Helsingin Sanomien toimittaja Sami Sillanpää esittää otsakkeen mukaisen kysymyksen - retorisesti, mutta kuitenkin - kolumnissaan ”Demokratia-aktivisteja tarvitaan nyt länsimaissa” (HS 2.12.2018).
Sillanpää viittaa niihin lukuisiin esimerkkimaihin, joissa usko demokratiaan on horjunut. On helppoa ottaa esimerkeiksi vaikkapa Puola tai Unkari, mutta tosiasiassa myös yleisesti demokratioina pidettyjen maiden sisällä – eri instituutioissa - on epädemokraattisia osia.
On totta, että monet tuntevat kyllästymistä demokratian hitaasti jauhavaan myllyyn: tulisi joku, joka päättäisi asiat riitelevien poliitikkojen tekemien loputtomien kompromissien sijasta! Jotkut ajattelevat, että tämä taho voisi olla valistunut itsevaltias. Ongelmana on, että en muista historiasta oikeastaan yhtään itsevaltiasta, joka olisi pysynyt valistuneena hyvänkään alun jälkeen.
Demokratia on siitä etevä tapa hallita, että siinä on parhaimmillaan sisäänrakennettu kritiikki sitä itseään koskien. Monille tämä ei riitä: halutaan perustavaa laatua olevaa muutosta. Demokratioissahan lähdetään siitä, että repostelu – melkein missä tahansa muodossa - on sallittua, mutta sitä itseään – demokratia on itseisarvo – ei saa keikuttaa. Odotamme yleisesti valistuneita päätöksiä edustukselliselta demokratialta.
Luottamuksen käsite on demokratian ytimessä. Meillä pohjoismaalaisilla on vankka luottamus omiin instituutioihimme ja toisiin ihmisiin. Mutta meilläkin on ihmisryhmiä, joiden luottamus on murentunut. Tutkitusti niillä ihmisillä, joiden toimeentulo on heikentynyt myös luottamus instituutioihin (esimerkiksi oikeusjärjestelmään) on rapautunut.
Luottamus ei ole kiveen hakattu itsestään selvyys pitkän aikavälin katsannossa. Olen itsekin pohtinut tätä kysymystä näissä blogikirjoituksissa. USA:ssa nimittäin toisen maailmansodan jälkeen (1940-luvulta 1960-luvulle) ihmiset luottivat toisiin ihmisiin enemmän kuin nykyisin. Katsoisin tämän asian olevan yhteydessä yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden rapautumiseen ja tuloerojen kasvuun. Kun vaurastuminen koski suurta osaa väestöstä 1950-luvulla oli luottamuksen helppo kasvaa. Nyt sosiaalinen koheesio ja luottamus poliittisen järjestelmän toimivuuteen on heikentynyt.
Demokratian kultakausi osui hyvin karkeasti arvioiden aikavälille 1945-1990. Sen jälkeen globalisoitunut ympäristö on muokannut demokratiaa paikka paikoin rankalla kädellä. Jo pelkästään kansallisvaltion olemus on muuttunut ja demokratia on hyvin pitkälle nojannut kansallisvaltioihin.
Demokratiaan vaikuttaa tiedon käsite ja tiedon luonne. Teknologinen kehitys on tuonut tiedon helposti saataville ainakin näennäisesti. Samaan aikaan ihmisten valmiudet omaksua ja käsitellä tietoa ovat parantuneet, mutta sittenkin jääneet jälkeen siitä, mitä intensiivisyyttä nykyinen tietotulva vaatisi. Tämä siitä huolimatta, että useimmissa demokratioissa vaalitaan hyvää yleissivistystä. Onko kysymys siitä, että ihmisten tiedontarve on muuttunut kevyemmän tiedonjanon suuntaan?
Juuri demokratian korkealle asettama vaatimustaso on tehnyt siitä vaikeasti hallittavan. Joudutaan pinnistelemään, että pelisäännöt pysyisivät kansanvaltaisina. On ilmeisesti aiempaa ”helpompaa” antaa vastuu kasvottomalle byrokratialle tai autoritaariselle hallinnolle.
::::::::::::::::
Demokratiaan vaikuttaa moni muukin ajassa tapahtuva – ja tapahtunut – muutos. Seuraavassa esitän mielestäni keskeisimmät muutosajurit.
Globaali paremman elämän etsintä on johtanut sisäänpäin kääntyneen nationalismin ja pakolaisvirtojen yhteentörmäykseen. On meneillään modernin ajan kansainvaellus.
Globalisaatiota on pyritty kahlitsemaan. On pyritty takaisin kansallisvaltioajatteluun, joka on johtanut protektionismiin kaupassa ja nationalistisen otteen kiristymiseen, jotka molemmat välillisesti toimivat demokratiaa kaventavasti. Yhteiskunnallisen sulkeutuneisuuden taustavoimina ovat olleet äärioikeisto ja populistiset liikkeet.
Tiedon kulun rajoittaminen on johtanut mm. Venäjällä oman internetin kehittämiseen. Tavoitteena on torjua autoritaarisen vallankäytön vastaisten voimien vaikutus kansallisiin päätöksiin ja ulkopuolisten tahojen puuttumiskynnyksen nostaminen.
Populistien ja äärioikeistolaisten tavoitteena on löytää yksinkertaiset ratkaisut monimutkaisiin ongelmiin, jolloin uhkana on demokraattisten prosessien vaarantuminen. Kuvioon kuuluvat suuret lupaukset. Rakenteiden korjaus ei ole pääasia vaan syyllisten etsiminen väitettyihin virheisiin.
Populistit ovat tarttuneet herkästi nykyajan kansainvaelluksiin pyrkien estämään liikkumisen yli rajojen.
Eräs demokratian heikkenemisen syy on keskiluokan oheneminen, joka on ollut demokraattisen järjestelmän ykköstae. Keskiluokka kytkettynä universaaleihin palveluihin on ollut se pilari, jonka varaan kansanvaltainen järjestelmä on voitu rakentaa.
Yksilöllistymiskehitys on asettanut haasteen demokratialle. Kansanvaltaiseen järjestelmään kuuluu sisäänrakennettuna tietty määrä kollektiivisuuta ja solidaarisuutta. Nykyinen yksilöllistymissuuntaus on murentanut demokratian edellytyksiä.
Vielä on muistettava yleissivistyksen oletettu/väitetty heikkeneminen yhtenä demokratiaa vaarantavana kehitystrendinä. Oppilaitokset eivät todellakaan kaipaa leikkauslistoja, koulutuksen tehostamista kylläkin.
Hyvin toimivan demokratian pullonkaula on jonkinasteinen päätöksenteon hitaus. Sitä on siedettävä, koska autoritaarisuus ei ole todellinen vaihtoehto.
Historia ei toista itseään, mutta demokratian toimivuutta on kyseenalaistettu voimakkaammin kuin kymmeniin vuosiin. Jotkut ovat verranneet tilannetta 1930-lukuun. Kaksikymmentä- ja kolmekymmentäluvulla demokratia otti vielä haparoivia askelia monissa länsimaissakin vakiintuakseen sitten sodan jälkeen. Nyt tuntuu siltä, että kansanvaltaisten järjestelmien vakaudessa on palattu 80-100 vuotta taaksepäin. Freedom House -järjestön arvion mukaan demokratia heikkeni viime vuonna useammassa maassa kuin vahvistui. Donald Trumpin myötä demokratioissakin valehtelusta on tullut tapa, jota on vaikea kitkeä pois, kun se on päässyt rehottamaan. Fakta kelpaa vaihtoehtoiseksi totuudeksi siinä kuin ”minusta tuntuu” -totuus.
Demokratia nykyisessä muodossaan on vaatinut kymmenien vuosien harjoittelun. Kansanvallan sortuminen ei vaadi läheskään samaa aikaa. ”Kuusikymmentälukulaisuus” näkyy minun ikäpolvessani kansanvaltaisten järjestelmien kasvun odotuksena. Tässä katsannossa demokratioiden viime vuosina kärsimät tappiot ovat tuottaneet valtavan pettymyksen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti