Poliittinen katsaus – vaalikuumetta ilmassa

Olen lukemattomia kertoja seurannut vaalinaluskeskustelujen kiihtymistä vaalien lähestyessä. Nyt - tulevien eduskuntavaalien alla - keskustelu ja vaalikinaaminen tuntuu alkavan poikkeuksellisen varhain. Olemmeko siirtyneet yhä lähemmäs jatkuvaa vaalikamppailua, kuten Yhdysvalloissa on tapahtunut. Miten tätä jaksaa kestää?

Some on lisännyt selvästi poliittisen mielipiteenvaihdon määrää ja samalla politiikasta on tullut taistelevaa kokoaikaista mutapainia.

On väitetty, että ideologiset akselit, kuten vasemmisto-oikeisto-akseli, ovat murtuneet. Osin näin on saattanut tapahtua, mutta vaalien lähestyessä palataan taas vanhaan ideologiseen asetelmaan, näin ainakin, jos tarkastelun kohteeksi otetaan puolueiden vaaalipropaganda. Vanha vastakkainasettelu tuntuu niin turvalliselta!

Helsingin Sanomatkin toteaa tyytyväisenä (?) pääkirjoituksessaan 28.11.2018, että ”Poliittinen kilpailu kaipaa viholliskuvia”. Lehti panee mielenkiinnolla merkille Juha Sipilän sinipunaan kohdistuvan vihamielisen vieroksunnan. Mihin tällä pyritään? Itse kaipaisin mieluummin perusteltua argumentaatiota ja rakentavaa keskustelua kuin polarisaation syventämistä.

Keskustan menestymättömyyttä on ihmetelty. Eikö saavutuksia ole riittävästi? Kyllä, mutta ”saavutukset” ovat tulleet sellaisilla politiikan osa-alueilla, että ärtymys potentiaalisten äänestäjien keskuudessa on kasvanut merkittävästi. Tärkeää äänestäjille ei taida olla bruttokansantuotteen kasvu vaan leikkausten vaikutukset, koska ne osuvat jokaiseen yksilöön, joka on niiden piirissä - ja hyvin konkreettisesti.

Toinen keskustan ristiriita on, että Sipilän aatteiden juna on edennyt (oikeisto)liberaalien tavoitteiden suuntaan samaan aikaan, kun kentällä konservatiivisesti ajattelevat keskustalaiset ovat pyöritelleet päätään. Pääministeri Sipilä on hyökännyt ”liberaaleja” kokoomusta ja sdp:tä vastaan, jossa on kummallinen epäjohdonmukaisuus: hyökätään aatteellisesti sellaista politiikkaa vastaan, jota ollaan itse ajettu koko vaalikauden! Ei ihme, että kentällä tuoksuu punamulta houkuttelevasti.

Miksi kokoomuksen kannatus säilyy (joskaan ei lisäänny)? Samasta syystä, minkä takia keskusta on menettänyt kannatustaan: keskeisen osan kokoomuksen kannattajista muodostavat oikeistoliberaalit, jotka ovat saaneet hyvin läpi tavoitteitaan hallituksessa.

Sdp on hyötynyt monien epäoikeudenmukaisiksi kokemista leikkauksista. Sdp on myös ottanut opikseen ja kehittänyt politiikan ohjelmia päästäkseen eroon ”ei-puolueen” asemasta. Nykypolitiikassa tarvitaan selkeitä vaihtoehtoja. Vielä yhtenä syynä sdp:n ykkösasemaan on hallituksessa mukana olevien pääpuolueiden kyllästyminen toisiinsa. Sdp:n miinaanastumisvaarat keskittyvät hulppeisiin poliittisiin lupauksiin, joihin se on vaarassa sortua.

Suomessa populistien asema politiikassa tuntuu olevan pari kierrosta edellä muuta Eurooppaa – kerrankin näin päin. Perusero moniin muihin Länsi-Euroopan valtioihin on se, että persujen annettiin tulla hallitukseen näyttämään kyntensä. Tylsiksi osoittautuivat. Taas koettiin klassinen esimerkki vaalilupausten syömisestä. Galluppien rankaisu on ollut kova.

Ollaan kummallisessa tilanteessa, kun aika on sellainen, ettei se oikeastaan salli taloudellisista syistä juuri minkäänlaisia lupauksia ja samaan aikaan lupaukset vain lisääntyvät. Lupausten sisältö on usein sellainen, että iso virhepotentiaali seuraa niiden vanavedessä: luvataan helppoja ratkaisuja monimutkaisiin asioihin. Hetkinen, eikö tämä ollut hetki sitten vain populistien erityispiirre? Nyt se jyllää kahlitsemattomana politiikan markkinoilla!

Sdp ja kokoomus ovat kukkulan herroja tällä hetkellä gallupeissa. Nykyisen poliittisen tilanteen herkkyyden oloissa vaalituloksen ennustaminen on kuitenkin ennenaikaista.

Vihreiden etsikkoaika vallitsee juuri nyt uuden puheenjohtajan johdolla. Mihinkään suuriin kannatuksen nousuihin en usko, mutta jonkinasteinen torjuntavoitto on vähintä, mitä odotetaan.

Hjallis Harkimon ja Mikael Jungnerin Liike Nyt -yhdistys on uudentyyppinen poliittinen väline löytää ratkaisuja yhteiskunnallisiin ongelmiin. Vanha politiikka ei siihen sovellu yhdistyksen perustajien mielestä. Ongelma on vain se, että tosiasiallinen erottautuminen poliittisista puolueista on vaikeaa, vaikka kuinka muodikkaasti ollaan puoluepolitiikan vastaisia. Ihan ”suorana” demokratia ei yhdistyksessä toimi, sillä sen perustajajäsenet laativat 60 ehdotusta, joista sitten 11 000 ”kannattajaa” äänestävät 12 ”kärkiteemaa”.

:::::::::::::::::

Oma lukunsa on edustuksellisen demokratian tulevaisuuden arviointi. Kiihkeärytminen poliittinen nokittelu on tehnyt pitkäjänteisen poliittisen työn hyvin vaikeaksi. Julkisuudessa esillä oleviin asioihin tartutaan arvostelevassa hengessä heti ja aggressiivisesti. Näin ainakin tuntuu, kun seuraa nettikeskustelua. Ehkä asia onkin toisin. Emme vain tahdo nähdä suuren hiljaisen enemmistön näkymättömiin jääviä mielipiteitä. Ei arjen huolien painama ihminen halua olla koko ajan barrikadeilla. Julkisuuteen jäävä aggressiivinen kuva taitaa olla pintavaahtoa.

Joka tapauksessa edustuksellisen liberaalin demokratian kriisi on tosiasia. Periaatteessa kaikki on kunnossa; järjestelmä toimii, mutta jatkuva päivittäinen repivyys ja populistinen suuruudenhullu maalailu ei oikein kuulu demokratian arkeen. Onko tähän alistuttava ja totuttava? Mallia otetaan Yhdysvalloista, jossa presidenttinä sattuu olemaan Donald Trumpin milteipä fiktiivinen hahmo, jonka ympärillä politiikan pata porisee. Trumpin jälkeen miltei mikä tahansa mekkalointi kuulostaa haalealta rutiinilta.