Seppo Aalto liittyy monien muiden mukana sisällissodan historiankirjoittajiin. Hänen teoksensa ”Kapina tehtailla. Kuusankoski 1918” (Siltala, 2018) tarkastelunäkökulma on erilainen kuin useimmilla muilla historioitsijoilla. Aalto on valinnut mikrohistorian näkökulman, jossa pohditaan yhtä – tosin merkittävää – sisällissodan taistelua, nimittäin Kuusankosken Kymintehtaiden taistelua. Kirjassa mainitaan näiden taistelujen olleen verisimpiä koko sodan aikana.
Sodan puhkeamisen syiden kannalta ratkaisevan tärkeä vaihe oli Kuusankosken tienoon kehittyminen teollisuuspaikkakunnaksi 1900-luvun vaihteen molemmin puolin. Tämä historian jakso kuvataan kirjassa seikkaperäisesti nopean teollistumiskehityksen ja työväestön määrän lisääntymisen myötä tulleine yhteiskunnallisine muutoksineen: työväestö selvästikin haki paikkaansa suomalaisessa yhteiskunnassa.
Kymintehtaan, Kuusankosken ja Voikkaan kapinan juuret ovat johdettavissa ensimmäisistä työnantajatahoa vastaan suunnatuista lakoista vuodesta 1904 lähtien. Työväenyhdistykset, uudet ammattiosastot, työväentalot ja työväenkulttuuri lisäsivät työväestön yhteenkuuluvaisuuden henkeä. Sosialismin kannatus nousi samaan tahtiin työväen heräämisen kanssa. Näin yhteiskunnalliselle kehitykselle saatiin teoreettinen viitekehys: työväestön ponnistuksilla syntyi se lisäarvo, joka vaurastutti yläluokkaa. Työväki jakoi tämän periaatteen kaikkialla teollistuneessa maailmassa.
Takana päin olivat ne ajat, jolloin patruunoita pidettiin hyvän luojina. Työväki halusi itse määrittää omat tarpeensa. Työntekijöiden ja työantajien välisen taistelun konkreettiseksi kohteeksi nousi siirtyminen kaksivuorotyöstä kolmivuorotyöhön eli kahdeksantuntisiin työpäiviin. Ensin voittivat työntekijät: kolmivuorotyöhön siirryttiin palkkoja laskematta, sitten työnantajat, joiden vastaiskun seurauksena siirryttiin takaisin kaksivuorotyöhön. Taustalla mylläsivät jyrkät nousu- ja laskukaudet, jotka muokkasivat ihmisten kohtaloita.
Ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen aiheutti välillisesti elintasokuilun repeämisen työväen ja ”herrojen” välillä. Palkat eivät nousseet, mutta paperin kysyntä nousi huippuunsa aiheuttaen katkeruutta työläisissä. Sodan seurauksena elintarvikepula ja räjähdysmäisesti nousseet hinnat herättivät suuttumusta työväen keskuudessa.
::::::::::::::::::::::::
Aalto tarkastelee sodan tapahtumia tavallisten kansalaisten kokemina sekä punaisten että valkoisten puolelta. Molemmat osapuolet tavoittelivat vapautta – punaiset kokemastaan alistetusta asemasta, valkoiset irtautumisena punaisten vallasta. Kirjan sisältö tukee vahvasti sisällissota- (tai luokkasota-) nimen käyttöä vuoden 1918 tapahtumien yhteydessä. Venäläisillä oli lähes marginaalinen osuus Kuusankosken taisteluissa.
Kirjassa kuvataan yksityiskohtaisesti sisällissodan taisteluja. Keskityn tässä tilanteeseen Pohjois-Kymenlaaksossa huhti-toukokuussa 1918.
Lukemattomissa yhteyksissä on pohdittu, miksi ajauduttiin keskinäisiin verisiin yhteydenottoihin. Tässä kirjassa annetaan yksi selitys. Vahva tehdaspaikkakunta Kuusankoski kertoo tarinan sisällissodan kauheuksista. Tuntuu, että väkivalta on julmempaa, kun viholliset ovat läheltä verrattuna siihen, että vihollisena olisivat vieraammat.
Koston kierre on yksi näkökohta surmatöihin, mutta vain yksi lähestymistapa. Kirjassa kuvataan hyvin ihmisten jakautumista olemuksensa puolesta erilaisiin ihmistyyppeihin. Eivät läheskään kaikki hyväksyneet murhia, eivätkä liioin halunneet osallistua niihin. Kaikkein tunteettomimmat sortuivat väkivaltaisimpiin tekoihin. Mutta olisiko voitu sanoa ennen sotaa, että juuri tämän ja tämän tyyppinen ihminen käyttäytyy koetun lailla? Vasta sodan todellisuus paljasti julmimmat luonteet.
Selvästi on myös nähtävissä – varsinkin punaisten puolella – että teloitusten väitettiin tapahtuneen ”jossain muualla”. Pyrittiin näkemään asia siten, että päätökset rikostapauksissa koettiin erillisiksi varsinaisten teloitusten tapahtuessa toisaalla, esimerkiksi rintamakomentajien määräyksestä.
Kirjassa kuitenkin paljastuu, että samat ihmiset, jotka enemmän tai vähemmän hanakasti antoivat kaikkein kovimmat tuomiot olivat niitä itse myös toteuttamassa – jopa henkilökohtaisesti. Niitä eivät pääosin tehneet esimerkiksi muualta tulleet ”huligaanit”. Punaista terroria saattoi hieman ehkäistä naiivi usko, että enemmistö kansalaisista on vallankumouksen puolella. Uskottiin nopeaan voittoon. Piti vain voittaa eturintaman taistelut niin tavallinen kansa liittyisi punaisiin.
::::::::::::::
Aalto näkee valkoisten terrorilla kolme tarkoitusperää:
1) Valkoisen vallan varmistaminen niin pian kuin mahdollista pikateloituksineen sokkihoitoperiaatteella.
2) Tämä jälkeen terrorin avulla saavutettujen asemien ylläpitäminen luomalla pelkotila hävinneiden keskuudessa.
3) Terroriin sisältyi myös sosiaalinen, poliittinen ja etninen puhdistus.
Molemmin puolin luotiin kauhuefekti liioittelemalla tehtyjen murhatöiden raakuutta, joskin toteutuneetkin hengenriistot olivat niin julmia, ettei paljon tarvinnut jättää mielikuvituksen varaan.
Yksi sisällissodan tragedian murheellisimmista teoista oli syyttömien teloittaminen. Varsinkin valkoisilla oli kiire tuomita kuolemanrangaistuksia, koska Mannerheim antoi teloitukset kieltävän määräyksen (jonka lähettämistä rintamajoukoille tosin viivytettiin). Murhatöitä piti siis kiirehtiä, ja tämä koitui monen mihinkään syyllistyneen - tai vain hyvin pieniin rikkeisiin syyllistyneen - teloittamiseen.
Valkoiset heräsivät vastustamaan totaalisia tappamisia, kun oivalsivat, että elämän piti jatkua tehtailla sodan jälkeen: tarvittiin tuomiota odottelevien työpanosta. Tämä pelasti isohkon ammattimiesten joukon, jolla oli käyttöä tehtaiden uudelleenkäynnistyessä.
:::::::::::::::::::
Punaisten surmaamina kuoli Kouvolassa 125 henkeä, ylivoimainen enemmistö huhtikuussa 1918. Kouvolalla oli valkoisessa kirjallisuudessa murhakeskuksen maine.
Punaisten tekemät verityöt tapahtuivat Tommolan ”veripelloilla” ja Korian sillalla, josta ruumiit pudotettiin virran vietäväksi. Punaisten häviön jälkeen yli 4000 tehtaalaista kävi läpi valkoisen seulan. Valkoisten tekemät murhatyöt tapahtuivat toukokuussa 2018 taisteluiden päätyttyä. Kymintehtaalaisia, kuusankoskelaisia ja voikkaalaisia punaisia sekä työväenjärjestöjen jäseniä teloitettiin alle neljässä viikossa 277 miestä ja naista. Pääosin punaiset ammuttiin Kuusankosken ja Voikkaan soramonttuihin.
Hengissä selvinneitä odottivat vankileirien kauhut. Surkea ruoka ja taudit niittivät uhreja vielä pitkään toukokuun jälkeen. Myös teloitukset jatkuivat vankileiriaikana. Kaikkiaan valkoiset teloittivat tehdaskylissä ja Kouvolassa 380-400 ihmistä toukokuun 1918 aikana.
Kuusankoskella nähtiin vielä yksi sisällissodan vaihe, kun saksalaiset toukokuussa 1918 tulivat paikalle ja majoittuivat työväenyhdistyksiltä takavarikoituihin työväentaloihin. Mitä olisikaan tapahtunut, jos saksalaiset eivät olisi hävinneet ensimmäistä maailmansotaa. Nyt he poistuivat syksyllä sisällissodan dramaattiselta näyttämöltä – ryöstettyään ensin sähköjohtoja myöten työväentalot.
Aikanaan kevyesti peitetyt teloitettujen punaisten ruumiit kaivettiin esille ja puoliksi mädäntyneinä ne tulivat omaisten tunnistettaviksi.
Vankileirien ahdinko jatkui, samoin kova ruokapula, muuta pikku hiljaa olot inhimillistyivät……
::::::::::::::::
Seppo Aallon teoksen merkitys on siinä, että se konkretisoi sisällissodan julmuuden. Kirja ei jätä ketään kylmäksi. Uhrit ovat lihaa ja verta eivätkä pelkkiä tilastolukuja.
Muissa yhteyksissä olen painottanut sitä, kuinka nopeasti taistelujen jälkeen rauhanolot palautuivat. Muisto kuitenkin jäi, samoin katkeruus veritöistä sukupolviksi eteenpäin. Kymiyhtiö puuttui vuonna 1919 olosuhteiden surkeuteen ja punaleskien perheiden hätään, ja lähes kaikki saivat töitä tehtailta.
Elämä jatkui taas joltisenkin normaaleissa uomissa…..
Noita aikoja muistellessa kannattaa pitää mielessä,että kysessä oli lopultakin vain kahden ääripään dominoima kamppailu,suurin osa väestöstä yritti olla mahdollisimman huomaamaton kamppailun keskellä.
VastaaPoistaSetäni Ananiaksen tarina on tyypillinen, kun hän koillis- savossa, Kaavilla meni paikallisen suojeluskuntapäälilön, Suhosen pakeille kysyäkseen pitäiskö lähteä kapinaa kukistamaan,Suhonen jonka siviilivirka oli Srtömstalin uittopäälikkö,oli todennut ettei pätvää uittomiestä vaaranneta,yhden kapinan vuoksi ja oli antanut raakinpaperit.
Samasiseen Suhosen kanssa setäni oli taistellut koko uittohistoriansa ajan uiton organisointiin kuuluvista asioista.
Kotimaisissa,vanhoissa elokuvissa näet annetaan väärä todistus uiton todellisuudesta,niissä nähtävät dramattiset räjäytyskohtaukset,näet aiheutuivat pahimmasta mahdollisesta vonkamiehen virheestä,eli väsähtämisestä ja nukahtamisesta.
Ananias sedälläni oli uittotyön kanalta hyvä ominaisuus,eli herkkäunisuus, hän pystyi lepääämään työn tuoksinassa ja kuuli kun puut kolisivat tyylii, missä sumanmuodostuminen alkaa,tuo ominaisuus tuotti hänelle suuren suosion uittojätkien keskuudessa,kun he pyrkivät hänen tiimiinsä töihin.
Ananias oli muuten kokoikänsä vakaa vasemmistolainen,eli 93 vuotiaaksi.
Kun tuli viimeiseltä vaikkojoen uitolta, toi minulle tullessaan linkkuveitsen ja äidilleni suuuren vehhnäsletin, kyynel oli kuusikymppisen setäni silmis, olihan ollut isänsä mukana ensimäisessä vaikkojoen uitossa alun toisellakymmenellä.
Mielestäni setäni tarina osoittaa, miksi historia kulki toisialatuja kapinanjälkeen, mihin varsinkin voittajat olivat pyrkineet,elävä elämä tuottaa yllätyksiä.
On totta että sisällissota ei ulottunut läheskään koko Suomeen, mutta uhrien kokonaismäärä, 38 000 ihmistä osoittaa, että kysymyksessä oli järkyttävä kansallinen tragedia (uhreja oli selvästi enemmän kuin talvisodassa). Pohjois-Kymenlaakson tapahtumat osoittavat pienoiskoossa koko sodan luonteen. Sisällisota oli Etelä-Suomen sota.
VastaaPoista