Kansalliskirjailija kohtaa modernistit

Keskustelu kansalaissodan ympärillä alkaa pikkuhiljaa vaimentua. Valokeilaan nousevat muut asiat: aika aikaansa kutakin. Palautan tässä retrospektiona mieleen Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian tuoreeltaan saaman vastanoton 1960-luvun vaihteen molemmin puolin.

Kun Pohjantähti-trilogian ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 1959, otettiin se vastaan suurella kohinalla ja mielenliikutuksella. Tiedettiin, että nyt on ilmestynyt jotain suurta. Median innostus oli kuin nykypäivän sensaatiokirjan ilmestyessä. Sama jatkui muiden ilmestyneiden osien julkaisuhetkellä.

Tiedotustilaisuus järjestettiin Kämpissä. Radio ja televisio kohtasivat vaatimattoman, saavutustaan lievän itsekriittisesti erittelevän kirjailijan. Mutta yhtä kaikki, kyllä Linna tiedosti, että kysymys oli kirjallisesta suurtapahtumasta. Kustantaja oli huolehtinut, että kriitikot olivat saaneet kappaleensa pari viikkoa ennen julkistustilaisuutta. Happeningin koreografia oli suunniteltu tarkkaan.

Kaikki tämä oli ennen kuulumatonta siihenastisen kaunokirjallisuuden julkaisutoiminnan historiassa. Käyn seuraavassa läpi Pohjantähden ilmestymisajankohdan aikaisia arvosteluja ja vedän nykypäivään ulottuvia johtopäätöksiä. Käytän pääosin lähteenä Yrjö Varpion ”Väinö Linnan elämä” -elämäkertaa. Erityisesti pohdin tuon ajan modernistien suhtautumista Linnaan ja hänen teokseensa.

V.A. Koskenniemi ehti ensimmäisenä arvioimaan teoksen ensimmäisen osan. Pian seurasivat muut, kuten Voitto Viro (Suomen Sosialidemokraatti), Aarne Laurila (Suomen Sosialidemokraatti), Jörn Donner (Hufvudstadsbladet), Alex Matson (Aamulehti), Maija Savutie (Kansan Uutiset), Matti Kuusi (Parnasso) vain muutamia mainitakseni. Matti Kuusi käytti ensimmäisten joukossa käsitettä kansalliskirjailija ja ensimmäisenä ilmaisua ”kansalaisluottamuksen palauttaminen” hävinneelle kansanosalle.

Koskenniemen ylistävä arvostelu oli eräänlainen maalitaulu joillekin kriitikoille. Muut arvioivat sen kautta kirjaa. Niinpä Arvo Salo (Ylioppilaslehti), Timo Tiusanen (HS) ja muutamat muut modernismia edustavat tahot iskivät kiinni teokseen Koskenniemen kautta. Tästä lisää hiukan myöhemmin.

Merkille pantavaa on, että HS käytti useampaa arvioijaa (Tiusasen lisäksi Pekka Tarkkaa ja Matti Paavilaista), jotka kaikki olivat kriittisiä. Mielenkiintoista on, että osa arvostelijoista muutti kantaansa kirjasarjan julkistusten aikana, positiivisesta negatiiviseksi tai päinvastoin.

Kiintoisaa on, että Linna jo varhain itse kyseenalaisti teoksistaan synnytetyn kuvan, että hän olisi tarjonnut historian tulkinnan, jonka koko kansa voisi hyväksyä. Näin hän vastaa haudan takaa niille, jotka Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlien yhteydessä käydyissä keskusteluissa väittivät, että Linna vääristi historiaa esimerkiksi torppareita koskien. Torpparilaitosta tutkinut Viljo Rasila asetti heti tuoreeltaan Linnan torppareiden asemaa määrittävän kuvan kyseenalaiseksi.

Linna ei ole väittänyt olevansa totuuden torvi: Pohjantähden hahmot ovat fiktiivisiä, joskin niiden juuret ovat syvällä suomalaisessa maaperässä.

Niiden arvioijien vastapainoksi, jotka rakensivat Linnan kirjailijaolemuksesta kapea-alaisesti yhteiskunnallista ja historiallista tulkintaa, Linnan ystävä Aladar Valmari nosti esille kirjasarjan ”ajattoman ihmisyyden julistuksen”. Jo heti alussa romaanisarjaa lähdettiin lukemaan varsinkin vasemmistolehdissä kuin historiallista raporttia. Fiktion ja historiakuvauksen ristiinkäymistä on pidetty paljon esillä nimenomaan tuoreessa Suomen itsenäisyyden satavuotiskeskustelussa ja debatissa. Valitettiin mm., että kirjasarjassa ei kuvattu yhtään ”kunnon kommunistia”, joskaan ei myöskään yhtään ”kunnon porvaria”. Nämä arviot on nähtävä kansalaissodasta aiemmin annettua kuvaa vasten: näkymä oli ennen Linnaa hyvin ”valkoinen”.

Linnan suhde sivistyneistöön nähtiin kompleksisena. Erityisesti tässä on käytetty esimerkkinä kirkkoherra Salpakarin kirjallista hahmoa. Edwin Linkomies totesi jopa, että ”tekijä näytti tuntevan sivistyneistöä kohtaan luontaista vastenmielisyyttä”.

Jos pyritään arvioimaan vedenjakajan luonne, joka jakoi kriitikkoja ei voida sivuuttaa näkökulmaa modernistit/traditionalistit. Pohjantähti törmäsi nimenomaan modernistien taidekäsitykseen. Sen kellokkaina olivat Arvo Salo ja Jouko Tyyri sekä koko joukko muitakin kriittisesti kirjasarjaan suhtautuneita kriitikkoja.

Viisikymmentälukulainen modernismi suhtautui kielteisesti Pohjatähti-trilogian kaltaiseen kerrontaan. Linna moitittiin siitä, että hän ei pyrkinyt olemaan taiteilija vaan ryhtyi historioitsijaksi. Vaikka Linnan ominaislaatua kiitettiin, ei hän arvostelijoiden mielestä yltänyt 1950- ja 1960-luvun modernistien tasolle.

Edelleen moitittiin Linnan ihmiskuvan kapeutta, häntä jopa syytettiin runebergilaisuudesta (sankari Koskelan yhtymäkohdat Runebergin sankareihin!). Linnan lokeroitiin modernistien toimesta vanhahtavan tyylisuunnan edustajaksi. Väitettiin jopa, että Linna paransi trilogiallaan jo korjattuja asioita. Varsinkin Jouko Tyyriä häiritsi porvarillisen maailmankatsomuksen näkymättömyys trilogiassa. Tyyrin arvostelua tarkasteltaessa syntyy kuva, että Linnan ideologinen eriparisuus Tyyriin nähden on arvostelua kantava voima.

Seikko Eskola ja Eila Pennanen jatkoivat samalla linjalla kuin Tyyri ja Salo: Yhteenvetona voisi sanoa, että modernistien näkökulmasta taide hävisi historialle Linnan teksteissä.

Helsingin Sanomien nuoret arvostelijat – kuten edellä kerrottiin - hyökkäsivät Linnaa vastaan: Linnan käyttövoimana olivat heidän mielestään kateus ja herraviha, jotka mm. Timo Tiusasen mukaan varmistivat kirjojen menekin.

Yrjö Varpio selittää Hesarin toimittajien kielteisen arvion johtuvan siitä, että hekin asettivat Linnan teoksen modernia kirjallisuutta vasten ja katsoivat Linnan häviävän kilvassa. Sanalla sanoen Linna edusti vanhentunutta romaanimuotoa. Annettiin jopa ymmärtää, että eeppinen romaani ei ollut taidetta ollenkaan. Toista olivat Veijo Meri, Jorma Korpela, Juha Mannerkorpi, Marja-Liisa Vartio, Antti Hyry, Paavo Rintala….

Modernismin dogmaattinen ainoaksi oikeaksi julistaminen on jotain sukua nykyajan taisteluille äärisuvaitsevan liberaalin elämänkatsomuksen ja populistisen konservatismin välillä. Modernismissahan ei sinällään ole mitään paheksuttavaa - päinvastoin - mutta itseään vastaan tällaiset opit asettuvat, kun niiden avulla tuomitaan räikeästi toisinajattelijat tai perinteen puolustajat.

Jälkikäteen jää vaikutelma, että Linna joutui aikaan sidotun kirjallisuuskeskustelun ristituleen. Osa saattoi närkästyä myös Linnan valtavasta menestyksestä. Myöhempi aika on ollut armelias Linnan taiteelle. Se on ymmärrettävää, koska on irtauduttu modernismin ja muiden ismien pakkopaidasta. Laajempi perspektiivi on nostanut Linnan mestarikirjailijaksi, jolla on ollut valtava vaikutus tavallisiin suomalaisiin ja heidän historiakäsityksiinsä.

Kotimaisen kirjallisen eliitin kova arvostelu vaivasi Linnaa. Suuri yleisö tuli Linnan puolelle kirjallista eliittiä vastavirtaan. Linnan saamissa kirjeissä (Varpio esittelee niitä elämäkerrassa) oli ratkaisevasti Linnaa suosivia kommentteja, joista lainattakoon yhtä esimerkin vuoksi: 1880-luvulla syntynyt tamperelaisnainen oli saanut teoksen luettavakseen pojaltaan ja kirjoitti, että Linna kertoi oikeasta elämästä: ”Sellaista ihan on elämä, ei ole mitään kaunisteltu , se oli sitä entisaikojen kovaa raatamista ja köyhyyttä oli, vaikka kovasti pitkiä päiviä tehtiin”. Muistot palautuivat lukijan mieleen, kun Jussi ”pesi silmääs” mennessään kirkkoherran luokse anomaan pojilleen armoa. Näistä katkelmista kuvastuu jokin aivan muu kuin keskiluokkaisten kriitikoiden elitistisistä kirjoituksista. Ei siinä pohdittu onko teos moderni vai traditionaalinen, vaan annettiin kirjasta huokuvan elävän elämän vaikuttaa tunnetasolla.

Vanhat ristiriitaiset sävyt nousivat osin uudelleen pintaan, kun Suomi täytti sata vuotta ja kansalaissotaa ja siitä kirjoitettua historiaa arvioitiin uudelleen. Tämän päivän ”modernistit” palauttivat mieleen Pohjantähden saaman (pieneltä osin) ristiriitaisen vastaanoton.

Keskustelu Linnan teossarjan historiaulottuvuudesta vs. taideteosulottuvuudesta tulee jatkumaan ja palautuu aina silloin tällöin väittelyissä etualalle ja hyvä niin. Keskustelu jatkukoon. Linna itsekin oli taistelun tiimellyksessä lopulta taipuvainen puolustamaan oman näkemyksensä historiallista oikeutusta. Hänelle taideteos oli myös osa elävää historiaa. Varpio viittaa Linnan Jyväskylässä marraskuussa 1964 pitämään esitelmään, jossa kansalliskirjailija vetää yllättävän jyrkkää rajaa oman kirjailijalaatunsa ja modernistien välille todeten, että ”modernistinen romaani oli…. kärjistettyä subjektivismia ja siten vieras romaanin perusidealle. Romaani ei voinut perustua ihmeellisten sattumien kirjaamiseen, vaan sen oli kuvattava yhteiskunnan ja historian lainalaisuuksia”.