanava-lehdessä (4/2018) on täysin päinvastaisesta näkövinkkelistä esitetty käsitys Suomen asemasta. Sen tarjoaa entinen moninkertainen suurlähettiläs Antti Kuosmanen artikkelissaan ”Onko Nato-jäsenyys Suomelle turva vai uhka?”. Otsakkeen jälkeen hän unohtaa sanan ”uhka” miltei kokonaan ja perustelee Natoon liittymistä turvanäkökulmasta.

Kuosmanen fokusoi sotilaallisen turvallisuuden tarpeen tarkasti Venäjään sivuuttaen ns. ”laajan turvallisuuden”, jota hän pitää lähinnä väistöliikkeenä.

Kuosmasen artikkeli on – päinvastoin kuin Juhani Suomen artikkeli - läntisen näkemyksen läpitunkema. Hän ymmärtää vain vaivoin Venäjän Natoon liittämän ”hyökkäysliiton” perustelut. Hän kieltää täysin Länsi-Euroopan maiden kyvyn hyökätä Venäjän kimppuun unohtaen kuitenkin, että eivät Länsi-Euroopan maat olekaan Venäjän päävihollinen vaan Yhdysvallat, joka – kuvitellussa tai todellisessa - vihoittelussaan tarvitsee Länsi-Euroopan maita liittolaisinaan. Voimme vaikka kuinka monta kertaa mitätöidä läntisen Euroopan kyvyn uhata Venäjää ilman, että kuitenkaan saamme aikaan uskottavaa kuvaa Venäjän kannasta: Yhdysvallat on Venäjän pääkilpailija.

Kuosmanen ilmoittaa artikkelinsa alussa, että käsittelee Natoa ”yksinomaan puolustusliittona”. Tämä on nykyisen kansainvälisen tilanteen kannalta vaarallinen yksinkertaistus, sillä toinen osapuoli ei näe asiaa tällä tavalla, vaikka kuinka tolkuttaisimme sitä itsellemme tai Venäjälle. Venäjää voinee tarkastella vain sen alemmuudentunteen kautta: se tuntee jäävänsä lännen alle ja länsi kieltäytyy ymmärtämästä sen näkökohtia.

Kuosmanen lähtee siitä perusolettamuksesta, että Venäjä on likitulkoon ainoa maa, joka voi uhata Suomea, ja siitä lähtökohdasta hän rakentaa kuvan, että se suunnittelee uhkaavansa Suomea tai peräti toteuttaa uhkauksensa. Virkkeen alkuosa on totta, mutta loppuosa on näissä yhteyksissä tutuksi tullutta spekulaatiota.

Tämän spekulaation hän realisoi tarpeeksi liittyä Natoon. Tosin hän myöntää, ettei itsekään usko Venäjän valloitusaikeisiin. Tällä argumentilla hän toki irtisanoutuu vauhkoista haukkamielipiteistä.

Kuosmanen kysyy olisiko Venäjä jättänyt Suomen, jolla on pisin maaraja sen kanssa, ”kokonaan pois laskuista”(mahdollisena vihollisena). No ei varmasti ole! Sillä on tarkat suunnitelmat Suomen varalta riippumatta siitä kuuluuko Suomi Natoon vai ei! Armeijoiden esikunnat ovat tarkoin ohjelmoineet aikeensa. Se on niiden tehtävä, se on niiden työtä. Mutta ei tästä pidä vetää johtopäätöksiä sotilaallisten toimien aloittamisesta.

Kuosmasen spekulaatioilla ei pitkälle pötkitä. Kysymys on hyökkäyskynnyksen korkeudesta (Suomen puolustuskyvyn huomioiden), kysymys on siitä, miten arvokkaaksi Venäjä arvioi Suomen rauhanajan yhteistyökumppanina, kysymys on siitä, miten pitkälle Suomessa pystytään asettumaan Venäjän asemaan jne.

Kuosmanen puhuu turvatakuiden uskottavuudesta. Jos katsotaan Euroopan karttaa, niin Nato-jäsenyys on häilyvä side tällä hetkellä. Kuosmanenkin kysyy, onko kaikilla Nato-mailla valmiutta ottaa Suomi jäseneksi. Jos tilanne kansainvälisesti kriisiytyy asettuvat palapelin palaset kunkin maan etujen mukaisesti hyvin ennalta arvaamattomalla tavalla. Kuten käytännön politiikka on osoittanut ovat liitolaisuudet hyvin hauraalla pohjalla.

Kuosmanen antautuu sotapeleihin pidäkkeettömästi luoden erilaisia uhkaskenaarioita, joiden perusteella lukijalle pitäisi tulla tunne, että Nato-jäsenyyttä tulisi kiirehtiä.

Kuosmanen aivan odotetusti haluaa irrottaa Suomen energiariippuvuudesta Venäjään. Tämä on looginen jatke hänen uhkaskenaarioilleen. Suomen tulee tukeutua vain länteen energia- ym. suhteissaan. Kuitenkaan milloinkaan Suomen ja Venäjän ydinenergiayhteistyö (1960-luvulta alkaen) ei ole ollut vaarassa keskeytyä. En tiedä yhdestäkään uhkailusta kymmenien vuosien ajanjaksolla. Kysymys on siitä, miten pitkälle jossittelemme ja spekuloimme mahdollisilla uhkatekijöillä. Liikkumavaramme olisi todella onneton, jos edettäisiin Kuosmasen viitoittamalla tiellä.

Kuosmanen sivuuttaa ohimennen Natoon liittymisen haitat ja riskit, koska ne eivät olisi ”yhtä perustavanlaatuisia kuin jäsenyyden hylkäämisriksi”. Siinä oikeastaan kaikki tästä teemasta. Sotaan joutumisen jonkin Nato-maan rinnalla hän toki mainitsee, mutta ei siitä aiheutuvia monimutkaisia seuraamusvaikutuksia.

Venäjä on jo valmiiksi varuillaan Itämerellä, mutta Kuosmasen esittämä Natoon liittyminen Ruotsin kanssa yhdessä lisäisi kriisiytymiseen vaaraa Itämerellä oleellisesti. Kaikki perustuu siihen, että läntistä rautaa saadaan rajalle. Se vaihtoehto sivuutetaan, että Suomi ja Ruotsi keskinäisen yhteistyön avulla mahdollistavat rauhanympäristön Itämerellä paremmin kuin mikään muu ratkaisu.

Kuosmaselle ei riitä kahdenkeskinen yhteistyö Yhdysvaltain tai Ruotsin kanssa, ei myöskään EU-yhteistyö (paitsi viime kädessä). Nato sen olla pitää.

Vielä Kuosmanen spekuloi Suomen liittoutumisesta Venäjän kanssa, mutta odotusarvoisesti hylkää sen suoralta kädeltä. Kuten edeltä käy ilmi, ei diplomatia ole Kuosmasen priorisoinnissa korkealla tasolla. On myönnettävä – ja presidentti Niinistökin sitä juuri korosti – että elämme autoritaaristen johtajien aikaa, jolloin pienillä valtioilla ei ole sitä roolia, jonka ne ansaitsisivat.

::::::::::::::

Tulee miltei ikävä Juhani Suomea tarvittavan vastavoiman ja tasapainon luojana.

Annetaan viimeinen sana kuitenkin presidentti Niinistölle, joka vastikään Financial Timesin haastattelussa - kylmänä suihkuna monelle Nato-intoilijalle - totesi, että ”suomalaiset eivät liittymistä tue ja minä olen suomalainen”.