Poikkeavatko presidentin ja kansalaisten ulko- ja turvallisuuspoliittiset tilannekuvat toisistaan?

Kanava-lehden 8/2018 artikkelissa ”Sauli Niinistön tilannekuva - ja kansan” otetaan kriittisesti kantaa ulko- ja turvallisuuspoliittiseen keskusteluun maassamme. Alaotsakkeessa esitetään väite, että kansalaisten ja päätöksentekijöiden tilannekuvat turvallisuuspolitiikasta poikkeavat yhä enemmän toisistaan. Artikkelin on kirjoittanut tietokirjailija Janne Riiheläinen.

Viimeisimmässä Evan ja Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan (MTS) kyselyssä suurinta huolestuneisuutta turvallisuuskysymyksistä herättivät ilmastonmuutokseen liittyvät seikat. Sitä ennen suurimmat huolen kohteet liittyivät pakolaiskysymyksiin. Kansalaisten suurimmat huolet koskevat siis turvallisuuden ei-sotilaallisia seikkoja.

Riiheläinen tarkastelee turvallisuuspolitiikkaa sotilaspoliittisesta näkökulmasta ja ihmettelee, kun kansalaiset eivät ole kiinnittäneet riittävästi huomiota siihen, mitä on tapahtunut turvallisuuspoliittisessa agendassa. Mitä sitten on tapahtunut? Riiheläisen mielestä kansalaiset eivät ole tarpeeksi havainnoineet hybridiuhkia, uutta tiedustelulakia eivätkä puolustusvoimien kokonaan uutta tehtävää, kansainvälisen avun antamista ja vastaanottamista, jotka sisältävät kaikkien aselajien aktivoitumisen. Liioin kansalaiset eivät ole havainneet, kuinka syvälle Suomi on sitoutunut läntisiin turvallisuusrakenteisiin (EU, Nato-kumppanuus). Suomi ei ole Riiheläisen mielestä enää puolueeton maa eikä edes liittoutumaton maa, vaan enää oikeastaan vain sotilaallisesti liittoutumaton maa. Lukuisat kahdenkeskiset turvallisuuspoliittiset sopimukset määrittävät (rajaavat) liikkumavaraamme viime mainitussakin yhteydessä. Kahdenväliset sopimukset liittävät meidät käytännössä useiden Nato-maiden kanssa yhteisrintamaan.

Se, että Naton kannatus on pikemminkin pienentynyt kuin suurentunut viime aikoina osoittaa mielestäni päinvastaista: kansalaiset ovat hyvin perillä edellä mainituista sotilaallisista lähentymisistä ja osoittavat mielipiteillään, että eivät ole henkisesti halukkaita sitomaan Suomea mihinkään sotilaalliseen liittoon. Ainakin he osoittavat olevansa hyvin varovaisia suhteessa syveneviin sitoumuksiin.

Tulos on mielestäni myönteisesti yllättävä, sillä eliitin (mukaan lukien mediaeliitti) mielipidejohtajat olisivat suurelta osin valmiita liittoutumisen kiirehtimiseen.

Riiheläinen näkee ilmeisesti asian niin, että kuilu päätöksentekijöiden ja kansan välillä kasvaa, koska ihmiset eivät suostu ymmärtämään, että olemme jo nyt johonkin rajaan asti sotilaallisesti liittoutuneita. ”Vaikuttaa jopa siltä, että ….. (ulko- ja puolustuspoliittiset) muutokset ovat menneet isolta osalta kansalaisia ohi”, väittää Riiheläinen.

Kansalaisten kantojen muuttumattomuudesta Riiheläinen syyttää osin poliitikkoja, joilla ei hänen mielestään riitä rohkeutta asettaa kyseenalaiseksi ulko- ja turvallisuuspoliittista konsensusta. Artikkelia eteenpäin lukiessa tulee mieleen, että Riiheläinen aliarvioi kansalaisten ja heitä edustavien poliitikkojen ajattelukyvyn.

Kesällä antamassaan haastattelussa presidentti Niinistö sitoi oman kantansa tiukasti kansalaisten kantaan: presidentti ilmoitti olevansa samalla kannalla kuin suomalaisten suuri enemmistö. Tätä lausuntoa Riiheläinen ei mainitse artikkelissaan. Se selvemmin kuin mikään muu sitoo ulko- ja turvallisuuspoliittisen johdon ajattelun kansalaismielipiteeseen. Mediassa, tutkijoissa ja (virkamies)asiantuntijoissa on paljon niitä, jotka haluaisivat lännettyneempää turvallisuuspolitikkaa. Koen niin, että presidentti on tulppana kapea-alaisten näkemysten läpimurrolle.

Omasta näkökulmastani sanoisin, että olen kansalaisena huolestuneena seurannut erilaisia sopimusjärjestelyjä, jotka liittyvät esimerkiksi sotaharjoituksiin ja joissa sidotaan Suomi yhä perusteellisemmin läntisiin puolustusrakennelmiin. Kantani perustuu nimenomaan tapahtuneen kehityksen tarkkaan seurantaan (puolittainen liittoutuminen tai sitoutuminen ilman julkilausuttua liittoutumista), ei siihen, että olisin tietämätön tai välinpitämätön.

Yhteenvetona voisin todeta, että Riiheläisen ja minun kantoja yhdistää johtopäätös, että parhaillaan tapahtuvista asioista ei keskustella tarpeeksi. Näyttää kuitenkin siltä, että Riiheläinen kaipaa poliittista keskustelua yhteistyön syvenemisestä, jota poliitikot hänen mielestään eivät uskalla käydä, koska kansalaisten mielipide näkyy niin selvästi erilaisissa kyselyissä. Olen samaa mieltä keskustelemattomuudesta, mutta eri syistä. Minun mielestäni tulisi käydä enemmän keskustelua siitä sitoudutaanko nyt liian syvälle yhteistyöhön lännen kanssa.

Riiheläinen olisi kaivannut ”henkistä tai juridista pesänselvittelyä” suomettumisen ajan epäterveistä ilmiöistä. Suomettumisen perintö on johtanut hänen mukaansa – ikävällä tavalla - julkisen keskustelun vähäisyyteen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Enpä sanoisi tuohon muuta kuin, että Kekkosen ajan suomettuneisuuden ymmärtäjiä on paljon. Itse olen tuonut oman kantani suomettumisen rämettyneisyydestä esille tarpeeksi monta kertaa, mutta en yhdistä sitä suoraan nyt käytävään keskusteluun tai keskustelemattomuuteen. Kyllä kansalaiset ja poliitikot osaavat vetää johtopäätöksiä nykytilanteenkin pohjalta.

Riiheläinen paheksuu niitä, jotka ovat asettaneet kyseenalaiseksi ”asiantuntijoiden” käsitykset ulkovaltojen uhasta Suomessa (aina meitä uhkaaviin salamurhiin saakka). Kuulun itse niihin, jotka näkevät paniikkia monien ns. asiantuntijoiden mielipiteissä. Heillä näyttää olevan tarkoituksena johdatella keskustelua Venäjän alituisen vaaran kokoaikaiseen ylläpitoon ilman tarpeellista sisäistä kritiikkiä.

Riiheläinen epäilee, että Nato-kansanäänestystä ei kannata järjestää, koska ”äänestäjät eivät saisi tietoonsa kaikkea asiasta päättämiseen tarvittavaa tietoa”. Lisäksi hän epäilee, että kansalaiset alistuisivat ”ulkopuoliselle informaatiovaikuttamiselle”. Riiheläisellä ei kerta kaikkiaan ole luottoa kansalaisten harkintakykyyn, niin ylemmyydentuntoista hänen ajattelunsa on. En minäkään näe välttämättömänä järjestää kansanäänestystä, mutta en siitä syystä, että kansalaisten ajattelu ei ole tarpeeksi kypsää, vaan sen takia, että kansalaisten enemmistön käsitys liittoutumisen osalta on niin selkeästi muutoksia vastaan.

Riiheläinen moittii verhotusti presidentti Niinistöä siitä, että hän puuttuu herkästi kotimaiseen turvallisuuspoliittiseen keskusteluun ikään kuin ilmoittaen, että ulkopolitiikka - kekkosmaisesti - kuuluu presidentille. Riiheläistä harmittaa, että Niinistö on nimenomaan puuttunut sellaisiin keskustelupuheenvuoroihin, joissa on spekuloitu Suomen aggression kohteeksi joutumista. Niinistön on pitänytkin puuttua näihin, sillä mopo on puheenvuoroissa karannut monta kertaa käsistä. Presidentin jotkut huomiot uhkaintoilusta ovat olleet jopa ironisia.

Riiheläinen kaipaa kansallista yksituumaisuutta, mutta ei presidentin diktaattia ulko- ja turvallisuuspoliittisiin asioihin. Hän toteaa, että ”edes suuntaa antavaa yhteistä kansallista tilannekuvaa ei ole”. Näin synkkänä en tilannetta näe. Riiheläinen ei ota itse kantaa Natoon liittymiseen artikkelissa. Muista yhteyksistä olen pannut merkille, että hän hyväksyy Natoon liittymisen, jos on valittava.