TV1:ssä näytettiin 23.12.2018 Juho Kuosmasen hyvin myönteiset arviot saanut elokuva ”Hymyilevä mies” (2016). Elokuva kertoo ammattinyrkkeilijä Olli Mäen valmistautumisesta höyhensarjan maailmamestarin Davey Mooren kohtaamiseen elokuussa 1962. Muistan itsekin pikkupoikana olleeni hyvin kiinnostunut ottelusta. Seurasimme serkkuni kanssa innostuneena nyrkkeilymaailman tapahtumia, varsinkin Floyd Pattersonin ja Ingemar Johanssonin keskinäisiä kamppailuja.
Niinhän siinä kävi kuten arveltiin: Olli Mäki ei pärjännyt kokeneelle maailmanmestarille, joka hallitsi sarjaansa neljä vuotta (1959-1963). Moore tyrmäsi Mäen (tekninen tyrmäys) toisessa erässä, mutta paljon huonommin kävi Moorelle itselleen hiukan myöhemmin. Hän hävisi Sugar Ramosille tyrmäyksellä maaliskuussa 1963 käydyssä ottelussa ja vaipui pian ottelun jälkeen koomaan menehtyen muutaman päivän kuluttua kohtalokkaista iskuista.
Mäen ottelu oli aikansa suuri tapaus: suomalaisen pääsy maailmanmestaruusotteluun oli äärimmäinen harvinaisuus, saati sitten, että ottelu käytiin Suomessa. Helsingin Olympiastadionilla kerääntyi 24 000 katsojaa.
Olli Mäki oli urallaan sekä amatöörien (1959) että ammattilaisten Euroopan mestari (1964), mutta oli MM-ottelussa silti vastustajaansa huomattavasti kokemattomampi. Mäki joutui laihduttamaan otteluun älyttömät seitsemän kiloa. Hän nyrkkeili aivan liian alhaisessa painoluokassa (57 kg), mutta ilman sitä ottelua ei olisi järjestetty.
Nyrkkeilyelokuvissa on totuttu saagaan ”vaikeuksien kautta voittoon”, mutta tällä kertaa lopputuloksena on sankarin häviö. Jo tämä luo oman sävähdyttävän piirteen elokuvaan, jossa pääosia näyttelevät Jarkko Lahti (Olli Mäki) ja Oona Airola (tyttöystävä Raija, myöhempi vaimo). Manageri ja nyrkkeilypromoottori Elis Askin tärkeää roolia näyttelee Eero Milonoff. Keskeiset roolit näytellään taitavasti ja uskottavasti paneutuen kuusikymmentäluvun ajanhenkeen.
Elokuvassa itse ottelu on tarinan kehys, jonka kautta tutkitaan huippu-urheilijan valmistautumista elämänsä otteluun – ja elämänsä naisen kohtaamiseen.
Tärkeää ”roolia” näyttelee elokuvan mustavalkoisuus. Sen kautta välittyvät kuusikymmentäluvun tummat ja valoisat tunnelmat ja odotukset.
Mieleenpainuvinta elokuvassa oli Jarkko Lahden paneutunut tulkinta Mäen sopeutumisesta suurottelun atmosfääriin. Kaikki, mikä koski harjoittelua oli Mäellä kirkkaana mielessä, kunhan hän vain sai olla lähellä rakastettuaan. Itse maailmanmestaruusotteluun liittyvä hulina oli sitten toinen juttu. Mäki oli liian ujo, liian kiltti, liian teeskentelemätön, liian rehellinen itselleen….. Kaikki tämä kerrotaan luontevasti: Jarkko Lahden Mäestä jää sympaattinen kuva tavallisena suomalaisena miehenä. Suurinta hänelle sittenkin oli rakkaus läheiseen, ei ottelu kaikkine krumeluureineen.
Elokuvassa Mäen kainon vaatimattomuuden vastapainona on Elis Askia tulkitsevan Eero Milonoffin pyrkimys sovittautua rahoittajien bisnesmaailmaan itsevarmasti ja osaavasti. Kieltämättä Askilla oli roppakaupalla kokemusta nyrkkeilytilaisuuksien järjestämisestä sekä oman ammattilaisuransa peruilta. Ask toteaa Mäelle harjoitusleirin yhteydessä, että 17.8.1962 on Mäen ”onnellisin päivä”. Niin se ehkä olikin, mutta eri syistä, kuin mitä Ask kuvitteli: juuri tuona päivänä Mäki menee kihloihin rakastettunsa kanssa.
Askille Mäen rakastuminen on traumaattinen hetki: että vielä tämäkin!
Mäen epätoivoinen taistelu painonhallinnan kanssa on elokuvan pääteemoja. Se on Mäen sisäinen kamppailu, jossa hänen on osoitettava professionaalisuutensa. Ja palkintona on onnistuminen, nipin napin, mutta kuitenkin. Sen sijaan Mäki ei pysty teeskentelemään showmiestä, hänelle nyrkkeily on urheilua ja vain urheilua.
Elokuva etenee ylipuolivälin juohevasti, mutta jää sitten hiukan polkemaan paikalleen, kun kuvataan Mäen sisäisiä mielenliikkeitä. Kuvittelen ymmärtäväni ohjaajan tarkoitusperiä, mutta kerronnan dynaamisuuden säilyttäminen samalla, kun kuvataan toistuvasti Mäen kokemaa julkisuussokkia, ei ole onnistunut aivan parhaalla tavalla.
Elokuvan idea on siinä, että itse maailmanmestaruusottelu – vaikka kursorisesti käydäänkin läpi - ei tarjoa elokuvan huipennusta, vaan huipennus on Mäen tuntema helpotus, kun kaikki on ohi. Tappionkin hän ottaa vastaan vähäeleisesti, jopa alistuneesti: tietenkin hän olisi halunnut voittaa, mutta kun ei niin ei. Palkinnoksi ”jää” rakkauden säilyminen eheänä kaikkien paineiden keskellä.
Mäen ja Askin roolit vaihtuvat ottelun jälkeen: Ask on poissa tolaltaan, kun taas Mäki kokee irtautumisen kokemastaan henkisestä pahoinvoinnista voimaannuttavana.
Lopun kohtaus rannalla, jossa rakastavaiset heittelevät ”leipiä” ja kohtaavat oikean Mäen pariskunnan (Olli Mäki oli elokuvaa tehtäessä lähes 80-vuotias) kävelemässä heitä vastaan on näppärä oivallus. Onnellisuuden kaari ulotetaan sukupolvien mittaiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti