Emmanuel Macron: paremman maailman reseptit

Ranskaa ovat viikkokaudet rasittaneet mielenosoitukset ja mellakat. Tällaista ei tapahdu ensimmäistä kertaa. Mieleen ovat syöpyneet palavat autot lukemattomista vastaavista tapahtumista kymmenien vuosien ajalta.

Ilmeisesti tämä ranskalainen perinne juontaa juurensa jo suuren vallankumouksen päivistä. Ranskassa on totuttu siihen, että vasta sitten tapahtuu, kun kansa on kadulla. Tai sitten ranskalaiset vain lähtevät helpommin kadulle kuin kansalaiset muissa maissa. Ahtaalle ajettuna Emmanuel Macron yritti saada suoran kontaktin kansalaisiin puheessaan 10.12.2018.

Macronin puheessa kiinnitti huomiota hänen nöyryytensä. Todennäköisesti hänellä ei ollut juuri muuta mahdollisuutta. Edessä olisi muutoin ollut umpikuja.

Erityisesti huomioin Macronin kiteytykset niistää asioista, jotka ovat johtaneet nykytilanteeseen. Ne nimittäin sopivat maailmanlaajuisesti demokratioiden nykyongelmien tunnusmerkeiksi . Macronin puheesta nostin avainasioiksi seuraavat:

1) Neljänkymmenen vuoden aikana kehittynyt yhteiskunnallinen pahoinvointi.

2) Työväestön ahdinko – sille ei ole löytynyt purkautumistietä.

3) Julkisten palvelujen heikentyminen.

4) Demokratian kyvyttömyys tarjota vaikutusmahdollisuuksia.

5) Jatkuvat muutokset yhteiskunnassa.

Analyysi on oikeansuuntainen, vaikka lauseet, kuten ”puolentoista vuoden aikana emme ole kyenneet vastaamaan 40 vuoden aikana kehittyneeseen pahoinvointiin”, ovat selittelyä. Macron halusi sanoa, että puolessatoista vuodessa hän ei ole pystynyt korjaamaan muiden 40 vuoden aikana tekemiä virheitä.

Neljäkymmentä vuotta on sinällään oikea ajallinen mittakaava globalisaation aikakauden haasteille. Ranskassa samoin kuin Yhdysvalloissa (ja melkeinpä missä tahansa läntisessä taloudessa) työväestön asema on muuttunut teknologian kehityksen, maapalloistumisen ja tuloeroja kasvattavan talouden rakenteen vuoksi. Työväestö on menettämässä sen paikan, mikä sillä yhteiskunnassa on ollut ja epäsuotuisa kehitys on jatkunut pitkään. Monesti näyttää, että aivan nautitaan ammattiyhdistyksen nujertamisesta, joka kuitenkin on työväestön viimeinen turva.

Demokratia nykymuodossaan ei tarjoa riittävää vaikutusväylää sen tyyppisille ongelmille, jotka ovat näkyvissä Ranskassa. Seurauksena on ollut poliittinen myllerrys äärioikeistoryhmineen ja vanhojen suurien puolueiden romahduksineen. Ja Macronin piti olla se, joka pelastaa Ranskan. Hän ja hänen liikkeensä on kuitenkin osa poliittista järjestelmää eikä ole keksinyt keinoa, jolla järjestelmän perusperiaatteita muutamalla saataisiin vakaa ratkaisu aikaiseksi.

Taustalla on suurenevat tuloerot ja jakovaran pieneminen. Hyvinvointiyhteiskunnan loiston päivinä 1950-luvulta 1980-luvulle totuttiin resurssien väljempään käyttöön, koska siihen oli varaa. Senkin jälkeen talouden kukoistus on jatkunut, mutta vain tietyillä osa-alueilla. Yhä enemmän on tullut esille haurastuvia rakenteita, jotka ovat jättäneet osattomiksi tai vähäisille tuloille suuria ihmisryhmiä.

Näyttää siltä, että kaikkialla maailmassa esiintyviin haasteisiin vastataan Ranskassa poikkeuksellisen rankasti. Siksi Ranska on kuin särkyvä näyteikkuna, josta varsinkin Eurooppa voi nähdä säröiset kasvonsa.

Valtaannousu on osoittautunut kiroukseksi kaikkialla lännessä: aivan kuin napista painaen käynnistyvät vaikeudet ideologioista tai arvoista riippumatta siitä päivästä, kun hallitusvalta voitetaan.

On epäilty, että ranskalaiset ovat poikkeuksellisen eliitinvastaisia. Pitänee paikkansa. Juuri nyt epäluottamus on erittäin korkealla tasolla. Aluksi suositun En Marche -liikkeen johtajan Macronin piti olla ”erilainen” vallankäyttäjä, mutta tapahtui päinvastoin: protestit ovat olleet aiempaan verrattuna paljon ärtyneempiä.

Jotta protesteihin saataisiin jokin järkevä syy, ulottuvuus tai näkemys, pitää kysyä, kuka hyötyy tapahtuneesta? Muita hyötyjiä on vaikea löytää kuin äärioikeisto eikä sekään marssi riemusaatossa kohti menestystä.

Emmanuel Macron on käsittääkseni yllä olevassa numeroidussa listassa ilmaissut eritellysti korjattavat epäkohdat. Kysymys on siitä, miten korjaukset tehdään, kun joku osapuoli aina häviää. Häviäjätahoja on mahdollisesti useita.

Kautta koko läntisen maailman huutavat nyt ”unohdetut ihmiset”, heitä on USA:n Appalakeilla ja Pariisin kaduilla yhtä lailla kuin Ranskan maaseudulla. Erityisesti maaseudun ja maaseutukaupunkien ihmiset ovat hätääntyneet. Töitä ei tahdo löytyä ja yhteiskunnan palvelut pakenevat keskuksiin. Siksi Pariisissa on keltaliivien joukossa niin paljon maaseudun väkeä. On vielä epäselvää, kuinka paljon mukana on oikeistolaisia ammattiradikaaleja ja ulkomaisia informaatiovaikuttajia.

Valtion rahoituspohja uhkaa pettää suurien toiveiden edessä. Mutta kapinoijat ovat sitä mieltä, että toiveet eivät ole suureellisia; vaaditaan vain sitä, mikä oikeutetusti heille kuuluu. Vaaditaan entisiä aikoja takaisin.

Keltaliivit asettavat demokratian toimivuuden kyseenalaiseksi ja se on kaiken kattava ennusmerkki tuhoisasta suunnasta. Liberaalin markkinatalouden uusliberalistinen versio on jyllännyt finanssikriisin jälkeenkin maailmalla ja aiheuttanut tavallisten ihmisten toimeentulolle voittamattomilta näyttäviä esteitä. Paradoksaalisesti mitä enemmän Macronin kaltaiset poliitikot julistavat olevansa epäpoliitikkoja, sitä vahvemmin he sitoutuvat poliittisen järjestelmän kiistakapuloiksi.

Vallitsee ristiriita, kun järjestelmän eliitin mielestä kaikki on hyvin voimassa olevassa talousjärjestelmässä. Se, mikä tavallisten kadunmiesten näkökulmasta on tavoiteltavaa, onkin eliitin kannalta tuhoisaa velaksi elämistä.

Macron lupasi puheessaan selvää rahaa tälle vallankumoukselliselle ”roskajoukolle” (vrt. Ranskan suuren vallankumouksen kapinoijat!). Lisää rahaa ja eliitin vastaisuus, siinäkö avainasiat? Nyt lupaillaan uutta yhteiskuntasopimusta! Tuttua? Macron myöntää, että viha on ”syvää ja oikeutettua”. Tästäkö myöntämisestä alkaa parannusten aika?