Olenko isänmaallinen ihminen?

Suora vastaus otsakkeen kysymykseen: tietenkin olen. Mutta kun luin Sofi Oksasen artikkelin ”Isänmaallisuudesta” Hesarista 6.12.2018, lähdin perkaamaan vähän tarkemmin isänmaallisuuttani.

Sofi Oksasella on taipumus provosoida lukijoitansa. Niin käsitän tapahtuvan tälläkin kertaa. Hän yrittää vakuutella, että on hyvää ja huonoa isänmaallisuutta. Vähän matkaa artikkelia luettuani rupesi tuntumaan, että kuulun noihin huonon isänmaallisuuden ihmisiin – ainakin Oksasen mielestä. Kummallisesti en tuntenut lainkaan huonoa omaatuntoa. Aion siis puolustaa omaa isänmaallisuuttani.

Minua häiritsee Oksasen kova tarve liittää Suomen ja Viron historiat toisiinsa, vaikka hän sivulauseessa saattaakin myöntää, että eri asioista puhutaan. En kiistä lainkaan sitä, että Virossa itsenäistyminen ja isänmallisuus kytketään kiinteästi yhteen, kuten Oksanen sanoo. Yhtä lailla on vaikea sanoa, etteikö Suomessa niin tehtäisi. Mutta on huomattava, että Suomessa sisällissota jakoi kansakuntaa oikeasti ja se on kansakunnan trauma osin vieläkin. Yksi isänmaallisuuden side ja vakuus on, että ollaan rehellisiä historian tapahtumista: meillä on tämä taakka ja sen kanssa eletään.

Oksasen mielestä isänmaallisuutta pitää osoittaa jollain erityisellä tavalla, vaikkapa käyttämällä kansallispukua tai jotain muuta kansallista tunnusmerkkiä. Isänmaallisuudesta pitää pitää melua, kohinaa, niinkö? Olen juuri päinvastainen tyyppi. Minusta isänmaallisuuteen kuuluu esimerkiksi itsekritiikki silloin, kun siihen on aihetta. Ei se isänmallisuuden arvoa laske, ehkä jopa päinvastoin.

Hyvin monille suomalaisille on tyypillistä hiljainen tai pidättyvä isänmaallisuus. Myös isänmaallisuus monissa eri merkityksissä hyväksytään.

Kun Oksanen puhuu siitä, kuinka Suomessa ääriryhmät ovat ryöstäneet isänmaallisuuden käsitteen, niin en alkuunkaan hyväksy ajatusta. Hän puhuu myös kansan kahtiajakautuneisuudesta tarkoittaessaan, että jotkin ääriainekset käyttävät kansallisia tunnuksia. Toki hän myöntää, että ylivoimainen enemmistö on toisella puolella, mutta ei tältä pohjalta kyllä kahtiajakautuneisuutta saada aikaiseksi. Pieni vähemmistö - suorastaan marginaali - esiintyy näkyvästi kadulla, mutta se, että he saavat siellä kulkea ei tarkoita, että heidän aatteensa hyväksytään. Liioin tällä perusteella ei voi jakaa kansakuntaa suhteessa isänmaallisuuteen. Siihen epädemokraattiset voimat ovat aivan liian heikkoja. Useimpien isänmaallisten ihmisten itsetunto kyllä kestää lippujen heiluttelun ilman, että tunnemme olomme nöyryytetyiksi. Sitä paitsi poliisi takavarikoi hakaristiliput heti niiden ilmestyessä katkuvaan. Kahtiajakautuneisuutta tapahtuu kyllä taloudellisessa mielessä koko läntisessä maailmassa. Suomi ei ole siitä millään muotoa vapaa. Tällä kahtiajakautuneisuudella on hyvin vähän tekemistä ideologisten ääriainesten kanssa.

Monet Oksasen käyttämät yksinkertaistukset tai suoranaiset väärinymmärrykset häiritsevät. Hän esimerkiksi sanoo, että tavalliset ihmiset – viitaten kirjailija Jyri Paretskoin syytöksiin – eivät uskalla rasismisyytösten pelossa ”tuoda esille omaa isänmaanrakkauttaan”. Jälleen epäilen, että Oksasen mielestä vain ulkoiset isänmaallisuuden osoitukset tuntuvat kelpaavat aidoksi patriotismiksi. Se, että ihmiset ovat isänmaallisia tykönään ei näytä kelpaavan. Arkisuus on kunniassa Suomessa.

George Orwelliin viitaten Oksanen irrottaa toisistaan selkeästi isänmaallisuuden ja nationalismin. Nationalismi on ”aina” ekspansiivista, toteaa Oksanen. Tästä voimme olla samaa mieltä. Hän pitää ongelmallisena sitä, että ”hyvän patriotismin” käsite on sotkettu nationalismiin niin monessa Euroopan maassa. Pitää paikkansa. Sitä olen lukuisissa blogikirjoituksissani harmitellut.

Sitten Oksanen hyppää suomettumiseen ja taistolaisuuteen. Suomettuminen rapautti moraalia. Olen samaa mieltä siltä osin, että jos suomalainen poliitikko käytti Neuvostoliittoa hyväkseen toisia suomalaisia vastaan oli kysymys iljettävästä moraalin rappiosta.

Mutta sitten tullaan kysymykseen, miten naapurin kanssa pärjätään. Siinä, että naapurivaltioon pidetään ystävällisiä välejä, ei vielä ole tuomittavaa, vaikka naapuri käyttäytyykin monissa asioissa moitittavalla tavalla. Olen tämänkin asian käynyt läpi lukemattomia kertoja näissä blogikirjoituksissa. Jos kritiikki suurta naapuria kohtaan arvelematta säilytettiin ja silti - niiltä osin kuin oli mahdollista - rakennettiin suhteita, en pitäisi tätä tuomittavana. Valitettavasti suomettuneisuudessa tämä herkkä ”tasapaino” sysättiin syrjään.

Tuntuu siltä, että Oksanen on loputtomiin katkera siitä, että Suomi ei ole ylläpitänyt vihasuhdetta Neuvostoliitoon/Venäjään kaikissa olosuhteissa. Ja jos ei muuten, niin ainakin sen takia, että Suomi ”unohti” Viron kohtalon.

Oksanen näyttää pitävän Suomen ambivalenttia suhtautumista Neuvostoliitoa kohtaan tulevaisuuteen suuntautuvana profetiana, joka kelpaa lähinnä vain varoittavaksi esimerkiksi. Soveltuvin osin se, missä edellä viitataan Neuvostoliittoon, on Oksasen mielestä sovellettavissa myös Venäjään.

Oksasen kirjoituksessa korostuu sana ”kahtiajakautuminen” . Niinpä taistolaisuuden päivinä Suomi oli jakautunut kahtia. En sanoisi näin, sillä taistolaispuolelle jäi pieni vähemmistö kansalaisista! Oksanen projisoi ”pelkokertoimen” melkein kaikkeen yhteiskunnalliseen toimintaa, mikä sivuaa Neuvostoliittoa. En taaskaan yhdy tällaiseen kategorisointiin. Olin 1960- ja 1970-luvulla aikalainen niiden minua vanhempien ihmisten kanssa, jotka kertoivat mielipiteensä Neuvostoliitosta. Neuvostoliitto sai kuulla kunniansa, vaikka YYA-sopimus saikin 90 prosentin kannatuksen. Oksanen ei huomioi sisäistä koodistoa, jota suomalaiset tykönään noudattivat.

Oksasen mielestä Neuvostoliiton romahtamista seurannut muutos ilmapiirissä ei ollut Suomessa niin merkittävä kuin se hänen mielestään olisi pitänyt olla, ja mitä se oli Virossa. En näe tässä erityistä ihmettelemistä, sillä Virossa muuttui koko yhteiskuntajärjestelmä. Oksasen mielestä suomalainen häveliäisyys ja vaiteliaisuus johtui siitä, että suomettuneesta historian vaiheesta olisi voitu tehdä kiusallisia kysymyksiä.

Nykyajasta puhuttaessa moitteiden kohteena ovat Nordstream 2, Fennovoima, Esko Aho (Sperbank), Hjallis Harkimo (kaveeraus pakotelistalla olevien kanssa). He keräävät Oksasen huomion esimerkkeinä entisen menon jatkumisesta. Oksanen heristää sormeaan ja kaipaa äkäistä reagointia edellä olevissa tapauksissa. Oksasen mielestä Neuvostoliiton (ja sen perillisen, Venäjän) nationalismia ei tunnisteta edelleenkään Suomessa.

::::::::::::::::::

En halua kailottaa isänmaallisuuttani: minulle se on hiljainen asia. Ei tarvita ulkoista painostusta siihen, että juhlin hiljaa mielessäni itsemääräämisoikeutta. Se on oma valintani. Herkistyminen, kun kuulen ”Finlandian” tai Heikki Klemetin sanoittaman ja kansanlaulun sävelmään sovittaman ”Oi kallis Suomenmaa”, on luontevaa hiljentymistä. Jos vaiteliaisuus koetaan kiusallisena, on kysymys enemmänkin kansanluonteesta kuin pelosta juhlia räväkästi itsenäisyyttä.

Toisaalta itsenäisyyspäivän juhlat kättelyinen ovat poikkeuksellinen näkyvä tapa juhlistaa itsenäisyyttä – liekö vastaavaa missään?