Hesarissa oli 9.12.2018 toimittaja Laura Saarikosken artikkeli ”USA:ssa parasta on….”. Hän on haastatellut Facebookin kautta amerikansuomalaisia Yhdysvaltain parhaista puolista ehkä hieman huonoa omaatuntoa tyynnytelläkseen, sillä normaaleissa työraportoinneissa Yhdysvalloista syntyy usein negatiivisvoittoinen kuva.
Yhdysvalloista on syntynyt kuva eräänlaisena johtotähtenä tai esimerkkivaltiona aikojen kuluessa. Länsi-Euroopassa kiukutellaan vähän kademielisinä sen ylpeää omahyväisyyttä välillä aiheesta välillä aiheetta. No, tässä on kaksi puolta…..
Saarikosken kysymys amerikansuomalaisille kuului seuraavasti: ”…..haluan tehdä juttua hyvästä elämästä Yhdysvalloissa. Pyydän mielipiteitä siitä, mikä Yhdysvalloissa on parasta.” Useat näyttivät käsittävän kysymyksen niin, että mikä Yhdysvalloissa on paremmin kuin Suomessa! Mitenkähän tämä on tulkittavissa?
Vaikka yritänkin seuraavassa arvioida kyselyä ja sen tulosta fakta faktalta ymmärrän toki, että se on tehty kevyellä otteella pyrkimättä kaikkein tiukimpaan analyysiin.
Vastausten tulva (300 kappaletta) näytti yllättävän Saarikosken. Yleisarviona toimittaja toteaa, että ollaan ahdistuneita Yhdysvaltain liittovaltion nykypolitiikasta, mutta omaan elämään ollaan tyytyväisiä suuressa lännessä. Tässä on jotain periamerikkalaista: yhteiskunta kaikkine lisukkeineen on irti minun henkilöstäni. Yhdysvalloissa voi keskittyä haastateltujen mukaan omaan elämään ilman kiusallisiksi koettuja yhteiskunnan interventioita yksittäisen ihmisen elämiseen.
Varmaankin kyselyssä mukana olleet muuttajat ovat olleet jo valmiiksi varustettu tietyllä elämänkatsomuksella, joka heijastuu vastaajien mielipiteistä: Yhdysvallat on onnistumisen edellytysten kannalta paras maa.
Tieteellisesti laaditusta raportoinnista ei tietenkään ole kysymys, sillä vastaajia ei ollut millään tavoin tilastollisesti valittu. Vastaajat valikoituivat oman halunsa mukaan.
Suomalaisia ja suomalaistaustaisia asuu Yhdysvalloissa Saarikosken mukaan 700 000. Hän viittaa Valkoisen talon lokakuussa 2018 julkaisemaan raporttiin, jonka mukaan pohjoismaalaistaustaiset ansaitsivat Yhdysvalloissa noin 25 prosentti enemmän kuin syntyperäiset amerikkalaiset ja 50 prosenttia enemmän kuin ihmiset Pohjoismaissa. Vertailussa ei ole mukana menoja, kuten koulutusta ja terveydenhoitomenoja, eikä veroja.
Jos otettaisiin vertailupohjaksi pohjoismaalaisten Ranskaan tai Englantiin muuttaneiden tulotaso verrattuna kummankin maan kantaväestöön, niin olisiko tulos samansuuntainen? Veikkaan, että voisi hyvinkin olla. Ulkomaille hakeutuvat ovat usein henkisesti liikkuvia ja urakeskeisiä. On vaikea kuvitella, että pienituloiset olisivat valtaryhmänä muuttajissa nykypäivänä. Pikemminkin kysymys on aivoviennistä. Sen sijaan 1960-luvulla Ruotsiin muuttajien tulotaso ei olisi pärjännyt kantaruotsalaisille. Myös 1900-luvun vaihteen molemmin puolin Yhdysvaltoihin muuttaneet etsivät köyhinä väylää leipänsä pitimiksi.
Monilla Saarikosken kyselyyn vastanneilla näyttää olevan käsitys, että Suomessa valitetaan kaikesta, kun taas Yhdysvalloissa vallitsee positiivinen ajattelu ja positiivinen ilmapiiri. Saattaa olla, että meillä ajatellaan ikään kuin negatiivisen kautta asioita. Tämän kanssa suuressa ristiriidassa näyttäisi oleva YK:n ”World Happiness Rankingin 2018” tulos, jonka mukaan Suomi on onnellisin maa maailmassa (listalla on 156 maata). Rankingia kannattaa ehkä lukea sillä mielellä, että maat rankataan onnellisuuden edellytysten mukaisessa järjestyksessä. Onnellisuus sinänsä on hyvin henkilökohtainen asia ja yksilökohtaisten onnellisuuksien summaaminen kansakunnittain voi olla haastavaa puuhaa.
Jos siis suomalaiset ovat kovia arvostelemaan ympärillään vallitsevia olosuhteita (muidenkin kuin amerikansuomalaisten mielestä), niin miten suomalaiset voivat olla niin onnellisia? Oma selitykseni lähtee siitä, että onnellisuuden takeena on paradoksaalisesti se, ettei olla koskaan tyytyväisiä olemassa olevaan - siis saavutettuun - niillä mittareilla, jotka ovat käytössä. Kuitenkin onnellisuus ymmärretään kokonaisvaltaisena käsitteenä: meillä asiat ovat kuitenkin kohtuullisen hyvin. Luottamus tulevaisuuteen on kova, ei häilyvä ja sitä todistavat sekä kyselyt että tilastolliset mittarit.
Yhdysvallat on World Happiness Rankingissa 2018 sijalla 18.
The Fund for Peace on amerikkalainen tutkimus- ja koulutusorganisaatio, joka julkaisee State Fragility Indexiä vuosittain. Indeksillä maat (178) asetetaan ”huonommuusjärjestykseen” valtion haurauden perusteella. Vähiten ehyt kansakunta on siis kärjessä.
Vuoden 2017 listalla Suomi oli säilyttänyt jumbosijan: olimme siis kunniakkaalla viimeisellä sijalla hauraustilastossa. Kaiken lisäksi Suomi ainoana maana ansaitsi kunniamaininnan ”very sustainable” (”hyvin kestävä tai hyvin vakaa”). Indeksilukumme oli 18,7 (mitä pienempi luku, sen parempi). Kaikkien muiden indeksi nousi yli 20 indeksipisteeseen. Indeksiä takaperin lukien kakkosena (siis sijalla 177) oli Norja, kolmantena Sveitsi, neljäntenä Tanska, viidentenä Ruotsi, kuudentena Australia, seitsemäntenä Irlanti ja kahdeksantena Islanti. Listan ”kärjessä” olivat Sudan ja Etelä-Somalia. Tilastosta voidaan poimia vaikkapa kolmikko USA, Ranska ja Iso-Britannia, vastaavasti sijoilta 21, 20 ja 19.
Tilastot tarjoavat laaja-alaisen keskiarvonäkökulman, mutta Saarikosken suppea kysely avaa yksilölähestymiskulman. Pidän selvänä, että kun kyselyyn vastanneet amerikansuomalaiset puhuvat ”suomalaisista” vertailumielessä, heidän otoksensa suomalaisista on kapea. Vastauksista muodostuu kliseemäinen kuva. Emme me ole ylipäätänsä ”itseluottamukseltamme heikkoja”, ”läheisiämme yhteiskunnan huomaan jättäviä”, ”poikkeuksellisen tutkintosidonnaisia”, ”kannustamattomia suhteessa lapsiimme”, ”heikkoja palvelukyvyssä” (parantamista kyllä on).
Suhtautumisessa rasismiin on eroja: Suomessa on rasismia runsaasti sekä peitellysti että peittelemättä, mutta Yhdysvalloissa asenne on kovempaa: vankilat ovat täyttyneet mustista, jota käytetään eristämiseen laajan sosiaaliturvan sijasta.
Monet amerikansuomalaiset antavat Saarikosken kyselyssä ymmärtää, että suhtautuminen rotukysymyksiin on luontevaa Yhdysvalloissa päinvastoin kuin Suomessa, jossa ollaan ennakkoluuloisia. Tästä viime aikoina tehdyt selvitykset antavat ristiriitaisen kuvan. YK:n edellä mainitussa World Happiness Rankingissa on vertailtu maahanmuuttajien onnellisuutta erikseen ja ykkösenä on maailmanlaajuisesti Suomi! Muissa onnellisuuden kärkimaissa tilanne on sama: mitä onnellisempi kansakunta, sitä onnellisemmat maahanmuuttajat. Tarttuuko onnellisuus vai nauttivatko maahanmuuttajat menestyvien maiden olosuhde-etuja?
Yhdysvallat on niiden ihmisten yhteiskunta, joilla menee hyvin. Suomessa – valituksista huolimatta – pidetään vähäosaisista huolta. Yhdysvalloissa huolenpito on valikoivaa, koska se perustuu ihmisten (yksilöiden ) hyväntahtoisuuteen.
Näihin vertailuihin kannattaa suhtautua terveellä kritiikillä. Olosuhteet ja ihmisten sosiaalinen ja taloudellinen asema vaikuttavat vastaajien mielipiteisiin, samoin käytettävät mittarit, jotka voivat perustua mutuun tai tieteelliseen tutkimukseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti