Kati Katajisto on kirjoittanut arvokkaan osan Suomen historiaa kuvatessaan teoksessa ”Sodasta sovintoon” (Otava, 2018) Suomen hätkähdyttävän nopeaa siirtymistä sisällissodan kauhuista kunnallisen demokratian läpimurtoon, johon kuului yleinen ja yhtäläinen äänioikeus.
Katajisto kertoo Helsingin valtuuston haastavasta, mutta sittenkin ripeästä valtuustotyön käynnistymisestä 1918-19 vuodenvaihteessa jatkaen käsittelyä vuosille 1919-1921 saakka. Itse keskityn tässä kirja-arviossa aivan valtuustotyöskentelyn alkuvaiheisiin.
Mitä olisi tapahtunut – tai pikemminkin jäänyt tapahtumatta – jos eduskuntauudistuksen (1906-07) kanssa yhtaikaa olisi saatu aikaan kunnallisen demokratian uudistus. Sekin olisi voinut vaikuttaa, jos muutos olisi saatu aikaan vuonna 1917. Olisiko tarvittu sisällissotaa?
Pitkään yritetty uudistus ei ratkennut keisarivallan aikana. Huhtikuussa 1917 annettiin sosiaalidemokraattien uusia kunnallislakeja koskeva eduskuntaesitys, joka saatiin vahvistettua vasta, kun eduskunta julistautui korkeimman vallan haltijaksi 15.11. 1917. Samaan syssyyn vahvistettiin kahdeksan tunnin työaikalaki työväestön ankaran painostuksen jälkeen. Äänioikeus sallittiin lähes kaikille 20-vuotiaille.
Kaiken kaikkiaan purettiin iso lakisuma, joka oli odottanut läpimenoa aivan liian kauan aikaa: kaupunkien ja kuntien kunnallislait, kunnallinen vaalilaki ja laki kansanäänestyksestä. Näillä laeilla toteutettiin yleinen ja yhtäläinen kunnallinen äänioikeus, suhteelliset vaalit ja naisten vaalikelpoisuus.
Uudet lait vastasivat sosiaalidemokraattien tavoitteita, mutta porvariston kannalta ne lupasivat aivan liikaa. Taistelu siis jatkui. Porvariston vastareaktiona kunnallishallinnon kansanvaltaisuutta pyrittiin eduskunnassa suitsimaan helmikuussa 1919. Äänioikeus edellytti jälleen kunnallisverojen maksamista (joka vaatimus ehdittiin välillä poistaa), ja äänestysikäraja nostettiin 24 vuoteen. Myös määräenemmistösäännöksiä lisättiin. Viime mainittu johtui siitä, että porvaristo pelkäsi sosialistien mahdollisesti enemmistöön päästessä muuttavan radikaalisti kuntataloutta. Uusi laki astui voimaan heti eli ennen kuin sosiaalidemokraatit palasivat eduskuntaan maaliskuun 1919 eduskuntavaaleissa.
Edellä saavutettu tilanne jäi väliaikaiseksi. Kun sosiaalidemokraatit saivat 80 paikkaa vaaleissa he pyrkivät heti vaalien jälkeen muutoksiin ja kompromissien tuloksena uudet vaalilait muokkautuivat sosiaalidemokraattien ajamaan suuntaan: äänioikeuden ehtona ei ollut enää verovelvollisuus muutamin poikkeuksin, ja äänioikeusikäraja laskettiin 21 vuoteen. Porvareille tärkeisiin määrävähemmistösäännöksiin ei puututtu.
Ensimmäiset yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvat kunnallisvaalit pidettiin Helsingissä 27.-28. 12. 1918. Sisällissodan vihanpito huomioiden siirtyminen normaalioloihin valtuustotyöskentelyssä tapahtui siis hämmästyttävän nopeasti sodan jälkeen. Tosin sekä porvarit että sosialistit perustivat omat vaaliliitot, joka kuvastaa epäilyjä toista osapuolta kohtaan. Raja haluttiin selvästi vetää.
:::::::::::::::
Helsingin kaupunginvaltuusto kokoontui ensimmäisenne kerran uudessa kokoonpanossa 16.1.1919. Valtuutettuja oli 60, sosiaalidemokraatteja 26 (mm. Väinö Tanner, Miina Sillanpää), kokoomuslaisia 8, edistyspuoluelaisia 4 ja ruotsalaisia 22. Porvareilla oli siis enemmistö 34 paikalla vasemmiston (sos.demin) 26 paikkaa vastaan.
Valtuuston ensimmäinen kokous antoi suuntaa, miten ja millä voimasuhteilla asioita käsitellään valtuuston kokouksissa. Molemmat ryhmät, sekä porvaristo että vasemmisto pysyivät ruodussa. Jakolinjaa toteutettiin mm. kokouksen istumajärjestyksessä. Porvaripuolueet voittivat äänestykset jakauman mukaisesti. Mistään välirikosta ei silti ollut kysymys: sisällissodassa hävinnyt osapuoli tunnustettiin tasavertaiseksi yhteiskunnalliseksi toimijaksi.
Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus olivat tärkeitä asioita yhteistyön varmistamiseksi. Tärkeintä oli, että kivuliaatkin asiat saatiin käsitellyksi paikallisella tasolla kansanvaltaisen järjestelmän ansiosta. Kati Katajisto ja monet muut tutkijat puhuvat vahvojen instituutioiden merkityksestä synnytetyn suomalaisen järjestelmän tukipilareina. Yksi osa näitä instituutioita oli kunnallishallinto.
Määräenemmistösäädökset edesauttoivat sovintoon pyrkimistä eripuraa aiheuttaneissa kysymyksissä: poliittinen vuoropuhelu lisääntyi. Kahden kolmasosan enemmistöön ei päästy muutoin kuin tekemällä kompromisseja. Nopeita muutoksia esim. talousarviokysymyksissä ei ollut saatavissa läpi määräenemmistösäännösten takia; tarvittiin sovittelua ryhmien välillä.
Vasemmisto ja naisvaltuutetut toivat uusia näkökulmia käsittelyyn, vaikka vasemmisto olikin altavastaajina äänestystuloksissa. Sisällissodan ikävien muistojen jäädessä ajallisesti taaemmas, voitiin ottaa enemmän käsittelyyn ristiriitoja aiheuttavia teemoja, joita heti sodan jälkeen arkailtiin ottaa esille.
Ensimmäisinä kuukausina (ja ensimmäisinä vuosina) esillä olivat tyypillisesti asunto- ja palkkauskysymykset, elintarvikkeiden ja vaatteiden hinnat, avustuskysymykset (ankea tilanne jatkui pitkään sodan jälkeen), hätäapu ja köyhäinhoito. Sisällisota häivähti taustalla ajoittain, mutta pääsääntöisesti vihanpito pysyi loitolla valtuustokeskusteluista. Kukaan ei halunnut tarpeettomasti repiä rikki vanhoja haavoja.
Siirtyminen rauhanoloihin ja demokratiaan tapahtui hallitusti ja rauhanomainen asioiden käsittely paikallisesti vaikutti varmaankin myöskin oikeistokumouksen ja äärivasemmiston vastaisen toiminnan kontrollin onnistumiseen 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa. On helppo yhtyä Kati Katajiston mielipiteeseen, kun hän sanoo aivan kirjan lopussa, että ”kansainvälisessä mittakaavassa Suomen kehitys oli sisällissodan jälkeen menestystarina”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti