Tuomas Teporan ja Aapo Roseliuksen toimittamassa teoksessa ”Rikki revitty maa. Suomen sisällissodan kokemukset ja perintö” (Gaudeamus, 2018) käsitellään useiden kirjoittajien voimin sotaan johtaneita syitä, itse sotaa ja sen seurauksia yli 100 vuoden ajanjaksolla.
Teos on alun perin ilmestynyt englanniksi nimellä ”The Finnish Civil War 1918: History, Memory, Legacy”. Tärkeää kirjojen otsakkeissa ovat käsitteet ”kokemukset” ja ”memory” eli sodan muistijäljet suomalaisessa mielenmaisemassa.
Olen käsitellyt sisällissotaa monesta eri näkökulmasta, joten on ehkä syytä valita uuden kirjan kautta jokin aiempaa vahvasti täydentävä lähestymistapa. Kiinnostuksen kohteenani on valkoinen hegemonia sotien välisenä aikana. Kirjasta voisi sinänsä kirjoittaa monta blogikirjoitusta eri näkövinkkeleistä.
Aiemmin tätä aihetta on käsitellyt mm. Seppo Hentilä, jonka teoksen ”Pitkät varjot. Muistamisen historia ja pitkät varjot” (Siltala, 2018) pohjalta olen kirjoittanut blogikirjoitukset ”Sisällisota pitkän kaavan mukaan osat 1 ja 2”. Teporan, Roseliuksen ja knien kirjan luku ”Valkoinen rintama: vapaussodan muiston vaalijat” (luvun on kirjoittanut Aapo Roselius) kertoo seikkaperäisesti, mistä aineksista valkoinen hegemonia muodostui.
Muodostakoon seuraava em. blogini katkelma teesin käsiteltävänä olevan kirjan arvioinnille: ”Sekä punaisten että valkoisten piti asua yhdessä ja samassa maassa. Syntyi painetta etsiytyä omien joukkoon. Niinpä vallitsevaa tilannetta on kutsuttu ”poliittiseksi leirikulttuuriksi”. Leirien keskuksina toimivat – kylätasolle saakka – suojeluskuntatalot ja työväentalot. Myös tehdaspaikkakunnilla väestö jakautui omiin kortteleihinsa rintamalinjojen mukaisesti. Leirit olivat olleet jo ennen kansalaissotaa, mutta ideologinen kuorrutus tuli sodan seurauksena.”
Oleellista Teporan ja Roseliuksen toimittaman kirjan kuvauksessa on, että leirit eivät olleet tasavoimaisia, vaan valkoinen leiri oli ylivoimainen. Asema muodostui hegemonistiseksi sotien välisenä ajanjaksona.
Ensimmäisen maailmansodan kaatuneiden muistelut eivät ole vain suomalaisille tyypillisiä, vaan muistelukulttuuri toimi kaikkialla Euroopassa. Sisällissodan voittajat tulkitsivat konfliktin ”kansalliseksi vapaussodaksi”, toteaa Roselius. Tämä oli omiaan lisäämään kahtiajakoa.
Käsittelen eräässä tulevassa kirjoituksessani sisällissodan jälkeistä aikaa kunnallisen demokratian toimivuuden näkökulmasta. Yllättävästi – kaiken koetun jälkeen - demokratian hapuilevat, mutta ripeät askeleet otettiin välittömästi sodan päättymisen jälkeen: asialliset asiat hoidettiin asiallisesti!
Ideologisesti polku oli paljon kivisempi: oleellista on, että demokratia kesti kaikki eteen tulleet haasteet ja yhteiskuntarauha - tosin kivuliaasti – vakiintui. Selitykseksi Seppo Hentilä esittää eräänlaisen hybriditilan voimassaolon, jossa valtio säilyi demokratiana, mutta yhteiskunnasta tuli autoritaarinen. Sodan lopputulos siis löi leiman läpi koko yhteiskunnan.
Osoituksena demokratisoitumiskehityksen nopeudesta sosiaalidemokraatit osallistuivat jo maaliskuussa 1919 ensimmäisiin vaaleihinsa saavuttaen heti 80 paikkaa. Lisäksi järjestettiin ensimmäiset kunnallisvaalit ja vapautettiin osa punavangeista sekä laadittiin perustuslaki ja pidettiin ensimmäiset presidentinvaalit.
Muistelukulttuurin näkökulmasta autoritaarisuuden rinnalle tai siihen sisältyen luotiin mahtava vapaussodan muiston vaalimisen perinne. Valkoiset näkivät punaisten toiminnan yksiselitteisesti kansannousuna laillista yhteiskuntaa vastaan.
Voittanut osapuoli vartioi, ettei hävinneille juuri jäänyt muistelutilaa. Tappion kärsineet joutuivat tyytymään työväentalojen ”kotiseinien” sisällä pidettäviin tilaisuuksiin. Mahdolliset mielenilmaukset tukahdutettiin porvariston taholta. Samalla yksipuolinen tulkinta sodan syistä ja seuraamuksista ehkäisi eheytymistä ja sovinnon syntyä.
Suojeluskuntajärjestö perustettiin heti vuonna 1918 ja se varmisti voittajien mahtiaseman.
Kirjassa kerrotaan mainio esimerkki muistamisen merkityksestä, kun vuosi sisällissodan päättymisen jälkeen järjestettiin Tampereen taistelun muistospektaakkeli, jossa pyrittiin simuloimaan valtavan henkilökunnan avulla sisällissodan ratkaisutaistelua. Ja jatkoa pieni- tai suurimuotoisille spektaakkeleille seurasi.
Vapaussodan kertomus kerta kaikkiaan haluttiin indoktrinoida läpi kansakunnan eri kerrosten. Varsinkin vuosi välittömästi sisällissodan päättymisen jälkeen oli muistojuhlia pullollaan. Porvareiden keskinäiset ristiriidat hautautuivat näennäisesti epäpoliittisen ja laajemman yhtenäisyysteeman (”valkoinen rintama”) alle.
Jotta juhlallisuuksille saatiin peruste luotiin uhkakuvia, joiden torjumiseksi maanpuolustushenki tuli säilyttää korkealla tasolla. Tuki ja turva – Saksa – oli häviön mukana kaikonnut ja uhkaksi jäivät bolsevikit.
Monilla paikkakunnilla valkoisen osapuolen juhlallisuudet muodostivat ristiriitaisen kuvan todellisuudesta, kun valkoisia kaatuneita oli vain murto-osa samalla paikkakunnalla kaatuneiden punaisten määrästä.
Suojeluskunnillakin oli vaikeuksia perustella olemassaoloaan heti sodan päättymisen jälkeen, kun päävastustaja oli saatu kuriin, mutta talvella 1918-19 - hieman yllättäenkin - suojeluskuntiin rekrytoitiin 100 000 miestä. Se ylitti valkoisen armeijan sotilasmäärän. Mannerheimista tuli hetkeksi valkoisen hegemonian symboli vuonna 1919, kunnes tappio presidentinvaaleissa sysäsi kenraalin pois parrasvaloista pitkiksi ajoiksi.
Aluksi puolisotilaallisilla suojeluskunnilla oli melkeinpä monopoli nationalistisen ja isänmaallisen hengen ylläpitäjänä. Niistä tuli puolivirallinen organisaatio, jota ei voitu sivuuttaa virallisissikaan yhteyksissä. Suojeluskuntia täydensivät Lotta Svärdin kaltaiset järjestöt. Suojeluskuntajärjestö oli laissa kirjattu osaksi puolustusvoimia.
Suojeluskunnilla oli useita funktioita: ne olivat itsenäisiä toimijoita (jopa kuin valtio valtiossa), niillä oli vastarintaorganisaation luontoinen rooli ikään kuin luomassa vaihtoehtoa, jos laillinen (”valkoinen”) järjestys pettää ja ne olivat omimmillaan paikallistasolla lähellä kannattajiaan.
Suojeluskunnat kokivat tehtäväkseen muistuttaa mieliin vapaussodan, jos (ja kun) nähtiin muistamisessa hiipumista. Itse asiassa saatetiin olla katkeria siitä, että unohtaminen kävi niin helposti ja joutuisasti.
Retoriikka muuntui vuosien varrella punaisen uhan tyrkyttämisestä ryssän vaaran korostamiseen.
Kaksikymmentäluvulla alkoi vapaussodan muistomerkkibuumi, jota jatkui hyvän aikaa eteenpäin. Suojeluskunnilla oli tärkeä rooli muistomerkkihankkeissa.
Muisteluiden tunnusmerkistö eli ja muuttui ajan kuluessa. Tunnusomaista 30-luvulle oli sisällissodan kokemusten kerääminen ja muistomitalit.
Suojeluskunnat pyrkivät vaikuttamaan historiakirjoitukseen siten, että esimerkiksi Suomen sota 1808-1909 ja monet muut koettelemukset kytkettiin sisällissodan kanssa samaan jatkumoon: kysymys oli vuosisataisesta kansallisesta vapaustaistelusta. Vaikeata ja ristiriitaista vuoden 1918 sotaa oli helpompi perustella, kun se liitettiin laajempaan historialliseen kontekstiin. Suojeluskunnat saivat myös kilpailijan, kun vuonna 1928 perustettiin ”Vapaussodan rintamamiesten liitto” (VRL). Lapuanliikkeen nousu nostatti myös VRL:n suosiota. Myöhemmin nimi muutettiin ”Rintamamiesliitoksi”. Se kasvoi 30-luvun lopulla 20 000 jäsenen järjestöksi. Sen esikuvina olivat oikeistohenkiset puolisotilaalliset veteraanijärjestöt Saksassa. Tavoitteena järjestöllä oli totalitäärinen yhteiskunta.
VRL siis poikkesi suojeluskunnista avoimen poliittisella ja ideologisella ohjelmalla. Sen vihollinen oli poliittinen järjestelmä ja siinä erityisesti keskusta- ja vasemmistovoimat.
Suojeluskuntien ja VRL:n suhde oli osin kiusallinen ja kitkainen, mutta ulospäin pyrittiin antamaan kuva, että perustavoite oli sama, olivathan monet VRL:n jäsenet myös suojeluskuntalaisia. Kolmekymmentäluvun lopulla VRL pyrki suuntamaan toimintaansa pehmeämmin vuoden 1918 veteraanien sosiaaliseen avustamiseen.
Vuonna 1938 ”Vapaussodan päättymistä juhlittiin näyttävämmin kuin koskaan sotien välisenä aikana”, toteaa Aapo Roselius. Oli nähtävissä sodan uhkan leijuminen kaiken yllä ja sen seurauksena sovun tarve suureni. Oikeistoradikalismi ei ollut esillä aiemmassa määrin eikä kumousvaaraa ollut, sillä maassa oli muodostettu punamultahallitus vuonna 1937. Alkoi valmistautuminen mahdolliseen sotaan.
Vapaussodan muistokulttuuri oli voimissaan sotien välissä ja hiipui sotien aikana. Vuonna 1944, osana rauhansopimusta, kaikki Neuvostoliiton vastaisiksi mielletyt järjestöt kiellettiin, niiden joukossa suojeluskunnat, Lotta Svärd ja Rintamamiesliitto.
::::::::::::::::::
Kaiken sotien välisen valkoisen suitsutuksen ja mahdin keskellä on syytä pitää mielessä, että vasemmiston kannatus vaaleissa sotien välissä oli 40 prosenttia ja lisäksi oli paljon liberaaleja voimia, jotka eivät ihastuneet vapaussodan hehkutuksesta. Sisällissodan jälkeisinä vuosina tavallinen kansa alkoi palata arkeen. Suuri osa suomalaisista ei tukenut vapaussodan myyttiä. Oman kokemuksenani Teporan, Roseliuksen ja knien kirjaa lukiessani voin sanoa, että yllätyin valkoisten hegemonisen aseman vahvuudesta. Uskon, että Vapaussodan muistamisen ulkoiset ilmenemismuodot tuntuivat varmaan monen aikalaisen mielestä ahdistavalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti