Rock in memoriam - rockin kultakaudesta rockin hiipumiseen

”En usko enää rockbändiajatukseen sellaisenaan”, totesi rocktähti Samu Huber (Sunrise Avenue) Helsingin Sanomien haastattelussa ”Uhanalaista lajia” 24.11.2018. Se uhanlainen laji on rockmusiikki!

Ei ole tarkoitus ”päättää” tässä kirjoituksessa monien suomalaisten rockyhtyeiden menestystä, mutta tosiasia on, että uusia kansainvälisiä onnistujia ei ole ilmaantunut pitkiin aikoihin. Onko resurssit puristettu kuiviin?

Hesarin artikkelissa ja haastattelussa toimittaja Ilkka Mattila toteaa, että ”Sunrise Avenue on kuihtuvan lajin toistaiseksi viimeisiä edustajia”. Samu Huber aivan oikein panee merkille, että rockmusiikki ei ole kadonnut, mutta se on muuntunut elektronisempaan suuntaan.

Ehkä eräänlaisen kiteytymän tapahtuneesta esittää toimittaja Mattila sanoessaan, että ”ilmiö (rockin kuihtuminen) ei suinkaan rajoitu Suomeen, vaan rockbändien merkitys uutta suuren yleisön musiikkia tekevänä yksikkönä on romahtanut koko maailmassa”.

:::::::::::::::

Kun puhun seuraavassa rockmusiikista, tarkoitan perinteistä kokoonpanoa sähkökitara (rytmikitara ja soolokitara), bassokitara ja rummut plus lukemattomia muita soittimia tarpeen mukaan. Toki myös peruskokoonpanoa korvaavat soittimet hyväksyn määritelmän sisään. Puhuessani rockista en tarkoita rock and rollia, vaikka populaarimusiikki periytyy vanhasta ”rockista”. 1960-luvulla puhuttiin popmusiikista, jolla tarkoitettiin suurin piirtein samaa kuin rockmusiikilla nykyisin. Joka tapauksessa rockin aikakauden voidaan katsoa ulottuneen 1960-luvun alkupuolelta näihin päiviin. Mistään totaalisesta rockin uuvahtamisesta ei myöskään ole kysymys. Ehkä on oikein sanoa, että tätä nykyä rock ei ole enää likimainkaan nuorisokulttuurin johtotähti.

Tiedän, että edellä esitettyjen määrittelyjen kanssa joudutaan suuriin vaikeuksiin, kun standardimääritys käsitteeltä ”rock” puuttuu. Niinpä määritän paljon itse asioita, jolloin näkemys on tietenkin subjektiivinen.

En tarkastele seuraavassa rockia koko sen elinkaaren ajalta, vaan vain määrittämäni kultakauden osalta, joksi lasken ajanjakson 1960-luvun alusta (1963!) 1970-luvulle. Mitkä seikat olivat rockin kultakaudelle tunnusomaisia piirteitä? Päädyin seuraaviin (ei tärkeysjärjestys): 1) Rockilla oli suuri yhteiskunnallinen merkitys, 2) Rockmusiikki oli keskeinen nuorisokulttuurin innovaatiolähde, 3) Rock otti aktiivisesti vaikutteita muilta musiikin alueilta sulattaen niitä itseensä, 4) Rock vaikutti muihin musiikinlajeihin, 5) Rockmusiikin pariin hakeutui poikkeuksellisia lahjakkuuksia (sävellykset, sanoitukset, sovitukset, soittamisen virtuositeetti), 6) Rock toimi muodin luomisen lähteenä, 7) Rocklyriikka nousi perinteisen runouden rinnalle, 7) Rockin johtotähdillä oli kyky vetää massiivisiin rockkonsertteihin valtavasti väkeä 8) Rockilla oli kyky hätkähdyttää maailmaa ja murentaa jäykkiä rakenteita, kunnes siitä itsestäänkin tuli rakenteen ylläpitäjä.

Merkittäviksi ulkoisiksi tekijöiksi rockin menestystarinassa nostaisin ainakin (1) suuret ikäluokat (USA:ssa 1946-1964) ja muualla lännessä, (2) halun irrottautua välittömästi sodan jälkeisestä ja sodan aikaisesta (ja vanhemmasta/1930-luku) aikuisten arvomaailmasta sekä (3) vaurauden kasvun, joka heijastui musiikin toistamisvälineiden ja levyjen hankintaan sekä livemusiikin kuluttamiseen plus näihin oleellisesi liittyviin trendeihin.

Muistan jostakin kultakaudelle ajoittuvan tilaston, jonka mukaan alle 25 vuotiaat ostivat 80 prosenttia äänilevyistä Yhdysvalloissa. Rockin kultakaudelle oli ominaista vinyylilevy- (magnetofoninauha-, C-kasetti- ja viimeisimpänä CD-levy-) keskeisyys.

::::::::::::::::

Olen kirjoittanut suomalaisesta rock-musiikista ja sen maailmanvalloituksesta joskus aiemmin ajatuksella, että seuraava rockmuusikkosukupolvi rakentaa kansainvälisen menestyksen aina edellisen pohjalle. Näin on mielestäni tapahtunut aina 1960-luvun Topmostista, Jormasista ja Blues Sectionista lähtien. Wigwam ja Tasavallan presidentti seurasivat seuraavassa aallossa progressiivisen rockin suunnannäyttäjinä Suomessa ja huomioitiin myös Englannissa.

Kun kuuntelen 1960-luvun Suomi-poppia paljastuu totuus nopeasti. Miten pitkällä tämän vuosituhannen rock-musiikki Suomessa onkaan verrattuna noihin aikoihin! Silloin suomalainen pop oli yhtä kuin käännöspiisit.

Omaa retropolkuaan kulki Hurriganes Ruotsin menestyksellään. Hanoi Rocks oli varsinkin konserttimenestyksen osalta oikeasti kansainvälinen yhtye - globaalistikin. Todellinen listamenestyksen huippu saavutettiin, kun elektromusiikin (tai millä nimellä musiikkia halutaankaan kutsua) Bomfunk MC ja Darude löivät läpi kansainvälisillä listoilla. Viimeistä rockin loistokasta vaihetta edustivat HIM, Nightwish ja Rasmus, jotka pystyivät toistuvasti komeisiin listasijoituksiin. Sunrise Avenue edustaa omaa kansainvälisyyteen perustuvaa trendiä jopa niin pitkälle, että yhtye on suositumpi ja tunnetumpi ulkomailla (Keski-Euroopassa) kuin Suomessa.

:::::::::::::::::::::

Entä mitä tapahtui anglosaksisessa maailmassa?

Yleisesti myönnetään, että varsinaisen rockmusiikin juuret löytyvät bluesista ja rhythm and bluesista. Ne ilmenivät käytännössä Beatlesin ja Rolling Stonesin (jätän määrätyt artikkelit suosiolla pois) musiikissa. Raivatusta aukosta menivät läpi lukuisat brittiyhtyeet merkittävimpinä Animals ja Yardbirds. Olisi helppoa luetella muita yhtyeitä parikymmentä kappaletta, mutta mainittakoon tässä vain Hollies, Who, Moody Blues ja Kinks. Jo heti alkuvaiheessa rock jakautui useisiin alalajeihin, joista yksi oli folk rock. Siitä esimerkkeinä mainittakoon Byrds, Buffalo Springfield ja Lovin´ Spoonful. Bob Dylan voidaan laskea osaksi folk rockia aluksi, mutta toki hänen vaikutuksensa vuosien varrella ulottui paljon laajemmalle.

Psykedeelisen rockin uranuurtaja oli Cream, josta voidaan johtaa yhteydet paitsi heavy rockiin ja progressiiviseen rockiin niin myös bluesiin. Jimi Hendrixin vaikutus oli suunnaton aikalaisiin ja myöhempiin rockin sukupolviin aina tähän päivään saakka, mutta lähtökohtana voidaan pitää psykedeelistä rockia.

Sekä Beatles että Rolling Stones olivat psykedelian nopeita omaksujia, vaikka eivät olleetkaan alkuperäisiä innovaattoreita. Beatlesien vaikutus oli ylivertainen tälläkin musiikin saralla.

Yhdysvaltain länsirannikolla kehittyi rockin suuntaus, jonka tunnetuimpia nimiä olivat Janis Joplin, Doors, Jefferson Airplane ja Grateful Dead.

Festivaalikulttuurin pioneereina voidaan pitää Monterey Popia (1967) ja Woodstockia (1969).

Progressiivisen rockin suuria nimiä olivat Emerson, Lake and Palmer, Yes, Jethro Tull, King Crimson ja Genesis ja Pink Floyd, joiden valtakausi ulottui karkeasti 1960-luvun lopulta 1970-luvun puoleenväliin.

Creamin jalanjäljiltä nousivat suureen suosioon heavy-yhtyeet, joista kuuluisimmat olivat Led Zeppelin, Deep Purple ja Black Sabbath. Kaksi ensin mainittua olivat omia suosikkejani.

Rockin suuruuksista puhuttaessa ei sovi unohtaa latinorockin suurta nimeä Santanaa, jonka kaksi ensimmäistä albumia ovat osa klassista rockmusiikkia. Muistan valtavan innon, kun kuuntelin Abraxas-albumia ensimmäisen kerran.

Oli muitakin kuten Bruce Springsteen, Neil Young, Eagles, Fleetwood Mac (sen versio 2) mutta oma kiinnostukseni alkoi jo laskea päästäessä näihin suuruuksiin….. Sekä Springsteen että Young ovat folkrockin perinteen jatkajia.

Viimeinen perinteisen rockin suuri nimi oli Creedence Clearwater Revival, jolle olen pyhittänyt oman blogikirjoituksen. Hiukan ahtaammin tulkiten näen, että progressiivinen rock kuihtui 1970-luvun puolivälin paikkeille tultaessa kannatuksen puutteeseen ja korvautui hyvin heppoisella ”glitterpopilla” (tai pikemminkin rockin kuulijakunnan eriytymisellä) sekä myöhemmin 1970-luvulla punkkapinalla. Näen niin, että punk oli muun ohessa kapina rockin monimutkaistumistumista vastaan.

On syytä muistaa, että glamrockillakin oli suuret nimensä, kuten David Bowie, jolla oli kunnianhimoa kehittää musiikkiaan uusiin ulottuvuuksiin. Jo Bowien ensimmäinen menestys ”Space Oddity”-single (1969) - kauan ennen megatähteyttä - herätti meikäläisen nuoren miehen uteliaisuuden.

Jos rockin historiasta pitäisi valita yksi vuosi joka muodostaa kulminaatiopisteen koko aikakaudelle, niin valitsen niinkin varhaisen vuoden kuin 1967. Se oli vuosi, jolloin järjestettiin Monterey Pop (kaikkien rockfestivaalien äiti), silloin löivät läpi mm. Jimi Hendrix, Janis Joplin, Doors, Nice. Oli monia muitakin: Pink Floyd, Procol Harum ja tietenkin tässä kirjoituksessa sivuuttamani mustan musiikin (soul) supertähdet. Huipulla olivat mm. Cream, Rolling Stones ja Who. Silloin julkaistiin kaikkien aikojen paras rockalbumi Beatlesin ”Sgt. Pepper´s Lonely Hearts Club Band”. Vuosi oli myös hippie-liikkeen suuri vuosi, vallankumouksen henki oli ilmassa (ja sinne se jäikin).

Moni erillinen asia kypsyi täyteen loistoon vuonna 1967. Ehkä tuota vuotta kannattaa tarkastella yhteenvedonomaisesti nimenomaan Beatlesin kautta. Beatlet eivät kehittäneet läheskään kaikkia niitä uusia asioita, jotka tulivat kuuluisiksi heidän kauttaan. He olivat varhaisia omaksujia. Lisäksi he limittivät ja fuusioivat useat lähtökohtaisesti erilaiset trendit yhdeksi kokonaisuudeksi. Ajatellaan vaikkapa seuraavia: muodin suuntaviivojen luonti, psykedeelisen rockin läpimurto, huumeiden käyttö ”tajunnan laajentajana” (mistä monet maksoivat kovan hinnan myöhempinä vuosina), albumien muuttuminen musiikkikokonaisuuksiksi (konseptialbumi), kappaleiden orkesteroinnit (viidennen beatlen, George Martinin rooli!), itämaisten vaikutteiden läpimurto, musiikkivideoiden varhaiset sovellukset ja moderni taide mukaan lukien albumien kansikuvataide…. Beatles muodosti pelkällä olemassa olollaan synteesin monista tuolloin vallinneista virtauksista.

Vaikka vuotta 1967 on vaikea irrottaa sitä ympäröivästä ajallisesta ja yhteiskunnallisesta kontekstista, väitän, että juuri tuo vuosi muodosti kulminaatiopisteen 1960-luvun lopun nuorisotrendien muutosvyöryssä ja koko rockmusiikin historiassa.

:::::::::::::::::

Rockin kuolemasta puhuminen on liioittelua, mutta sen kultakauden loppuminen voidaan ajoittaa progressiivisen rockin ja heavy rockin menestyskauden jälkeiseen aikaan. Moni ei halua päättää kultaisia päiviä vielä tuohonkaan ajankohtaan, 1970-luvun puoleen väliin, ja totta on, että monilla osa-alueilla rockin menenestys ja virtuositeetti jatkui vuosikymmeniä.

Tänä päivänä puhutaan ”rockista” yleisterminä. Se ei ole sukua niille määrityksille, joita yritin formuloida tämän kirjoituksen alussa. Melkein mikä tahansa ruffimpi iskelmä voi olla rockia, rokahtavaa tai rockiskelmää. Vesitystä siis! Rockmusiikin loiston päivät olivat silloin, kun lajityyppi oli ylväässä nousussa. Siinä vaiheessa, kun saavutetaan jonkin ilmiön – minkä tahansa ilmiön - kukoistus, suurin tunteen ja järjen palo tahtoo olla jo ohitse ja niin tapahtui rockinkin kohdalla.